Lokakuun yhteenveto

Ikävä sanoa, mutta lokakuu on inhokkikuukauteni! Onneksi se on ohi nyt. Ja oikeastaan se meni niin nopeasti, että en taas ymmärrä miten se voi olla mahdollista! 

Lokakuussa olen siis:

Lomaillut lapissa ja Norjassa kokonaiset 10 päivää!

Luonut uusia suhteita työrintamalla.

Kyläillyt ja hengannut kaupungissakin.

Kokkaillut useita keittoja pitkästä aikaa.

Tehnyt käsitöitä.

Aloittanut syksyn mökkeilykauden!

Leikkinyt salapoliisia koettamalla tunnistaa 30-luvun luokkakuvien lapsia.

Lasittanut itsetehtyä keramiikkaa ensimmäistä kertaa ikinä.

Raivannut portailta viimeisetkin ruukut varastoon.

Maalannut lapsuudenkodissa seiniä.

Käynyt Dannyn keikalla!

Ja siinähän se sitten olikin. Mutta tuosta Dannyn keikasta haluaisin sanoa sen, että ihailen kyllä häntä, että hän jaksaa vielä 80-vuotiaanakin keikkailla!! Hänen 60-70-lukujen tuotantonsa kuuluu vahvasti lapsuusmuistoihini ja osittain siksi halusin hänet nähdäkin. Kyynel nousi silmään, kun hän keikan lopuksi nousi jakkaraltaan, käveli lavan poikki kohti takahuonetta, heilautti kättään yleisölle ja totesi ääni sortuen, että ”taisi olla viimeinen kerta…”

Yleisössä keski-ikä oli varmasti ainakin 75 vuotta. Mietin itsekseni hymyillen, miten huikeaa on ajatella, että useat heistä ovat varmasti fanittaneet häntä teineinä jo silloin 1960-luvun alkupuolella. Voi miten haluaisin päästä 1960-70-luvuille Dannyn, Kirkan ja Baddingin keikoille!

Hektinen hetki

 

Vuodenajoista tämä on ehdottomasti synkin, mutta minun elämässäni juuri nyt myös hyvin hektinen aika. Hektisyys kyllä helpottaa kohta ja joskus (toivottavasti pian) saapuva ensilumi tuo valoa maisemaan ja mieleen. Tällä hetkellä olen maalaamassa lapsuudenkodissani aika kiireaikataululla. Luojan kiitos vielä hyvin väljä osa-aikatyö mahdollistaa tämän keskellä viikkoa! Samalla kun suren vanhojen rakennusten häviämistä ja harmittelen harmaata sadesäätä, nautin myös ensimmäisistä jouluvaloista, pienistä kahvihetkistä ja kaikesta kauneudesta, jota tänne on edellisiltä polvilta jäänyt. Huvittuneena myös selaan vuoden -73 Kotilääkärikirjaa ja koetan arvuutella mikä on se eksakti kohta lonkissa, jota nykyään kolottaa yhä enemmän. Olen huomannut, että mitä enemmän istun päivän aikana, sitä enemmän kolottaa, jopa yöllä. En nyt ehkä ihan vielä haluaisi mitään ikäkolotuksia!

Ja tällaista keramiikasta tuli lasituksen jälkeen…

Mieli askartelee keramiikan parissa tosi paljon! Pää on täynnä suunnitelmia ja ideoita. Tosin niiden toteutus vaatii omien lasitteiden ja välineiden hankkimista, mutta se on parempi, kuin tyytyä johonkin kompromissiin, johon ei ole täysin tyytyväinen. Mutta en kerro niistä vielä sen enempää.

Näihin piparkakkumuotti-sydämiin ja pitsiliinapainatukseen olen tyytyväinen. Tähti on aivan liian pieni ja kuviokin katosi jonnekin. Pidän lasituksella leikkimisestä ja näissä oli elämäni ensimmäinen lasituskokeilu, joka on ihan jees.

Talojen lasitus on epätasainen, mutta olen koko ajan painottanut sitä, että työn pitää olla käsityön näköistä! Epätasaisuus ei siis haittaa. Kunhan kokoan osat yhteen ja laitan kynttilän palamaan niiden taakse, voin sitten kuvata valmiin työn. Leveiden talojen ikkunoihin en ole täysin tyytyväinen, eli jos teen näitä lisää, mietin ikkunat tarkemmin.

Ja hän on enkeli ilman siipiä. Tosin minusta hän on enemmänkin kuin The Seer, Viikingit-sarjan oraakkelihahmo. Yllätyin positiivisesti siitä, miten pienetkin aukot jäivät auki tuossa reikäkuvioinnissa. Työn lasitus on todella epätasaista ja hyvä niin, koska muuten huomio kiinnittyisi omituiseen olan muotoon. Sehän on siis järkyttävä virhe, jota en osannut ja jaksanut työstää tarpeeksi. Mutta ei se mitään, Seer ei toki lennä roskalavalle, vaan se on valloittanut minut jo nyt kummallisella rujoudellaan.

Saapas nähdä mitä tänään saan aikaan! Lasitettavaa olisi viiden työn verran, mutta kaikki eivät varmaan ole käyneet vielä esipoltossa. Teosten kuivumiseen menee yllättävän pitkä aika, jotta ne voidaan laittaa esipolttoon! Sen jälkeen ne voidaan lasittaa ja sitten saman tien polttaa valmiiksi. Ja jotain uusiakin töitä tekisi mieli tehdä.

Tallipihassa taas kerran

Vietin tällä viikolla yhden päivän Tampereella ja Tallipiha on yksi suosikkipaikkojani siellä. Kävin tietysti ihanassa Taikaviitassa ostamassa tapani mukaan muutamia uusimpia joulukortteja. Varsinainen kohteeni oli kuitenkin Suklaapuoti, josta mukaan tarttui sitä ja tätä, mutta erityisesti haluan mainita Chili Klausin Chili Ballsit! Ja etenkin se tulisempi versio (hopeanharmaa paketti) osui ja upposi. Minunlaiselleni chilinsyöjälle yleensä mikään ei tunnu oikein missään, mutta NYT tuntui! Hiki otsassa ja posket punaisina rouskuttelin chilisuklaita ja sain vielä hikankin päälle. Sitten keksin miten niitä pystyy syömään vähemmällä kauhulla; älä ainakaan hoe mielessäsi ”ai kun tulista, ai kun tulista!!” vaan syö imeskellen ajattelematta yhtään tulisuutta. Tulisuus tulee toki läpi lopulta kaikista ajatuksista, mutta pureskelu pahentaa tilanteen ainakin kaksinkertaiseksi! Tämä on todelliselle chilin ystävälle juuri sopiva makeinen! Lopuksi istahdin vielä kauniiseen kahvilaan hiukan levähtämään.

Uskonnosta, alkoholista ja ruokavaliosta

Näillä kolmella asialla on yllättävä mutta vahva yhteys. Olen itse kokenut tai läheltä seurannut niitä kaikkia ja myös niitä superärsyttäviä asioita, jotka tulevat siinä vierellä. Jos mietit nyt kiivaasti, että mikä ihmeen yhteys näillä voisi olla, niin kerron sen sinulle. Niistä kaikista saa aikaiseksi hurjat väittelyt ja omakohtaisesti voin sanoa, että ärsyynnyn ihan kymppiin, kun silloin tällöin joudun selittelemään valintojani. Mutta kaikkein eniten ärsyynnyn ja ihan oikeasti suutun siitä, että asioita yritetään tuputtaa! Tekisi mieli karjua, että älä tuputa minulle jeesusta, viinaa tai vegaaniruokia!

Ja nyt avaan vähän aihetta enemmän. Aloitetaan uskonnosta. Minulla ei ole mitään uskoa vastaan, päinvastoin! Mielestäni jokaisen ihmisen uskominen johonkin on täysin henkilökohtainen asia, pyhä asia. Tai myöskin se, että ei usko mihinkään. Mutta kun tullaan käsitteeseen ”uskonto” (olkoon se sitten joku valtauskonto tai pikkulahko, eli joku ihmisen tekemä instituutio siis), niin ollaan jo hyvän matkaa sivussa siitä pyhästä omasta sisimmästä tunteesta. Pahimmillaan uskonto on kiristystä, henkistä väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja ihmisen murtamista. Siksi olen tehnyt sen valinnan, etten kuulu mihinkään seurakuntaan. Monissa uskonnoissa on kiinnostavia juttuja, mutta en allekirjoita niistä kokonaisuutena yhtäkään. (Koskee muuten myös politiikkaa!)

Uskon omalla tavallani lujasti ja puhun siitä nöyrästi. Henkiset siilinpiikkini nousevat heti pystyyn, jos joku yrittää mitätöidä kokemukseni, käännyttää johonkin muuhun tai jopa silloin, kun pitää perustella ja olla puolustuskannalla omasta uskosta johonkin. Ehkä maailman karmein ristiriita on siinä ”himouskovaisten” tavassa suhtautua muihin, joka kiteytyy kutakuinkin näin; ”Olen sielultani hyvä ja niin sinunkin pitäisi olla! Ellet ole täsmälleen samanlainen, minä voin tappaa sinut! Ja sitten minä vasta hyvä olenkin!”

Usko on jotain, joka tulee sisältä, ei ulkoapäin. Ja tässä on ero uskon ja uskonnon välillä. Puhuin hiljattain erään miehen kanssa, joka kertoi miten joutuu lähes aina baarissa puolustelemaan sitä, että hänen kasvoihinsa on tatuoitu pieni risti. Hän oli todella kyllästynyt niihin keskusteluihin. Siihen syyllistävään jauhamiseen, kun jollakulla on oma sisäinen usko, eikä joku muu voi hyväksyä sitä. Minusta hän on hyvin rohkea. Minusta hän ajatteli asiasta kauniisti.

Ja sitten alkoholi. Varsinainen kaksiteräinen miekka! Toisaalla on oikea huolestuneiden kukkahattutätien armeija, joka vahtii nenänpää kieppuen kanssaihmisten jokaista alkoholiannosta. Toisaalla on varsinkin oman ikäluokkani tavisarmeija, jolle pitää selitellä joka hiton alkoholitonta valintaa. Tasapainoile siinä sitten. Naurattaa sisäänpäin, kun toiset pitävät epäluulosta viiruisin silmin sinua alkoholistina ja toiset ovat aivan varmoja, että olet raskaana, kun et ota alkoholia. Toistaiseksi pidän tämänkin asian vielä täysin omissa näpeissäni! 

Jos minua huvittaa kiskaista hellepäivän kuumuuteen kolme siideriä ja joku toinen päivä pari lasia viiniä palan painikkeeksi ja viikonloppuna viskin tai pari, niin se ei todellakaan tee minusta alkoholistia! (Ja saakeli se kukkahattunirppa keksii tähänkin kohtaan sanoa, että ”asian kieltäminen on jo hyvin huolestuttavaa!”) Ja kun kekkereillä, joissa alkoholi virtaa, sanonkin, että nyt mulle riittää tää yks siideri taikka jopa, että en mä nyt juo muuta kuin tän kombuchan, niin johan saat sellaisen tuputushyökkäyksen, että on vaikea olla huutamatta ja huomaat mittailevat katseet ja kuiskutukset ja vihjailevat ”et kai sä vaan… ootko sä…?” Siis jumalauta! Yks loukkaavimpia asioita on tiedustella onko joku raskaana! Ei voi tietää jos ihmisellä on vaikka joku sairaus, joka turvottaa vatsaa, taikka hän ei pysty saamaan lapsia taikka hänelle on juuri tehty vaikka abortti. Kyllä hän varmaan itse sitten kertoo, jos on raskaana.

Ja ihan kummallekin ryhmälle haluan sanoa, että ensinnäkin (jos ette tienneet), niin alkoholismi johtuu geeneistä, eikä se ole sidoksissa siihen minkä verran satut juomaan. Minä esimerkiksi olen tehnyt geenitestin ja tutkituttanut myös ne alttiudet ja ominaisuudet, joita geeneistäni voi nähdä. Eikä siellä ole alkoholismia. Olen sen aina tiennyt itsekin, mutta ai hitto miten epäluuloisia muut voivat olla! Ja toiseksi, alkoholilla ja rentoutumisella ei ole mitään tekemistä keskenään, ei mitään! Alkoholilla ja ääliöitymisellä on vahva yhteys, mutta rentoutuminen on jotain aivan muuta. Säälin kyllä vähän niitä, jotka luulevat humalatilan olevan yhtä kuin rentoutuminen.

Ja vielä se yksi aihe, eli ruokavalio. Olkoon se sitten lihansyönti (tässäkin on kuulkaa hyvin monia tasoja, on ns ”parempia ja sallitumpia” valintoja ja sitten niitä aivan jäätävän kiellettyjä toisia valintoja), taikka kasvissyönti (jossa vasta onkin monia tasoja! Minä entisenä kasvissyöjänä olin varmaan sydän puhtaana hiippailevan vegaanin mielestä sitä alinta kastia, koska söin kuitenkin maitotuotteita ja kananmunia), niin molemmissa tapauksissa hermostun saman tien siitä samasta tuputtamisesta ja sormi ojossa syyllistämisestä, jota jotkut ns uskovaiset harrastavat. Naurattaa, kun mietin miten joku on niin oikeassa ja niin hyvä ja niin paljon parempi kuin muut, että hän voi vaatia kaikkia muitakin olemaan samanlainen. Kivaa auttamista, eikö olekin? ”Autetaan” ihmisiä elämään paremmin ja olemaan hyviä, sellaisia lutuisia, joilla on sydän puhdasta kultaa koko maailmaa kohtaan! Hehe.

Minua ärsyttää suunnattomasti se militantti oikeassa olevien kultasydäminen porukka. Se näyttää laumalta, joka juoksee kuin päätön kana. Se joka pitää itseään maailman parhaana porukkana, ainoiden oikeiden valintojen jenginä. Se joka raivostuu, halveeraa, arvostelee ja lakkaamatta haukkuu ja pistelee niitä moukkia, maalla asuvia ”juntteja”, jotka kasvattavat karjaa, syövät lihaa, elävät eri tavalla ja valitsevat toisin. Tunnen henkilökohtaisesti molemmista porukoista ihmisiä, sillä en usko omassa kuplassa olemiseen ollenkaan! (Siihen, että ympärillä on ainoastaan täysin samanmielisten tasalaatuinen ihmismassa.) Kukaan tuntemani maalla asuva, karjaa kasvattava, viljelevä, lihaa syövä, metsästävä ihminen ei ole niin tiukkapipoinen, tosikkomainen, vihainen, aggressiivinen, ilkeä ja kapeakatseinen, kuin pääkaupunkiseudulla asuva autuas ”hyvän puolella” oleva vegaani. En sano, että joka ikinen vegaani olisi sellainen, mutta kokemuspiirini ja sosiaalisen median, sekä lehtiartikkeleiden perusteella aika moni on.

Että sellainen yhteys on näillä kolmella asialla ja jokainen niistä saa minut kiivastumaan melko lailla nollasta sataan, jos käy ilmi, että ihminen ei saa rauhassa tehdä omia valintojaan, vaan joku toinen tulee ronkkimaan siihen viereen ja kertomaan kuin kulloinkin ”pitäisi”. Voisin tiivistää, että jokaisessa kolmessa on kyse ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Lakatkaa sekaantumasta muiden valintoihin. Minua ei pätkääkään häiritse jonkun vegaanius, juominen tai uskonto, niin kauan kuin hän hoitaa sen omana asianaan, eikä sekaannu muiden elämään tai tee pahaa muille sen vuoksi. Ja tätä kyllä odotan muiltakin! Jättäkää minun valintani minun asioikseni, niin kaikki rullaa hyvin!

Kun ahdistavat maailmantapahtumat vyöryvät uniin

 

Korona ei saanut minua pois tolaltani, vaikka yli vuoden seurasinkin päivittäin uutisia televisiosta silmät pyöreinä ja kaksi vuotta päivittäin koronakäyriä ja tilastoja netistä. Halusin olla kartalla siitä, missä mennään. En silti ollut toivoton tai kauhuissani. Ajattelin, että tämä on jotain ennenkokematonta omassa elämässäni, jotain sellaista jota ei osannut odottaakaan, sillä meidät lapset tuuditettiin jo 80-luvulla siihen, että maailman taudit on selätetty ja olemme turvassa. Toki oli hirveää katsoa suuria kuolleisuuslukuja ja eri maiden paniikinomaista tilannetta koronan kourissa.

Heti perään (vaikka korona ei olekaan mihinkään loppunut) astui näyttämölle sota, joka on muualla, mutta koskettaa meitä aavistamattoman paljon. Se koskettaa meitä, koska olemme rajanaapuri ja ainakin minä ajattelen, että tuo kaikki voisi tapahtua myös meille. Se koskettaa meitä, koska olemme Naton kynnyksellä ja koskisi vaikka emme olisikaan. Se koskettaa meitä, sillä joka vuosisadalla, aina 1000-luvulta lähtien, idästä on hyökätty nykyisen Suomen alueelle vähintään kerran. Esimerkiksi 1500-luvulla käytiin ns ”Pitkä viha”, joka kesti 25 vuotta. Eipä ihme, että täällä ollaan ikuisesti epäluuloisia ja varuillaan.

Olen koettanut olla puhumatta täällä kovinkaan paljon koronasta. Olen vältellyt murehtimasta sotaa kovin paljon. Ensinnäkin, koska minun murehtimiseni ei auta yhtään ja se saa oman oloni vain pahemmaksi. Mutta nyt olen nähnyt unta, jossa koetin piiloutua sotilailta epätoivoisesti. Unen näkeminen ainakin kertoo siitä, että alitajunnassani olen aika pirun huolissani. Ja vaikka kukaan ei ikinä enää hyökkäisikään tänne, edessä on energiakriisin aiheuttama epävarma talvi. Ensimmäistä kertaa ikinä toivon, että pakkanen ei ole aivan kauhea. Tämä vaikuttaa rahatilanteeseen ja sitä kautta lähes kaikkeen. Mutta myös kaikenlainen tietoliikennehäirintä arveluttaa. Entä jos rahaa ei saa ulos pankista? Entä jos ruokakaupat ja bensa-asemat, sairaalat ja ylipäätään netti (jolla hoidamme laskut ja kaikki työasiat yms) yhtäkkiä menee jumiin? Ja pahinta kaikista; entä jos tulee hallitsematon kaaos?

Tai ei, pahin skenaario on tietysti ydinsota. Sen jälkeistä aikaa en osaa edes kuvitella. Tosi ahdistavaa! Siksi koetan keskittyä aivan tavallisiin asioihin; käsitöihin, musiikkiin, tulevaisuuden suunnitteluun, pieniin arjen askareisiin. Koetan lakaista ikävät visiot päättäväisesti pois mielestä. Silti seuraan uutisia, sillä en halua olla kuutamolla kaikesta. Kerro, oletko sinä ahdistunut, huolissasi? Miten käsittelet nämä tunteet? Oletko lamaantunut vai koetatko aktiivisesti unohtaa pahat asiat? Jos on vinkkejä positiiviseen mieleen, kerro sekin!

Matkaväsymyksen kourissa

 

Saavuimme kotiin suununtai-iltana ja olen potenut aikamoista matkaväsymystä siitä lähtien. Maanantaina lähdin keramiikkakurssilta tuntia aiemmin, kun olin vain niin lopen uupunut. Seuraavana yönä nukuin pari kolmen tunnin pätkää ja valvoin niiden välissä kolme tuntia. (Luojan kiitos ei tarvitse enää herätä töihin aamulla ennen viittä!) Kai se matkailu on aika väsyttävääkin ja toisaalta kotiarki iskee aina kivan matkan jälkeen harmaana kasvoille. Mutta täältä piristytään vielä!

Tässä vielä pieni lajitelma matkan viimeisistä kuvista. Inarilainen pikku joki ihastutti simppelillä mutta kauniilla tavallaan. Saariselällä poikkesimme Kaunispään huipulle ja totesimme, että ilmeisesti koronavaikutuksen myötä tämänkin tunturin rinteille on kohonnut mökkikyliä. Ihastuttava ajatus kyllä, että pikkumökistä näkisi revontulet ja tähtitaivaat! Vaan mitenköhän nykyinen sähkön kallistuminen mahtaa vaikuttaa tähän mökkibuumiin?

Tankavaarassa kävimme eräällä kultavaltauksella ja sitten ystävän vinkin ansiosta osasimme mennä Wanhaan Waskoolimieheen syömään Kullankaivajan hampurilaiset! Voin kuvitella miten mahtava tunnelma paikassa on, kun kullankaivajat kokoontuvat tänne turisemaan ja syömään.

Ja sitten vihdoin sain porojakin kuvaan Rukalla, paluumatkalla! Ilmeisesti nämä veikkoset viihtyvät omilla teillään lokakuussa, kun meidän tielle ei osunut yhtäkään. Nämä olivat siis lähimpänä tietä olleet porot koko matkan ajalta.

Porttipahta ja Lokka (tekoaltaat) ovat nippelitietoa, jota kouluvuosista on jäänyt mieleen! Nättiä oli tuo Porttipahdan ilta-auringossa liplatteleva selkä.

Ja lopulta viimeinen yöpaikka jonkun pikkujärven rannassa Kuhmon ja Nurmeksen välillä. Kuvasin kuutamon ja veteen muodostuvat kuunsillan, koska se tuo mieleeni erään rakkaan taulun ja on mystisellä tavalla kiehtova ja turvallisen oloinen näkymä.

Vanha leiripaikka Sevettijärvellä

Teimme ensimmäisen yhteisen Norjanmatkan vuonna 2004. Silloin oli heinäkuu ja ajoimme koko pitkän päivän, kunnes olimme aamun tunteina Sevettijärvellä. Sinne pystytimme teltat, sekä telttasaunan. Söimme hernekeittoa ja jouduimme lautanen kädessä kävelemään ympyrää, kun hyttyset ja mäkäräiset olivat koko ajan kimpussa. Minä taidan olla niille jotenkin yliherkkä, sillä seuraavat kaksi viikkoa kasvoni ja kaulani olivat epämääräisen muotoiset, kuhmuraiset ja kutiavat.

Nyt palasimme katsomaan vanhaa leiripaikkaa. Tuossa oli telttasauna, tuossa uimme, tuohon rantaan ilmestyi yön aikana porotokan jäljet, tuonne niemeen teimme kävelyretken. Ihania muistoja! Emme silloin arvanneet, että seuraavaan käyntikertaan kuluu aikaa 18 vuotta! Tällä kertaa pysäköimme asuntoautomme lähelle leiriä, mutta emme jääneet yöksi. Silloin oli helle ja nyt on kova tuuli. Maailmakin on eri, voi jukra kuinka erilainen se onkaan!

Mahdollisimman idässä; Pykeija ja Kirkkoniemi

 

Matkan viimeinen Norja-osuus. Yksi päivä pelkkää sadetta ja kovaa tuulta. Ajamme silti mutkittelevia vuoristoteitä jääräpäisesti kohti itää. Haluamme nähdä Pykeijan, jota myös Pikku Suomeksi kutsutaan. Jos ilma ei olisi niin kurja, viihtyisimme varmaan nätissä pikkukylässä pitempään. Nyt ajelemme hiukan sinne tänne ja sitten menemme Pykeijan kuuluisaan Bistroon, josta saa niin kuningasrapua kuin valaanlihaakin. Päätimme jo Suomessa, että tänne tulemme syömään ja paikan päällä tarkentuu ruokalajikin, jota olemme pähkäilleet.

Pykeijan Bistro

Lopulta lounaaksi valikoitui valaanpihvi. Tutkin asiaa kyllä netistä etukäteen; lahtivalaita on maailmassa noin 500 000-700 000 ja Norjan vuosikiintiö on 1300 kieppeillä. He pyytävät kuitenkin valaita tuntuvasti vähemmän vuosittain. Maailmassa on Norjan lisäksi vain yksi maa, joka pyytää valaita kaupallisessa tarkoituksessa, ja se on Islanti, jonka kiintiö on vain sadan luokkaa vuosittain. Tällä tiedolla tein päätöksen, että valaspopulaatio ei paljon heilahda, jos näissä lukemissa ollaan, joten voin syödä yhden pihvin.

Ja maku sitten! Se oli kiinnostava. Valaanpihvin rakenne on aivan naudanpihvimäinen. Maku yllättäen ei muistuta lainkaan mitään merenelävää, vaan on ehkä lähimpänä hevosenlihaa. Todella hyvä makuelämys ja annoksen eri osat sopivat yhteen loistavasti. Tänne voisi palata maistamaan muitakin annoksia. Vatsat täysinä lähdemme kuitenkin eteenpäin, vaikka Pykeijan kuuluisa Sauna houkutteleekin. Toisella kertaa sitten.

Aluksi keskustelemme siitä, kannattaako Kirkkoniemeen (Kirkenes) ollenkaan mennä, mutta haluan nähdä senkin paikan. Onhan se viimeinen isompi kaupunki hyvin lähellä itärajaa ja nykytilanteessa se tuo asiaan jännittäviä vivahteita. Ja yllättävää; Kirkkoniemi on ällistyttävän iso kaupunki kaikkiin Pohjois-Norjan kaupunkeihin verrattuna. Voisin viettää täällä aikaa enemmänkin! Kaiken lisäksi paikka on mukavan näköinen ja siellä on paljon palveluita ja silti se jylhä luonto on aivan oven takana.

Tiekyltissä lukee Murmansk. Yksi niistä paikoista, joka kiinnostaisi minua, mutta joihin ei voi mennä, ainakaan tässä poliittisessa maailmantilanteessa. Isoisäni eno Väinö ammuttiin Murmanskissa 1930-luvun lopussa, eikä suku saanut tietää sitä ennen 2010-lukua. Hänen äitinsä ei koskaan tiennyt mihin poika katosi. Kiitos siitä Stalin! Väinö ei ollut muuttanut Murmanskiin, hän oli vain laivalla töissä. Surkea kohtalo, jonka kokivat tuhannet ja tuhannet Suomalaiset. Paljon emme mielenstäni ole päässeet sadassa vuodessa eteenpäin…

Lopulta Näätämönjoki hurjine kuohuineen Neidenissä ja sitten onkin jo rajakyltti. Matka menee aina niin nopeasti ja vaikka kotiin on mukava palata, jään kaipaamaan Norjaa. Upeita lintuelämyksiä koimme matkan aikana Norjan puolella; joutsenia, korppeja, kotkan! Jos olisin lintu, olisin joko mystinen, viisas korppi tai valtavan kokoinen, kaunis ja ylväs kotka.