Hassu tunne. Kuin joku olisi napsauttanut katkaisijasta valot päälle. Ensin on pitkään, hyvin pitkään alakuloa, itkuisuutta, merkityksettömyyttä ja saamattomuutta. Sitten tällä viikolla alkoi syöpäyhdistyksen etäliikunnat ja osallistuin kolmeen. Muistin myös ryhtyä juomaan vettä, niin että juomapullo on koko ajan vieressä ja hörpin siitä.
Sitten tuli torstai ja olin heti aamusta ihan energiaa pursuava, hymyilevä, reipas ja iloinen sekä toiveikas.
Perjantaina sama homma jatkui. Menin kartanolle ja lähdin puolilta päivin käymään keskustassa. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen nautin liikkumisesta kartanolta keskustaan. Ei jännittänyt, ei ollut vatsaoireita, ei paniikkia, ei sisäänpäinkääntynyttä oloa. Nuuhkuttelin hajuvesiä, hain eväitä, menin erään kauan sitten kuolleen Olgan haudalle (olen tutkinut häntä nyt viikkoja - osana Matildaprojektia) ja raaputin hautakivestä kourakaupalla jäkälää pois ja lopulta hankasin hupparin hihalla tekstin kiiltäväksi. Olga saakoon vihdoin nimensä näkyviin! Lopuksi menin vielä kirjastoon selaamaan vanhoja osoiteluetteloita. Voiko liikunta ja vesi piristää näin, vai mitä minulle tapahtui? Tajuan kyllä, että tämä voi olla hetkellistä ja varmaan onkin, mutta tuohan tämä nyt paljon toivoa kuitenkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti