Lapsena läheisin muumihahmo oli Nuuskamuikkunen, johtuen ehkä siitä, että eka muumikirjani oli Muumilaakson marraskuu, joka alkaa Nuuskamuikkusen syksyisen lähdön tunnelman kuvaamisella. Hyvin vaikuttavaa! Voin vieläkin aistia kirjan alun ja nähdä kuvat. ”Lähtö tulee hypyn lailla”. Silloin en vielä tajunnut, että ihmisissä on introvertteja ja ekstrovertteja. Ehkä ekalla luokalla tajusin hämärästi, että olen erilainen siinä kailottavassa, hääräävässä ja singahtelevassa lapsijoukossa. En todellakaan ollut se luokan suosituin. Lähinnä tunsin olevani puolikesy kettu, joka on eksynyt koiralaumaan. Tilanne paheni vuosien mittaan ja aikuisena olen huomannut, että ekalla luokalla olin kuitenkin ehkä melko tyytyväinen olotilaani pienen kyläkoulun sekalaisessa sakissa. Paitsi, että olisin silti halunnut hengata vaan kotona.
Tähän täytyy kertoa sivujuonne. Olin kolmisen vuotta sitten Lahden Kärkkäisellä mieheni kanssa ja kävelimme yläkerran käytävää eteenpäin. Kauempana tuli vastaan joku pariskunta ja se mies tuijotti minua pitkään. No tätä että joku tuijottaa, tapahtuu tämän tuosta, varmaankin koska tukka sojottaa ja ilme on perushölmistynyt, enkä yritä näyttää coolilta niinkuin naisen kai pitäisi. Ihan sama. No joka tapauksessa rekisteröin tuijotuksen ja ihmettelin hiukan lisää, kun he kävelivät lähemmäs ja hän edelleen tuijotti. Hmmm. Juttelimme jotain mieheni kanssa, kun he kulkivat ohitsemme ja muutaman metrin päästä vilkaisin varovaisesti taakseni. Se mieskin kääntyi katsomaan taakseen. No johan on! Tuo ei enää selity sillä, että tukka sojottaa ja huulipuna on poskella.
Jatkoimme kaupassa kiertelyä ja samalla pohdiskelin mitä ihmettä äsken tapahtui?! Kunnes tulimme jälleen vastakkain liukuportaissa. Hän katsoi taas suoraa minuun ja sitten hiukan ennen kuin olimme kohdakkain, sanoi ”oletko sinä xx?” Hämmästyin aivan valtavasti! ”Kyllä…” vastasin. Liukuportaat veivät meitä jo eri suuntiin kun hän vielä sanoi, että olimme olleet samalla luokalla siinä pikku koulussa silloin 70-luvulla!! Hän sanoi nimensä ja muistin hänet toki. Ja sitten tilanne oli ohi ja minä olin ällistyksen suossa syvemmällä kuin ikinä eläissäni.
Ja nyt palataan sinne ammoisiin aikoihin, kun tunsin olevani koulumaailmassa ihan omassa nurkassani ja vain haparoiden samalla janalla muiden kanssa. Olin tuon pojan kanssa ehkä vuoden samalla luokalla, kunnes hän vaihtoi koulua. Rinnakkaisluokkia meillä ei ollut. Ja sitten me kävelemme vastakkain ihan eri kaupungissa yli 40 vuotta myöhemmin ja hän tunnistaa minut. En oikein voi uskoa tätä vieläkään. Hänen täytyi tunnistaa minut jo kaukaa ulkonäöstä, ennenkuin kuuli ääneni. Niinkö vähän sitä ihminen voi muuttua vuosikymmenien saatossa? Tosi hämärää!
Tai sitten kaikki oli toisin kuin luulen. Ehkä olin railakas ja iloinen ja sosiaalinen lapsi, joka otti kontaktia kaikkiin ja hymyili päivät pääksytysten. Sellainen, joka jää aurinkona kaikkien mieleen loppuelämäksi. Sellainen, jolla on loputtomasti hassuja ideoita ja joka innostaa muita kaikkiin ihmeellisyyksiin mitä kyläkoulun ympäristö ja koulun metsä voivat tarjota. Ehkä? No en ollut. Olisin ehkä halunnut olla, mutta todellisuutta oli se, kun kaikki puhua pälättivät päälle ja tuijottivat oudosti kun yritit sanoa jotain. Kun omat mielenkiinnon kohteet ovat muualla, täysin muualla. Kun ketään ei kiinnosta ja kaikki tehdään kauhealla mekkalalla ja isolla joukolla.
Ja muutama päivä sitten luin sattumalta autisminkirjon piirteistä. Tuntuu niin tutulta! Yhtäkkiä tuntuu aivan luonnolliselta se, että aikuisena löysin myös Vilijonkan, sen metsän keskellä isossa talossa asuvan yksinhuoltajaäidin, joka haluaa hallita elämän kaikkia osa-alueita, järjestelee ja siivoaa ja komentaa ja valvoo kaikkea väsymykseen saakka. Tuntuu aika vahvasti siltä, että sisällä asuu Nuuskamuikkunen JA Vilijonkka. Tuntuu mukavalta tutkailla asioita ja löytää samaistumiskohteita. Netissä on mm seuraavanlainen lista autisminkirjon lasten piirteistä:
Lapsi viihtyy paremmin esineitten kuin ihmisten parissa.
Lapsi viestii vähemmän kuin muut.
Lapsi mieluummin seuraa omia mielihalujaan ja uskomuksiaan.
Lapsi ei ole kiinnostunut yhteisistä tekemisistä muiden lasten kanssa.
Lapsella on vahvat mielenkiinnon kohteet.
Lapsi havaitsee yksityiskohdat tarkasti.
Lapsi huomaa asioita, joita muut eivät huomaa.
Lapsen käsitys olennaisesta poikkeaa muista.
Lasta voivat kiinnostaa kuviot, muodot, numerot, kirjaimet ja listat.
Lasta kiinnostavat pienet kompleksit ja abstraktit systeemit.
Lapsi lajittelee ja ryhmittelee mielellään kiinnostuksensa kohteet.
Lapsi pyrkii tilanteiden hallintaan ja välttää epävarmuutta.
Ja jokaiseen kohtaan voisi sanan ”lapsi” sijalle kirjoittaa Thilda. Tästäkö se perhananmoinen nuorekkuus ja lapsenomaisuus johtuukin, eh eh…
