Meidän oli kyllä tarkoitus mennä Forssa picniciin, mutta kuinkas ollakaan, alueelle ei saanut mennä asuntoautolla edellisiltana ja seuraavana aamuna olimme liian nuutuneita ja kuumissamme, jotta olisimme innostuneet isosta tapahtumasta.
Löysimme puskaparkin ihan vanhan tehtaan kupeesta. Kävimme tehtaan sisäpihan terassilla syömässä dippikorin, joka yllätti maukkuudellaan. Seuraavana aamuna kiersin kaiken vielä kameran kanssa ja kurkistin museokauppaan ja Kuosikeskukseen.
Olin joskus hyvinkin innoissani Forssan tehtaan museokeskuksesta. Nyt jaksoin nippa nappa innostua museokaupasta. Jos et ehdi kiertää koko museota, käy ainakin museokaupassa! Sanoi joku joskus viisaasti.
Täällä valokuvaillessa mietin, että kuinkahan monta kymmentä tuhatta neliötä (tai enemmän) vanhassa tehtaassa oikein on tiloja ja kuinkahan monta prosenttia niistä mahtaa olla käytössä. Ei se nyt autioltakaan vaikuttanut; siellä oli ainakin museo, kuosikeskus, oppilaitos, ravintola, kirjasto, kirppis…
Jaksoin joskus innostua valtavasti myös vanhoista tehtaista. Nykyään voin kyllä sanoa pitäväni niistä, mutta koska olen niissä niin paljon hengannut, niin aika ihmeellinen tehdas saa olla, jotta oikein innostun. (No Werla kyllä oli.)
Forssan kehräämön rakennustyöt alkoivat 1847. Kehräämön kaveriksi rakennettiin myöhemmin lankavärjäämö, kutomo, sekä Suomen ensimmäinen teollinen kangaspaino.
Kuosikeskuksen kiersin kokonaan - no, pienihän se onkin. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta tämmöiset kankaat ei vain enää saa innostumaan. Tai onhan tuossa 3-5:llä rivillä kauniitakin.
Punainen oli ainakin lapsena lempivärini, niin näppäsin sitten kuvan punaisista tilkuista. Täällä saa hypistellä kaikkea. Tai muistaakseni sai. Minä en hypistele museoissa yleensä, vaikka saisikin.
Tämä painotelajuttu oli kyllä valaiseva. (Kangas tosin kamala.)
Katosta roikuskelevia tilkkuja. Tämmöinen näytteilleasettelu nähtiin jo Vapriikin näyttelyssä Finlaysonilla (Työväenmuseon sivutiloissa) aikoinaan.
Tässä minun silmäni lepää! Mitähän ihmettä tapahtui joskus 1960-luvun loppupuolella, kun kankaat olivat yhtäkkiä aivan erilaisia kuin ikinä ennen? Sitä ihanuutta ei kestänyt kovin montaa vuotta. Aini Vaari ja Marjatta Metsovaaran kankaat olivat upeimpia.
Näytteilleasettelu on tässä vähän tökkivä. Tulee ihan silityslauta mieleen. Ja tuo ristikko taustalla on kolkko.
Keskimmäinen kangas on hauska, vaikka onkin vähän liian hailakka.
Tämä näytteilleasettelu oli ihan kamala. Miten tulee edes mieleen tehdä tämmöinen pötkyläseinä? Ei tuosta edes oikein näe kankaiden kuviota kunnolla.
Muumit on tietysti aina ihania. Mutta on nämäkin omituisesti laitettu esiin. Aika usein mietin, että kuka näitä keksii, kun katselen museoiden näyttelyitä…
1970-80-luvuilla kankaat oli hirveitä. Siis pääosin. Ainakin kun vertaa niihin 60-luvun lopun kankaisiin. Mikähän siinäkin oli? Maailmasta tuli tylsä. Lähes kaiken muotoilun suhteen.
En tiedä olenko itse tylsä, mutta näin mielestäni kankaat tulivat näyttelyssä parhaiten esiin! Ja vielä selattavina. Vaikka suhtaudunkin museoesineiden koskemiseen kielteisesti missään tapauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti