Matkan viimeinen Norja-osuus. Yksi päivä pelkkää sadetta ja kovaa tuulta. Ajamme silti mutkittelevia vuoristoteitä jääräpäisesti kohti itää. Haluamme nähdä Pykeijan, jota myös Pikku Suomeksi kutsutaan. Jos ilma ei olisi niin kurja, viihtyisimme varmaan nätissä pikkukylässä pitempään. Nyt ajelemme hiukan sinne tänne ja sitten menemme Pykeijan kuuluisaan Bistroon, josta saa niin kuningasrapua kuin valaanlihaakin. Päätimme jo Suomessa, että tänne tulemme syömään ja paikan päällä tarkentuu ruokalajikin, jota olemme pähkäilleet.
Pykeijan Bistro
Lopulta lounaaksi valikoitui valaanpihvi. Tutkin asiaa kyllä netistä etukäteen; lahtivalaita on maailmassa noin 500 000-700 000 ja Norjan vuosikiintiö on 1300 kieppeillä. He pyytävät kuitenkin valaita tuntuvasti vähemmän vuosittain. Maailmassa on Norjan lisäksi vain yksi maa, joka pyytää valaita kaupallisessa tarkoituksessa, ja se on Islanti, jonka kiintiö on vain sadan luokkaa vuosittain. Tällä tiedolla tein päätöksen, että valaspopulaatio ei paljon heilahda, jos näissä lukemissa ollaan, joten voin syödä yhden pihvin.
Ja maku sitten! Se oli kiinnostava. Valaanpihvin rakenne on aivan naudanpihvimäinen. Maku yllättäen ei muistuta lainkaan mitään merenelävää, vaan on ehkä lähimpänä hevosenlihaa. Todella hyvä makuelämys ja annoksen eri osat sopivat yhteen loistavasti. Tänne voisi palata maistamaan muitakin annoksia. Vatsat täysinä lähdemme kuitenkin eteenpäin, vaikka Pykeijan kuuluisa Sauna houkutteleekin. Toisella kertaa sitten.
Aluksi keskustelemme siitä, kannattaako Kirkkoniemeen (Kirkenes) ollenkaan mennä, mutta haluan nähdä senkin paikan. Onhan se viimeinen isompi kaupunki hyvin lähellä itärajaa ja nykytilanteessa se tuo asiaan jännittäviä vivahteita. Ja yllättävää; Kirkkoniemi on ällistyttävän iso kaupunki kaikkiin Pohjois-Norjan kaupunkeihin verrattuna. Voisin viettää täällä aikaa enemmänkin! Kaiken lisäksi paikka on mukavan näköinen ja siellä on paljon palveluita ja silti se jylhä luonto on aivan oven takana.
Tiekyltissä lukee Murmansk. Yksi niistä paikoista, joka kiinnostaisi minua, mutta joihin ei voi mennä, ainakaan tässä poliittisessa maailmantilanteessa. Isoisäni eno Väinö ammuttiin Murmanskissa 1930-luvun lopussa, eikä suku saanut tietää sitä ennen 2010-lukua. Hänen äitinsä ei koskaan tiennyt mihin poika katosi. Kiitos siitä Stalin! Väinö ei ollut muuttanut Murmanskiin, hän oli vain laivalla töissä. Surkea kohtalo, jonka kokivat tuhannet ja tuhannet Suomalaiset. Paljon emme mielenstäni ole päässeet sadassa vuodessa eteenpäin…
Lopulta Näätämönjoki hurjine kuohuineen Neidenissä ja sitten onkin jo rajakyltti. Matka menee aina niin nopeasti ja vaikka kotiin on mukava palata, jään kaipaamaan Norjaa. Upeita lintuelämyksiä koimme matkan aikana Norjan puolella; joutsenia, korppeja, kotkan! Jos olisin lintu, olisin joko mystinen, viisas korppi tai valtavan kokoinen, kaunis ja ylväs kotka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti