Auringonläikässä

Rakastan auringonläikkiä, auringon säteiden siivilöitymistä pilvien takaa, auringon lämpöä poskilla, ikkunasta soljuvaa valoa, valoa tekstiileillä, valoa erilaisilla pinnoilla, etenkin vanhoilla esineillä ja valon heijastumista peileistä.

Rakastan vanhan tuoksua kodinomaisissa museoissa. Yksinkertaista kauneutta. Pehmeyttä, lämmintä tunnelmaa ja kodikkuutta. Kuvittelen AINA asuvani juuri tuossa museossa, tuossa huoneistossa, jossa vierailen. Pysähdyn hetkiseksi ja aistin tunnelmaa. Kuvittelen miten ehkä järjestelisin huonekalut itselleni sopivasti. Kuvittelen, miten istun juuri tuon ikkunan ääressä ja katselen ulos.

Myös joku sellaisessa vanhanaikaisessa tavaran vähyydessä kiehtoo kovasti. Se, että on lähinnä vain käyttötarkoitukseltaan tarpeelliset esineet ja siinä vain mausteeksi jotain ilahduttavaa, jotain turhaa. Sillä kauneuttahan ennen oli kaikissa esineissä.

 

Tuokaa minulle aikakone, muuta en pyydä

Kaipuu menneisiin aikoihin asuu sisälläni aina, mutta toisinaan se hyökyy voimakkaampana. Tällä hetkellä haluaisin mennä lapsuuden kotikylääni, katsomaan kylän elämää 1930-luvulla. Opetella tuntemaan isovanhempiani ja heidän sisaruksiaan ja vanhempiaan. Minusta tuntuu, että jokin on ikuisesti kesken, jos en saa sitä palapeliä koottua täydemmäksi.

 

Elämästä nauttimisen taito

Olen innostunut kaikenlaisista elämänoppaista ja ohjekirjoista aina Marie Kondon vaaleanpunaisesta monenlaisiin Mindfulness-oppaisiin ja kaikkea siltä väliltä. Tälle on ollut tilausta jotenkin näin nelikymppisen elämässä. No, parikymppisenä tämäntapaisia kirjoja ei edes ollut ja jos olisi ollut, niin en olisi niitä raaskinut ostaa. Vaikka toisaalta kohti keski-ikää kasvaessa on sisäinen tyyneys ja oman itsensä balanssin löytyminen ollut yhä lähempänä, niin että oppaita tarvitaan vähemmän kuin nuorempana. Mutta koska luonteeni on sen verran "sininen" (käyttäytymiskirjan "Idiootit ympärilläni" mukaan), - se siis tarkoittaa aikamoista nillittäjää, pilkunviilaajaa, nysvääjää ja ylipäänsä tarkkaa ihmistä - niin rakastan listojen tekemistä ja analyysejä milloin mistäkin. Yhtä paljon kuin mielikuvittelua ja haaveitakin. Siinä kai syy kiinnostukseen edellämainittuja kirjoja kohtaan.

Mutta se mihin tällä kaikella mielestäni pyritään, on elämästä nauttiminen. Parempaan pyrkiminen. Kasvaminen. Kehittyminen. Ja nimenomaan juuri nyt, eikä sitku. Unohda mutkut ja muut tekosyyt. Uskon siihen, että AINA positiivinen asenne parantaa tilannetta. On surullista nähdä pessimististä elämänasennetta. Ja on ihanaa kun oppii olemaan letkeämmin ja nauttimaan ihan vaan pienistä jutuista ympärillään. Joskus kuvaan muurahaista tai puolukankukkaa ja nautin niistä ihan niin kuin suurista linjoistakin. Ruskasta, hiirenkorvista, hiljaisesta lumisateesta, tähtitaivaasta, revontulista, tuulessa huojuvasta viljapellosta, pitkospuista suolla. Tärkeää on oppia näkemään myös pienet asiat ja nähdä se kauneus, joka niihinkin sisältyy.

Tykkään myös sekoittaa luxusta arkeen. Rippilahjaksi saatu hopelusikka päivittäisen teekupin ohessa. Harvinainen parfyymi kyynärtaipeeseen suhautettuna. Juuri se oikeanlainen sateenvarjo tai käsilaukku. (Elin 15 vuotta ilman sateenvarjoa, kun se oikea oli vielä löytymättä. Nyt niitä on jo muutama.) Pientä pilkettä pitää siis olla. Ei överiä bling blingiä -  tai jokaisellahan on se oma rajansa mikä on överi. Pääasia on, että elät juuri sinun mieleistäsi kaunista elämää niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Raha ei ole se pääasia tässä, sillä olen koko aikuisikäni notkunut kirppareilla, dyykannut roskiin menevää tai siellä jo olevaa, pelastellut sitä sun tätä sieltä sun täältä. Eli olen unohtanut tekosyyn "köyhyys"!

Yllä oleva kuva on Turun Luostarinmäen museosta. Siinä on mielestäni juuri se oikea levollinen ja kotoisan nautinnollinen tunnelma. Aurinko, harmonia, erityisen kauneuden pilkahdus yksityiskohdissa, levollisuus. Istahdanpa tuohon kiikkustuoliin ja vaivun mielikuvituksen pilvitarhoihin...

Haaveiden majassa

Mieli risteilee kaikenlaisten haaveiden parissa. Että olisipa 1700-luvun talo, jossa ei olisi koskaan rempattu liikaa. Ei yhtään muovirakennetta. Ei saunaa tai suihkutiloja sisällä, vaan ulkorakennuksessa. Ei keskuslämmitystä, vaan puilla lämpiävät takat ja kakluunit. Ehkä jopa kantovesi ja kaivo pihassa. Kaikenlaista sitä juontuu mieleen, kun joutuu vesivahingon uhriksi.

Vaikka päätökset tulivatkin nopeasti ja mukisematta, en arvannut, että varsinaista työtä pitää odotella viikkoja. Tällä hetkellä tilanne on se, että vuotanut patteri on irrotettu ja putkisto tulpattu siltä kohdalta. Ensi viikon lopulla tulee asbestipurku komeron lattiaan. Luojan kiitos se on vain alle kolmen neliön tila, jonka voi helposti eristää muusta asunnosta.

Olen jo varautunut siihen, että joskus juhannuksen jälkeen kentis saamme uuden keittiön. On aika mahtava tunne, kun voi alkaa suunnitella jotakin niin isoa ensimmäistä kertaa elämässään! Mutta silti olen jo monta kertaa vesi kielellä unelmoinut siitä, että voi kun voisi vain mennä keittiöön ja tehdä jotakin ruokaa! Tällä hetkellä keittiö on vielä osittain käytössä (tiskipöytä, uunit, liesi, jääkaappi ja mikro - mutta irtaimisto on kaikki hukassa!), mutta muutaman päivän päästä ei ole sitäkään.

Mahtaako sitä jaksaa monta kuukautta pelkkää einesruokaa...? Tällainen puoliremontti on siinä suhteessa vähän raastava, että pitää heittäytyä kovin luovaksi ja tinkiä monesta asiasta. Jos remppa olisi kokonaisvaltaisempi, niin ettei talossa voisi asua (no ei sekään kyllä kivaa olisi) niin vakuutusyhtiö hoitaisi meille jonkun sijaisasunnon siksi aikaa kun remppa kestää. Tässä sitä huomaa miten helppoon sitä on tottunut.

Viis hirttä poikki

Uuden vuoden aloittaminen on aina vähän kuin ovi olisi auki. Ja mitä nuorempi on, sitä useampi ovi tuntuu olevan auki. Tähän vaikuttaa kyllä myös mielen nuoruus, se miten rohkea ja avoin on uusille asioille. Itse tunnen itseni mielenkiintoiseksi sekoitukseksi vanhakantaista ja avaraa hyvinkin moderneille ajatuksille. Joten taidan pyöriä pyöröovessa?

Olen aloittanut vuoteni yhtä aikaa työhön orientoituessa ja lomasta nauttiessa. Tämä meneillään oleva pitkä viikonloppu on kulunut samantapaisesti kuin joulunpyhät, välipäivät ja uusi vuosikin. Jokaiseen päivään mahtuu käynti jossakin ulkona. Useimmiten laavulla metsissä, paistamassa milloin makkaraa, milloin loimuttaessa lohta. Jokaiseen iltaan kuuluu sohvaan pesiytyminen glögiä tai teetä siemaillen, jotain hyvää syöden ja elokuvaa katsellen.

Vuosi sitten joulupukki toi meille sekä Suomi Filmin että Suomen Filmiteollisuus Oy:n täydelliset leffaboxit, joiden katselu on edelleen vaiheessa. Koska me molemmat pidämme valtavasti vanhoista "suomifilmeistä", niin tämä on yhtä hauskuutta piiiiitkä pitkän aikaa!

P.S. Vanha määritelmä ovelle on "viis hirttä poikki", sillä sen verran vanhoissa paksuhirsisissä tuvissa piti hirsiä pistää poikki, jotta saatiin ovelle tila. Ovethan olivat monesti vähän pieniä, etenkin aittoihin piti oikein kumartua, mutta tuvan ovi oli kyllä iso. Pitihän sitä kautta mahtua kulkemaan ja kuljettamaan kaikenlaista, jota iltapuhteina tuvassa värkättiin. Savutuvissa ovi saattoi kyllä olla pienempi, jotta lämpö ei karkaa niin helposti. Meilläpäin sanottiin, jos haluttiin ajaa joku ulos: "tuos on viis hirttä poikki!"

Valonpilkahdus

Elämän valonpilkahdus kaikessa on kauneus.

Kaunis käytös,

kaunis muotoilu,

kaunis luonto,

kaunis ajatus,

kaunis teko...

Itselleni kaunista tässä hetkessä on

toisen huomioon ottaminen,

läheisyys,

rakkaus,

nostalgia,

tarinat,

luminen luonto.

Kauniita joulukuun viimeisiä päiviä kaikille!

Joulurauha jatkukoon

Rakastan levossa ja hiljaisuudessa oloa,

talvimaisemissa ajeluita,

kakluunitulien huminaa,

kynttilöitten valoa,

ja tämän joulurauhan jatkumista!