Kukkahaaveita ja ystäviä

Yhtäkkiä löydän itseni (taas) haaveilemasta siitä, että vähintään yhdessä maljakossa olisi aina kukkia! Sehän on selvä kevään merkki. Eilen luin suomalaisista tulppaaneista. Minulle oli yllätys, että Suomessa viljellään niin paljon tulppaaneja; tänä vuonna noin 165 miljoonaa kappaletta. Määrä vain lisääntyy vuosi vuodelta. Ehkä tässäkin asiassa on ollut positiivista koronavaikutusta. Toistaiseksi joudun vain haaveilemaan kukista, sillä mökille en niitä viitsi ostaa. Mutta tästähän se taas lähtee…

Eilen olin käväisemässä pitkästä aikaa kaupungissa. Tapasin ystäviä ja nauraa räkätin niin, että henki meinasi loppua. Meillä on sellainen kerho, johon kuuluu kolme aktiivijäsentä, joiden kanssa kokoonnuimme  ennen koronaa kerran kuussa, mutta sittemmin hiukan harvemmin. Aluksi mukana piti aina olla joku käsityö, mutta jossain vaiheessa ne vain jäivät pois. Välillä asetimme itsellemme jonkun tehtävän ennen seuraavaa tapaamista. Sekin vähän sitten jäi. Kantavana ajatuksena on nyt vain vahva naishenki ja maailmanparannus. Mietimme eilen nuoremman polven mukaan ottamista. Mutta tuntuisikohan nuorista, että tädit vaan häslää ja hölmöilee? Olisiko se heistä jotenkin noloa?

Tammikuun vietin täysin tipattomana ja eilen sitten kiskaisin yhden pienen siiderin. Ja hitto miten sumuinen olo ja väsymys siitä tuli! En tiedä aiheutuiko yöllinen päänsärky siitä, vai tyynyjen määrän muutoksesta vai lumitöistä. Muistan kyllä sen ajan, kun olin 10 vuotta käytännössä absolutisti ja ehkä kerran vuodessa join jotain siideriä yhden tölkin, niin se ”humala” kyllä tuli ihan pienestä. Minua ei kiehdo ajatus täydellisestä juomattomuudesta, sillä pidän aika paljon hyvästä viinistä hyvän ruoan kanssa ja savuisesta viskistä silloin tällöin tai maukkaasta siideristä joskus. Humaltumisesta sitä vastoin en niinkään tykkää.

 

Sinivalkoisin aatoksin

Kaunista ja rauhallista Itsenäisyyspäivää kaikille!

 

Pentikin museossa Posiolla

Tähän hetkeen haluan näyttää millainen paikka on Pentikin museo Posiolla, tai oikeastaan Kulttuurikeskus! Satuimme kerran ajelemaan siellä päin ja ohimennen hoksasin, että tuohan kiinnostaisi nähdä lähempää. Olen melko kauan tykännyt Pentikin astioista ja tekstiileistä ja nyt sain nähdä itse pääkallopaikan!

Ensinnäkin museo on uskomattoman suuri kooltaan ja laaja aihepiiriltään. Sinne on kerätty monenlaista vanhaa tavaraa, kuten kuvista näkee, sekä tietysti museoitu itse Pentikin tuotteiden historia. Kun luuli kiertäneensä jo kaiken, alakerrassa oli vielä upea kahvikuppimuseo! Lisäksi täältä löytyy myös Pentikin kauppa, luonnollisesti.

Ulkona voi katsella mitä kiinnostavinta Pentik-mosaiikkia erään rakennuksen seinässä ja sitten on vielä taidehalli, josta kuvissa "kivet" ja kevyesti sateleva valkoisuus. Suosittelen, jos olet siellä päin liikkeellä, olet ihastunut Pentikin tuotemaailmaan tai jos haluat muuten vain nähdä laajan, kiinnostavan ja hyvin hoidetun museon! (Ja sehän ei ole itsestäänselvyys, edes Suomessa, että museo olisi hyvin hoidettu!)

P.S. Kuvissa on vain hyvin pieni raapaisu siitä kaikesta mitä tuo paikka esittelee! Olen aika museokriittinen monellakin tavalla, mutta tämä paikka nousi lempimuseoideni listalle monipuolisuudellaan ja kiinnostavuudellaan.

 

Kiirettä ja huikeutta

Tulin taas lapsuudenkodin maisemiin. Olen ollut kiireinen ja nauttinut ihan joka hetkestä aivan hirveästi! Olen kuljeskellut puutarhassa, tavannut ystäviä ja sukulaisia ja tehnyt pienen menneisyyskävelyn lähiympäristöön heidän kanssaan, tavannut tuttuja ihan sattumalta, katsellut valokuvia, valmistellut maalattavia pintoja, ihaillut mielettömän upeaa usvaista auringonlaskua lakeuden yllä…

Ehkä hupsuinta oli kuljeskella pihassa kastelemassa kesäkukkia keskellä yötä, kun helteen takia ei voi mennä kovin aikaisin nukkumaan. Ja erikoista on, että nyt en ole valokuvannut juurikaan. Päätin kerrankin keskittyä ihailemaan kaikkea livenä, hetkessä eläen, ilman kameran linssin vaativaa mutinaa.

 

Lapsuudenkodin tunnelmissa

Lapsuudenkoti.

Siinä on monelle sellaista hohdokkuutta, satujen taikamaata, mennyttä lumoa, jota ei löydy muualta. Olen pohdiskellut tänä vuonna paljon lapsuusmuistoja. Ajatellut kirjoittaa niitä enemmänkin ylös. Miettinyt sanontaa, että lapsuus on vailla huolia. Ei se nyt aivan niin taida olla. Lapsena toki oli paljon niitä auringonpaisteisia hetkiä, kun saattoi lojua nurmikolla lukemassa Aku Ankkoja, Tarzaneita, Tiinaa, Tinttejä. Käydä pikaisesti syömässä kun huudettiin ja palata sitten vakoilemaan kaikkia epäilyttäviä ihmisiä. Itse esimerkiksi vakoilin useinkin erästä Mafiapomoa ja pistin kaiken likoon löytääkseni pankkiryöstäjä ”Volvo-Markkasen”...

Mutta oli toki harmistuksiakin. Ei saanut lupaa juosta kaverille. Piti päntätä kokeisiin, vaikka olisi paljon mieluummin mennyt ulos. Piti syödä hernekeitto loppuun, vaikka oksetti. Ja viikonloppu päättyi aina liian aikaisin! Aikuisten määräysvalta tuntui epäreilulta. Luokkakavereitten kirjo ahdistavalta. Introverttina ja hyvin herkkänä lapsena olisin mieluiten hääräillyt kotosalla. Minulla ei koskaan ollut kaveriporukkaa, vaan se yksi ”paras kaveri”, jonka puolesta annettiin kaikki. Sellainen sydänystävyys jatkuu toki edelleen.

On ihana palata kotikonnuille ja nuuhkia muistojen patinoituneita lehtiä. Katsella valokuvia. Kierrellä tärkeitä paikkoja. Elää ikäänkuin rinnakkaiselämää hetken ajan. Mutta täälläkin on tulevaisuus, ei pelkästään menneisyyttä. Suunnitelmia, haaveita, hiljaisia toteutuksia. Inspiraatioita ihan eri tavalla kuin muualla!