Elossa!

 

En jaksa vielä kirjoittaa enempää, mutta leikkaus meni hyvin.

Pelko vaan pahenee

 

Huh huh, aika rankkaa kyllä tämä leikkaukseen valmistautuminen henkisesti. Oikeastaan jos multa kysyttäis (mitä aina tehdään ihan liian vähän! Hohoi hallitus, Putin, Kim-Jong-kukakulloinkin, kaikki tahot; täällä ollaan ja olen valmis antamaan neuvoja kyllä!) niin sanoisin, että kysykää haluaako potilas tietää kaiken! Että jos hän ei halua, niin antakaa tieto vaikka omaiselle. Mä oon aika vakuuttunut, että leikkauksen ja toipumisenkin (ehkä) kannalta olis parempi, jos en olis näin järkyttävän paniikissa. Viimeset neljä viikkoa on olleet toki jännittäviä ja verenpaine on ollu mukavan isoissa lukemissa, mutta nyt kaikki lukemat on taatusti aivan julmettuja! Eiks ois vaan parempi tepastella leikkaukseen rauhallisena, luottaen lääkäreiden ammattitaitoon? Ja herätä sitten semmosena, kuin mut on leikelty? Sen sijaan mä tiedän nyt pitkän listan riskejä, jotka on paljon todennäköisemmät just tässä mun leikkauksessa, kuin jossain pienemmässä syöpäleikkauksessa. Mä tiedän prosentit kuinka monella on komplikaatioita. No ei nää tiedot ainakaan rauhoita mua. Ei todella!

Esim että niiden tavallisten (munasarjat, munatorvet, kohtu, vatsakalvo, vatsapaita) lisäksi voidaan joutua poistamaan tai osittain poistamaan 9 muuta elintä. Ja että komplikaatioita oli vielä pitempi lista. Hemmetti, en haluis tietää!! 

No, tänään lyheni tukka entisestään. Kauhee säätäminen siinäkin aikataulujen kanssa. Nykyään tuntuu, että jos jotain laitan kalenteriin, niin joku sairaalan taholta ihan varmaan pyyhkii sen pois tai vaikeuttaa asiaa ainakin roimasti. Mutta muuten hauska, kun niskaan tuulee yli 20 vuoden tauon jälkeen! Voi olla, että innostun pitään lyhyttä tukkaa jonkun aikaa. Sitä paitti harmaat näkyy nyt ihan eri lailla ja mä tykkään kyllä niistä. Oon aina pitäny harmaita hiuksia kauniina.

Lääkärin luvalla tankkaan sokeria!

 

Tänään aamupäivä kului TAYSissa. Ensin tapasimme leikkaavan lääkärin, joka selitti oikein perin pohjin lähestulkoon kaiken. Melkein osaisin itsekin nyt leikata vastaavan tapauksen! Tai no, ainakin tiedän aiheesta enemmän kuin eilen ja jotenkin rupesi tuntumaan vähän jo siltä, että tarviiko mun oikeestaan tietää ihan kaikkea - ottaen huomioon, että olen ihminen joka ei pysty telkustakaan katsomaan mitään toimenpiteitä, taikka halua eläytyä niihin jonkun kertomana. No joka tapaukses sain nyt kattavan reportaasin kaikista tienhaaroista, joita leikkauksen aikana voi olla tulossa vastaan. Esim että jos syöpä on maksan isojen verisuonten juuressa, niin leikkausta ei voida tehdä. (Eli se mun alkuperäinen pahin visio vois oikeesti olla lähellä, että todetaan, että jaaha, täällä on nyt niin paljon syöpää, että ei voida tehdä mitään… paitsi lääkitä, myrkyttää ja sädettää.) No mitkään pahat visiot ei haittaa, sillä unohdin jo 98% siitä kaikesta, jota mulle yritettiin tänään kertoa.

Lääkäri sanoi, että nyt saan tankata sokeria oikein olan takaa, jotta jaksan leikkauksessa sitten vararavinnon turvin. Tjaaa… kaippa ne säästää tiputusnesteissäkin jo nykyään, joten minähän syön! Tai sitten voisin ehdottaa, että pistäisivät tippaan Cokista, eikä sit mitään onnetonta zero sugar-luirua, vaan sitä originaalia kunnon tavaraa. Tulinkin nyt sitten Lielahden kartanon kautta Niemen kartanolle (ja se Niemen kartano muuten on vanha käsite, vaikka siitä nyt väännetäänkin kättä Tampereen mediassa… ehkä otan yhteyttä ratikkapysäkin-nimi-toimikuntaan, kunhan syövältäni ehdin) … niin tulin siis tänne ryystämään sokeria ja nauttimaan esivanhempien tanhuvista.

Takaisin aamupäivään ja TAYSiin. Lääkärin pakeilta mentiin hoitajan juttusille, joka kertoi ummet ja lammet - onneks kaikki on paperilla - ja antoi tukisukat ja sitä rataa. Melkein kaikki samat jutut kuin edelliselläkin kerralla siis. Paitsi, että tietysti vähän eri, kun on ihan eri leikkauslaajuus kyseessä. Sieltä mentiin anestesiatyypin juttusille ja selvisi, että ilmeisesti olen niin tujuissa mömmöissä ihan hyvän aikaa, että tuskin tulen päivittelemään blogiakaan ihan samana tai seuraavanakaan päivänä. Mahdollisesti ekoina päivinä juttelen tippatelineen kanssa ja luonani vierailee väkeä X-planeetalta. Ei haittaa, kunhan ei ole kipuja! Nyt mun huumekielteisyys meni lepoasetukseen ja olen sitä mieltä, että koko tarjotin tänne vaan ja vaikka vähän tiskin alta lisääkin.

Lopuksi mentiin vielä avanneasentajan luo ja kaiken varalta mun mahassa on nyt neljä permanent-tussilla piirrettyä luumun kokoista mustaa palloa, ihan vaan, jotta leikkaaja tarvittaessa näkee mihin ne avanteet tulee asentaa. Tai ei niitä siis neljää tule, vaan yksi, jos sitäkään. Ehkä piirrän kotona vielä muutamia katkoviivoja ja ohjeistan parin cm:n rasvaimuun. Otetaan kaikki hoidot nyt koko rahan edestä, kun kerrankin ollaan sopivasti hollilla siinä puukon alla. Samalla mahtais mennä suonikohjut ja muukin sohjo? 

Laukkuja, osa 15

Tässä on yksi rakkaimmista laukuistani! Se on mumman laukku, jonka olen pelastanut hänen talostaan 90-luvun alussa, ennen talon purkamista. Laukku oli huonossa kunnossa ja se vaati jo mittavia toimenpiteitä, jotta sitä voisi käyttää. Alkukesästä ostin siihen siis remmin ja sitten purin sisältä koinsyömän vihreän vuorikankaan ja vein laukun suutarille. Suutari ompeli laukun etuosaan huopahatusta purkamani kukan ja sisälle uuden vuorin. Mietin uutta vuorikangasta kauan ja hartaasti ja lopulta päädyin tähän kuviolliseen kankaaseen. Laukun tahroja on myös jynssätty, voideltu ja osittain maalailtukin. Nyt laukku on upea ja niin ehostettu, kuin vanha tekonahka vaan ikinä voi olla!

Positiivisia ja negatiivisia juttuja

Mulle on sanottu, että mä oon positiivinen kaiken tän keskellä. No, en tiedä, vähän sitäkin ja vähän kaikkea muutakin.  Ihan alussa, kun en ollu vielä käyny ollenkaan gynekologilla, olin ihan hermona ja mietin tähän tapaan: ”apua, mikä mulla on? Onks tää jotain vakavaa… onko mulla syöpä (no ei kai nyt sentään…) mutta apua mikä tää on?? Onko tää syöpä?!…” päivästä toiseen. Sit kun tuli ne ekat verikokeiden tulokset ja se syöpäantigeeni on oli niin korkea, purskahdin itkuun. Sit jotenkin kokosin itseni ja ajattelin että ”no niin, okei, syöpä. Se se todennäköisesti voi olla. No okei, kääk, mutta se hoidetaan. Huh silti.” Sit kun sain lopulta kuulla, että syöpä on levinnyt, niin olin jotenkin pimeellä tavalla tottunut asiaan ja vaan suunnilleen kulmakarvojen kohautuksella menin eteenpäin, että ”jaaa… syöpä, levinnyt? Okei. Mitäs tässä sit sen kummempaa.” Ja aloin jännittää kaikkea epäoleellista, kuten niitä pistoksia ja pieniä kipuja. Kai se on jotain hassua selviytymisstrategiaa. Ai että olenko miettinyt kuolemaa? Totta hitossa. Mutta se ei ole mun tarjottimella nyt se suurin ja etummaisin asia, koska se on joka tapauksessa aika kaukainen juttu. Sehän mua siis ei pelota. Kaikki muu ennemminkin.

 

Se mikä mua tympii just tässä hetkessä, on kaikki semmonen, että nyt meni suunnitelmat uusiksi. Mulla oli isona haaveena käydä tänä kesänä vielä paapan lapsuudenkodissa, hänen äitinsä lapsuudenkodissa ja  vielä hänenkin äitinsä lapsuudenkodissa! Ne on kaikki siellä mun lapsuuden maisemissa ja ne talot on olleet mulle aina todella rakkaita ja tärkeitä. Sitten mulla oli paljon suunnitelmia tavata monia ihania ihmisiä, pitää aktiivisemmin yhteyttä ja myös luoda uusia suhteita. Oli suunnitelmissa edetä lapsuudenkodin rempassa tiettyyn pisteeseen, josta olis hyvä jatkaa ensi kesänä. Oli haaveena, että mentäis Korppooseen hotelli Nestoriin syömään maailman parasta ruokaa, mentäis Ullman’s Villaan yöpymään, menisin Helsinkiin johonkin houkuttelevaan hotelliin, kun syksy on ankeimmillaan. Samalla oli tarkoitus lisätä töissä viikkotuntimäärää, koska olen nyt ottanut tän uuden alan kanssa ihan lunkisti vuoden verran. Kaikki se ja moni muu asia menee nyt tauolle.

Se mistä olen tyytyväinen on, että olen muuttanut elämän suuntaa tässä vuoden parin aikana. Lähtenyt työpaikasta, joka sai minut lopulta voimaan pahoin ja löytänyt ihan uuden alan, jossa tunnen olevani oikeassa paikassa. Ryhtynyt miettimään mikä elämässä on tosi tärkeää! Että se ei suinkaan ole tehokkuus ja raha ja kaiken materian haaliminen. Että kaikkein tärkeintä on voida hyvin ja säteillä hyvää oloa sitten myös ulospäin. Karistaa niitä melko kylmiä arvoja pois itsestä ja esimerkiksi ottaa enemmän omaa aikaa, nauttia palveluista materian sijaan, pysähtyä hetkiin, kuunnella mitä luonnossa kuuluu, katsella ympärille ja huomata ihan pieniä juttuja ja nauttia niistä. Nuuhkia tuoksuja kesäaamuissa, talvipakkasilla ja kevään kynnyksillä. Siis sellaista tyytyväistä ja mukavaa itseensä panostamista jokaisessa asiassa. Esimerkiksi kyllästyin tässä kerran tiskikaapit arkilaseihin ja vaihdoin ne niihin harvoin (jos koskaan) käytettyihin juhlalaseihin. Olen ollut tyytyväinen!

Eilen mieleen tupsahti semmonen peruskysymys, että olenko onnellinen? Kuulostelin itseäni hetken (kauaa ei tarvinnut) ja totesin, että kyllä olen! Kaikesta huolimatta. Tämä terveyden notkahdus ei särje sitä perusonnellisuutta, joka mussa on sisällä. Aika usein mietinkin, että voi kuinka onnelliselta tuntuu; mulla on rakastava mies, ihana tytär, läheisiä ja tärkeitä ihmisiä ympärillä, suloinen koti, elämä täynnä seikkailuja ja jännittävä tulevaisuus edessä. Onnellisuus tuntuu pehmoisena, lämpöisenä tunteena rinnassa, sellaisena valopallona sydämen kohdalla. Tottakai olen välillä surullinen tai vihainen tai superärsyyntynyt, mutta ne on kuin laastareita pinnalla, ne tulee ja menee, eikä hetkauta varsinaista sisintä mihinkään suuntaan. Hassua kyllä, että edelleen se on niin.

Eristys edessä

 

Eilen tajusin, kun puhuin syöpää sairastavan ystävän kanssa, että tästä loppuvuodesta tuleekin varsin erilainen kuin mistään koskaan aiemmin 52:n ikävuoteni aikana. Se pistää jopa introvertin kiristelemään hampaita. Enkä nyt tarkoita sitä, että ’olen sairas’, vaan sitä, että jos se esim kuuden kerran sytostaattihoitokuuri aloitetaan leikkauksesta toipumisen jälkeen, niin konkreettisesti se tarkoittaa vähintään puolen vuoden eristystä. En voi mennä minnekään, jossa on vähänkin ihmisiä, eli ei ruokakauppaa, ei postia, ei junaa, bussia, kahvilaa, kyläreissua. Ei myöskään ketään meille. Se tarkoittaa, että puolustuskyky menee nollille ja voin saada pienestäkin syysflunssasta kohtalokkaan päätepisteen tälle kaikelle. Helvetin helvetti!

En osannut varautua siihen mitenkään. No, ehkä elämän mittakaavassa puoli vuotta - tai vähän enemmän - kuluu melko nopsasti. Ja kotona puuhailu on kivaa! Mutta entä jos on huonovointinen ja äreä ja kipeä, eikä jaksa mitään. Sitten en tiedä. Ehdin jo vähän suunnitella, mitä kaikkea kevyttä ja pientä voisin tehdä kotona; lukea kaikki kirjat,  kaikki ne kymmenet hyllymetrit, jotka odottaa vakaasti ja mihinkään karkaamatta. Voin myös katsoa elokuvia; äkkilaskemalla edessäni olevalla hyllyllä on ainakin 60 elokuvaa, jotka olen nähnyt vain kerran, tai en ollenkaan ja Netflix tursuaa lisää. Voin kirjoittaa; ehkä muutakin kuin tätä blogia, kenties jopa niitä sukukronikoita. Voin ryhtyä taas piirtämään, sillä välineitä on kyllä! Voisin tosiaan opetella uudelleen senkin taidon, jota rakastin lapsena yli kaiken. Ja voisin tehdä käsitöitä. En edes yritä luetella mihin kaikkiin tekniikoihin minulla on mahdollisuus ja valmiudet. Jos vain jaksan, niin aika loppuu kyllä kesken. Ilmoitankin ehkä kaikille, että nähdään viiden vuoden kuluttua, minä vähän piirtelen täällä…

Pieniä ongelmia isojen keskellä

 

Edelleen inhoan napapiikkien pistämistä ja kaikkea pistämistä ylipäätään eniten. Ihan päätöntä tässä tilanteessa, kun edessä voi olla vaikka mitä, niin pelätä jotain minimaalisinta mahdollista… mutta eipä sille mitään mahda. En oikein tiedä onko mulle jäänyt sieltä varhaisista elinajoista joku superkammo piikkeihin, koska 1200g keskosena mua on jouduttu pisteleen ja etenkin on ollu hankala löytää paikkaa johon pistää. Äiti kertoi, että kantapäissä mulla oli sit tarpeeksi lihaa, johon pistettiin. Miten isolta pienikin piikki niin pienestä ihmisestä tuntuu! Etenkin sen ajan piikit. Yöks. Mä en pystyis ikinä oleen mikään sairaanhoitaja (joten hatunnosto heille!) enkä pistämään tai operoimaan ketään millään tavalla. En halua myöskään katsoa, kun mua pistetään, vaikka veren näkeminen ei olekaan mikään ongelma, vaan se ite operaatio.

Aamulla totesin, että jeeess vatsaa ei enää arista niin paljon kun kääntyy tai nousee, joten puolitin Ibuxinin. Mun täytyy muutenkin himmailla lääkkeitä ennen sitä isoa leikkausta. Panadolia menee kokonainen tabletti ja Ibuxinia nyt puolikas, kolmesti päivässä.  Tuttua puuhaa niiltä ajoilta, kun sappi ryökäle päätti äkkiseltään suuttua ja se piti kiskoa pois. Sama tähystystoimenpide ja samat lääkkeet. Muistelisin vaan, että sillon olin heikommassa kunnossa ja jotenkin paaaaaaljon väsyneempi monta päivää. Tänään oon pirteä ja etenkin nälkäinen! Ruokahaluun tämä kaikki ei kyllä ole vielä vaikuttanut!

Eka yö kotona takana

 

Kotiutuminen oli kivaa, vaikka en mä sairaalaakaan koe pahana. Ajattelen, että siellä ollaan kuin hotellissa  tai parempaakin, kun ruoka tuodaan sänkyyn ja kaikki passataan eteen. Ainoostaan se häirittee, kun yöllä joku kolistelee vieressä tai hoitajat tulee mittaan verenpaineita ja mitä muuta kaikkee. Nykyään niillä yököillä on tosin taskulamput, niin että ne ei räväytä kattolamppuja heti ekana päälle. Omaa tyynyä kaipasin ihan hurjasti, koska vääränlainen tyyny saa aikaan pienen päänsäryn. Siks varaudun ens kerralla ottamaan oman tyynyn mukaan.

Se, mitä sain eilen lääkäriltä tietää, on seuraavaa; mulla on paitsi molemmissa munasarjoissa syöpää, niin sen lisäksi myös sellaista pientä nasturaa aikalailla. Sitä on virtsarakon pinnalla, vatsakalvossa, maksan pinnalla ja palleassa. Ne leikataan kaikki pois ja sen jälkeen, kun sitä mikroskooppista syöpäsolua on veressä ynnä muualla, kulkeutumassa eteenpäin, saan muutaman kerran solumyrkkykuurin. En nyt muista oliko se kuusi kertaa, vai mitä lienee. Että sellainen loppuvuosi tästä on tulossa. Hyvissä käsissä kuitenkin tunnen olevani, eikä pelota muu kuin piikit ja kaikki vastaava epäoleellinen, kuten että suljetaanko pitkä viilto tikeillä vai hakasilla. Yök, tekee ihan pahaa ajatuskin hakasista!

Jaa, että mikä on nastura? Se on pieni kasvaimen alku, joka näkyy silmämääräisesti, mutta joka on vielä niin pieni, että patologi ei osaa sanoa siitä mitään täysin varmaa. Mutta mun tapauksessa on ihan vaan teoreettinen mahdollisuus sille, että se kaikki nastura olisikin ihmeen kaupalla jotain muuta. Eli syövällä mennään, jotta oltais realisteja. Senkin selvitin eilen, että mikä on syövän ja sen rajalaatuisen kasvaimen ero. Syöpä kuulemma kairautuu elimeen sisälle ja tekee siellä tuhojaan. Rajalaatuinen tekee myös etäpesäkkeitä, mutta ei kairaudu vaan on pinnassa, eikä tee tuhoja.

Nyt vaan sitten toivun tähystysleikkauksesta tässä kotona ja pääsen tosi pian siihen varsinaiseen isoon leikkaukseen, jonka tekee huippu-syöpäkirurgi, joka on tottunut tekemään isoja leikkauksia. Kehaisenpa tässä vielä, että hän on saanut koulutuksensa ihan Saksassa saakka, vaikka onkin supisuomalainen. Olen ihan turvallisissa käsissä siis. Nyt mä oon hypänny tämmöseen isoon höyryjunaan, joka vie mua vakaasti eteenpäin ja en voi muuta kuin olla kyydissä ja katella ikkunasta ulos tukka lepattaen. Kohta se tukka muuten lyhenee entisestään. Ja lopulta se lähtee pois kokonaan. Katsotaan sitten jännityksellä millanen uus tukka mulle kasvaa. Sitä kohti siis!

Kohdassa kolme eletään

 

Ja nyt niitä rankempia kuulumisia. Tulin eilen aamulla sairaalaan, luullen tulleeni leikkaukseen. Mun ihana lääkäri tuli juttelemaan juuri ennen leikkausta ja kertoi mitkä on nyt näkymät ja suunnitelmat. No ensinnäkin siitä mun listasta; kerroin siitä lääkärille: ”kohta 1) ei syöpää, kohta 2) syöpä, mutta vain paikallinen, kohta 3) levinnyt syöpä, mutta hoidetaan, kohta 4) levinnyt syöpä, mutta ei voida tehdä mitään” hän sanoi, että nyt mennään tätä kohtaa kolme, eli levinnyt syöpä, mutta hoidetaan. Ja siksi mulle eilen tehtiinkin vain tähystyksessä koepalojen otto. Koepaloja otettiin ainakin vatsakalvolta. Tänään saan tietää sitten mitä siitä saatiin irti. Mutta tänään pääsen myös kotiin odottelemaan varsinaista isoa operaatiota.

Lääkäri kertoi, että tämä munasarjasyöpä on siitä pirullinen, että se leviää nopsakasti. Kysyin, olisko mun pitänyt käydä tiuhaan gynekologilla ja ultrassa, mutta kuulemma tämä on ihan onnenkauppaa. On sellaisiakin tapauksia, että syöpälääkärin ultra on näyttänyt täysin tervettä ja kolmen kuukauden kuluttua syöpä on ollut levinneenä jo laajasti. Great, mukava kaveri totta tosiaan! Nyt vaan sitten odotellaan tuloksia, että mikä oli mun aikaikkuna, että ehdinkö just ajoissa, vai hiukka myöhässä. 

Ja ne suunnitelmat sitten. Riippuen eilisistä tuloksista mut joko leikataan pikaisesti (jätän sen tarkan ajan taas kertomatta, koska en jaksa vierailijoita, ymmärtänette?) taikka annetaan kolmen kerran kuuri sytostaatteja ja leikataan vasta sitten. Sytostaateilla eli solumyrkyillä pyritään hidastamaan ja pysäyttämään levinneisyys ja niitä annetaan noin kerran kuussa. Ja ne on sitten semmoisia, että tukka lähtee. Siihenkin mulla on oma varasuunnitelma, koska olen miettinyt tätä monelta kantilta jo pari kolme viikkoa sitten. Näillä mennään tällä hetkellä, mutta olen ihmeen valoisalla mielellä tulevan suhteen.

Minulla on iso joukko tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa olen viestitellyt joko mesessä tai tekstarilla tästä tilanteesta. Mutta jokainen ymmärtänee, että tässä vaiheessa ei jaksa kirjoittaa yksityisviestillä samoja asioita kaikille. Siksi ohjasin monet seuraamaan blogiani, sellaisetkin, jotka eivät siitä ole ennen tienneet. 

Ei haittaa, jos ei osaa omasta mielestään sanoa mitään. Te annatte minulle paljon voimaa! Olette ihania. Kiitos! ❤️

Laukkuja, osa 14

 

Tämän pikkuriikkisen sulottaren olen hankkinut jo 90-luvulla. Pussukka vähän näyttää siltä, että joku on joko tuunannut sitä myöhemmin taikka sitten purkanut siitä jotain. Ihan en miellä, että tämmönen käsikynkässä on lähetty polkkakisoihin. Mutta silti se on yksi suloisimpia laukkujani! Ikää laukulla on heittämällä noin 100 vuotta.

Laukun päällikangas on mustaa ripsiä, materiaali on vähän kysymysmerkki… olen miettinyt voisiko se olla silkkiä, tai sitten sillaa, eli varhaista viskoosia. Vuorikangas on mustaa… hmm mahdollisesti puuvillaa. Toisessa sivussa on vetoketju ja yläosa on kursittu kummalliselle rypytykselle.

Paraatipuolella on helmikirjontaa, paljetteja ja sekä metallilankakirjontaa. Erityisen tästä tekee se, että noin pieniä helmiä ei ole ollut myynnissä ainakaan vuosikymmeniin. Taustapuolelle on kirjottu näitä pikkuriikkisiä helmiä tasavälein. Varsinaisesti en ole käyttänyt tätä laukkua missään tilaisuudessa - ainakaan muistaakseni - mutta aion sen silti säilyttää erityisen kauneutensa tähden.

Hitusen parempia uutisia

Ensinnäkin eilen illalla napsimani melatoniini (1mg) auttoi ja nukahdin reilussa puolessa tunnissa! Heräsin yöllä pari kertaa, mutta jatkoin unia levollisena ja aamulla olin kuin toinen ihminen. Mahtavaa!

Aamupäivällä menin TK:een psykiatrisen hoitajan juttusille. Tai no, niin… minä puhuin ja hän lähinnä kuunteli. Niin kai se menee? Ei ole aiempaa kokemusta. Mutta sain kyllä kehuja asenteestani, (musta huumori, realismi ja varautuminen neljään vaihtoehtoon, johon ei kaikki pysty) ja sovimme, että jos on tarvetta, niin soitan hänelle suoraan numeroon tuonnempana.

Sitten asetuin puutarhaan odottelemaan soittoa TAYSista. Kellon lähennellessä kolmea aloin jo hermostua;  soittoaika sinnepäin on vain kolmeen saakka. Mitä jos ne eivät soitakaan? Soitin sinne siis itse vähän vaille kolme. (Ilmeisesti he olivat unohtaneet, että eilen sovittiin, että he soittavat minulle joka tapauksessa.) No, sen verran nyt sitten tiedän, että radiologin mielipide on, että ihan kauhean vaikea tämä tilanne ei ole. Joka tarkoittaa sitä, että leikkaus voidaan suorittaa pikapuoliin. Ihan mahtavaa! Tiedän, että siitä tulee rankkaa ja se vie voimat aivan tyystin. En jaksa ekoina päivinä varmaan juuri muuta kuin nukkua ja toipua. Nippa nappa tavata oman perheeni. Mutta sitten kun jaksan, kerron missä mennään. Kiitos kaikille ihanista tsemppauksista niin täällä blogissa, kuin yksityisestikin!

 

Ei tunnu oikeen miltään

 

Ei tunnu paljo miltään. Ajatukset pätkii ja muisti on yhtä sekasotkua. Mielessä on määrätietoinen kulkusuunta. Muuten ei paljon tunnu miltään. Mahtaako tää olla jonkinlaista shokkia? Onneksi varauduin jo alusta asti kaikkiin niihin neljään vaihtoehtoon. Eli että 1) ei ole syöpä, 2) on syöpä, mutta ei levinnyt 3) on syöpä ja levinnyt, mutta se hoidetaan 4) on levinnyt syöpä, eikä mitään voida tehdä.

Kävin tänään siellä TAYSin syöpälääkärin juttusilla. Sekä hoitajan, joka kertoi leikkakuksesta yms. Ja vielä kaiken päätteeksi labrassa. Ja hain apteekista miedointa mahdollista melatoniinia, lääkärin luvalla, koska uni ei tule.

No, jos luulin, että tänään tulisi joku 99% tieto, niin ehkei ihan. Pitää taas odotella huomista radiologin lausuntoa ja vasta leikkauksessa saadaan sitten patologin varmistus mistä on kyse. Ei siis leikkauksen jälkeen, vaan leikkauksen aikana. Patologi antaa vastauksensa kuulemma vartissa sinne leikkaussaliin ja siitä tiedetään mitä kaikkea leikataan. Pyysin pientä rasvaimua ja kasvojenkohotusta samalla ja lupasivat tehdä voitavansa. Heeeh.

No sen verran kuitenkin tässä voi jo sanoa, että tuo kohta 1) alkaa olla pois pyyhitty. Silti ei ole aivan varmaa onko mulla syöpä, koska kasvain voi olla myös ”rajatapauskasvain”. Elikkä sellanen, joka myös lähettelee etäpesäkkeitään sinne tänne. Menköön kuuhun mokoma! Mun vatsakalvolla näkyy poikkeamaa, joka voi olla etäpesäke. Koko sisikunta ei kai ole täynnä syöpää kuitenkaan, arvelen. Mutta se kystakasvain on siis nyt 13cm halkaisijaltaan, eli ihan kelpo möllykkä. Sellanen röpeliäinen sisäseiniltään, joka ei ole hyvä asia. Se on kasvanut nopeasti, joka ei ole hyvä asia. Se vaikuttaa myös liimaantuneen kiinni muihin elimiin, joka ei ole hyvä asia (syöpä tapaa liimailla itteensä kiinni muihin), vaikkakin se saattaa myös vain nojata muihin, eikä olla takertuneena. Mä oon varmaan notkunu ja nojaillu lapionvarteen niin paljon, että sisäelimetkin jo nojuu…

Veriarvoista sen verran, että se P-CA12-5, joka oli ensin lähes 4000 ja sitten muutaman päivän päästä mystisesti 1649, johtuu ehkä siitä, että eka on otettu Pihlajalinnan labrassa ja toinen Fimlabissa, eli niillä on joku eri mittaustapa. Mutta sain kuulla tänään, että se arvo oli kuitenkin Fimlabin mukaan ihan parissa päivässä noussu huolestuttavasti. (En edes ite tajunnu, että se oli kahdesti heilläkin mitattu). Ja sitten se vielä merkittävämpi syöpäindikaattori, verikoe P-HE 4, joka oli mulla siis 302, on huono juttu. Sen pitäis olla ainakin alle 90, ellei vielä vähemmän (riippuu iästä). Tämänpäiväisistä verikokeista en ole kartalla vielä yhtään.

Kaikki on päässä ihan tosi sekaisin. Mutta leikkaukseen mennään kuin höyryjuna. Määrättyjä raiteita pitkin vaan eteenpäin ja kovaa vauhtia! Luotto TAYSin lääkäreihin on korkea, ja miksei olisi; siellä ei kukaan ole koskaan sanonut mitään niin typerää kuin täällä TK:ssa, että ”kivut kuuluu elämään”. Olen kyllä muistanut kaikissa mahdollisissa tilanteissa kertoa, että tämmösiäkin sammakoita sitä on tullut vastaan!

Nyt mun pitää oikeen lääkärin kehotuksesta syödä paljon lihaa. Tai jos en söisi lihaa, niin juoda jotain proteiinijuomia, sillä veren proteiiniarvojen pitää olla hyvät, kun menee leikkaukseen. No ne oli kyllä hyvät, koska en ole mennyt mukaan kaikenlaisiin ”vähennä lihaa”-hullutuksiin. Mutta silti ennen leikkausta tässä on vielä aikaa parantaa sitäkin arvoa, tai ainakin ylläpitää hyvää lukemaa. Leikkauspäivä siirtyi lähemmäksi, mutta jos tilanne on radiologin mukaan tosi huono, niin sitten se siirtyy kauemmaksi. Tässä ei näytä äkkiseltään olevan logiikkaa, mutta se siinä on, että jos tilanne on huono, pitää leikkaajaksi saada paras Saksassa kouluttautunut erikoislääkäri, eikä hän ole paikalla ensi viikolla.

Suunnitelmat prakaa

 

Koeta tässä sitten hampaat irvessä olla ajattelematta huomista lääkärikäyntiä, tulevaa leikkausta tai mitään huolestuttavaa… kun mulla ei näytä olevan mitään valtaa siihen mitä päässä tapahtuu, eikä etenkään siihen, nukunko vai en. Alunperin mun suunnitelma oli lähtee tänään pariks päiväks Hesaan. Olisin menny kattoon rakasta ystävää, jonka kanssa ei olla nähty viiteen vuoteen! Ja samalla kurkkinu Ateneumin ja yhen vintageliikkeen. Liput oli ostettuna ja kaikki.

No sit tulikin se huominen lääkäriaika, enkä mä nyt sitä haluu siirrellä tietenkään. Tein pikapäätöksen, että menenkin tänään päiväkäynnille sinne Hesaan. Ehdin silti tuon kaiken. Alkuviikosta aloin ajatella, että en hitto vie jaksa olla Hesassa iltaseitsemään, joka tarkottais, että olisin kotona vasta joskus kymmenen aikaan ja aamulla tikkana lääkärille. Siirsin siis junalippua ja lyhensin päivää parilla tunnilla. Ehtisin silti juosta Ateneumin läpi ja nähdä ystävää pari tuntia. Illalla otin vaaleenpunasen mummomekon esiin, mietin mitä tarviin laukkuun ja suunnittelin missä kahvilassa kävisin haukkaamassa jotain. Väänsin kellon herättään varttia vaille kuusi ja sit vaan ootteleen seikkailupäivää.

Hyvä suunnitelma ja piristävä ajatus! Paitsi että ei. Puoli kolmelta pyörin vielä täysin hereillä ja oli pakko alistua ajatukseen, että tästä ei tuu mitään. En mä voi mennä tarpoon Helsingin vilskeeseen koko päiväksi kolmen tunnin yöunilla! Jos valvominen olis yksittäiskerta, niin ehkä se menis haukottelulla ja aivot paikkais vajeen muina öinä, mutta voin kertoo: tää ei ollu viimesen kahen viikon aikana yksittäiskerta, vaan näitä on ollu useita. Siinä yön tunteina tein sitten päätöksen; en lähde mihinkään. Nukahdin loppujen lopuksi kolmen jälkeen, eli unta olis tullu 2,5h. Semmosta. Nyt olen vähän haamuna täällä ja mietin mitä pientä kivaa tekisin kotona… luen varmaan ja kirjottelen. Ehkä haen kapallisen Arnoldsin munkkeja ja paikkaan lähteneitä kiloja.

Eikä tässä nyt ole kyse siitä, että Helsingin retki meni sivu suun, koska mähän menen sinne vielä! Vaikka sitten toipilaana, perhana. Vaan siitä, että näin vähän mua auttaa yrittää ”ajatella jotain muuta”, keskittyä johonkin kivaan. Toivon, ettei kukaan sano niin enää kertaakaan, enää koskaan, yhtään kenellekään… Olen itekin sanonut jotain sen tapasta muutamaan kertaan ja olen pahoillani. Kaikkea paskaa sitä tuleekin puhuttua, kun ei ole hajuakaan toisen realiteeteista.

Kun osa-aikareipas murtuu

 

Mulle on sanottu, että miten sä oot noin reipas. No en mä kyllä ole, mutta ehkä se vaan vaikuttaa siltä, kun en oikein itsekään ole ehtinyt tajuta mitä tässä on tapahtunut vajaan kahden viikon aikana. Itku on herkässä, siis oikeesti herkässä. Muisti vippaa ja keskittyminen on ihan surkeeta. Pääosin mielessä on vain yksi asia ja sen lisäksi välillä mielessä saattaa käydä muiden asioiden murusia häivähdyksen verran. Olen parkunut, että apua, näinkö pian kaikki on ohi ja sitten koonnut itseni ja neuvotellut tiukasti yläkerran kanssa, että mun aikahan ei ole ollenkaan vielä, vai mitä?! Olen ilmoittanut kädet puuskassa edesmenneille, että ihan turha tulla hakemaan, minä en lähde, en lähde! 

No okei, tiedän, että menen asioiden edelle. Mutta se on 25% mahdollisuus ja sellaisten prosenttiosuuksien kanssa kannattaa jo vähän neuvotella. Ehkä tämä kuulostaa draamailulta, mutta näin ihminen reagoi ja tuntee, kun syöpädiagnoosi häilyy pään päällä kuin joku pirunmoinen mestauskirves. Yök. Sitä en sitten tiedä, onko tästä kenellekään apua. Se olis vähän noloo jos ei olis, koska sikshän mä tätä kirjotan. Että joku sais vertaistukee ja niin pois päin.

Tänään menin lääkäriin pyytämään saikkua. Siinähän ei ollu kahta sanaa, etteikö sitä ois tullu. Lääkäri oli ystävällinen ja kysyi tarviinko unilääkettä ja ammatillista keskusteluapua. Edelliseen vastasin, että enpä kai, jos voin jäädä lepäämään eikä tarvii nousta aikasin. Mä oon aika vähän tukeutunut lääkkeisiin ylipäätään. Mutta sitten murruin ja aloin itkee. Se oli niin ystävällistä, kun se sanoi, että vois puhua jonkun psykiatrisen lääkärin (tai kuka olikaan) kanssa tästä kaikesta. Tämmöstä apuahan mun olis pitäny kysyy esim sillon kun äiti kuoli ja olin elämäni pahimmassa alhossa monta kuukautta. Joten nyt mulla on aika myös sellaselle lääkärille. Hieno juttu!

Pengoin tänään tärkeitten papereitten loodaa ja löysin viimeisimmän papa-kokeen tuloksen; se on keväältä 2016! Voiko olla totta, et sillon oon viimeks käyny papassa? Tosin se kevät sekotti kaiken moneks vuodeks oikeestaan. Sillon mun äiti kuoli ja muutaman kuukauden päästä isäkin. Se oli jotain uskomatonta painajaista, että en tiedä miten siitä rämmin eteenpäin. Että voi hyvin olla, että mun ajantaju ja kaikki meni niin sekasin, että en ole sen koommin käyny papassa. Huh heijaa. Olkaapas te tarkkoja omien käyntienne kanssa! Sillä se todellakin kannattaa!

Kun kuoleekin nauruun ennen aikojaan

 

Kotimatkalla Myllykoskelta aloin lukea Ismo Leikolan kirjaa ääneen autossa. Lopulta miltei tukehduin nauruun, eikä siitä meinannut tulla loppua ollenkaan, siis naurusta. Naurukuolinkamppailu ei kuulosta oikeestaan pöllömmältä tavalta poistua tästä maailmasta.

Anteeksi Ismo, nyt aion kertoa pienen pätkän kirjastasi, mutta älä ota tätä pahalla, ota tää niinku vähä mainoksena. Mun ehkä tyyliin kaks lukijaa saattaa kuitenkin innostua. (Mutta voin kyllä myös lähettää shekin, jos välttämättä vaadit…?)

No, Ismo kolahtaa kyllä täysin mun huumorintajuun! Ja Ismo+jenkit niin mitäpä siitä voi tulla muuta kuin uskomatonta käkätyskohtausta toinen toisensa perään. Huh. No olen lukenut vasta nippa nappa 50 sivua ja henki meinasi mennä jenkkien kaiken elämänvaikeuden lisäksi siinä imurointikohtauksessa! Siis mitä helvettiä? Ne (jenkit) käyttää sellasta pirun painavaa varsi-imuria, joka uutenakin on kuulemma surkee imemään. Kuvittele nyt, että tonnin painosella imurilla ajat sen saman saakelin roskan yli 18 kertaa ja sitä rataa. Eikä se imuri tietenkään mahdu huonekalujen alle ja sun pitää sen norsun painoisen imurin lisäksi lakaista sohvan ja kaiken alta. Mä tekisin varmaan itsemurhan just tässä vaiheessa. Älkää pakottako muuttamaan Amerikkaan! Sit kun Ismoltakin meni hermot ja se tilasi vaimonsa kanssa Euroopasta siis ihan normaalin imurin, (jollasia suomalaiset on käyttäneet saakeli varmaan sata vuotta) ja näyttäny sen sitten jenkeille, niin ne kattoo sitä silmät teevadin kokoisena ja huohottaa, että ”Oh my G-O-D, how Fabulous…!!!” Ei voi käsittää…

Puhumattakaan miten vaikea on hoitaa raha-asioita. Ne ei tunne verkkopankkia ja kaikki hoituu shekeillä. Ja vuokrasoppari tehdään koiralle erikseen… mä en kestä!

Yöllä näin unta et mut leikkas joku lääkäripariskunta. Yötä päivää päässä vatvoo tuleva lääkärikäynti ja leikkaus. Huh. Antakaa mun kuolla vaikka nauruun ensin.

Musiikista viis, mutta ne kirjat…!

Satun olemaan Myllykoskella Kymikantrissa, jossa on tullut käytyä ainakin pari kertaa aikaisemminkin. Pieni söpö festari, pienessä söpössä taajamassa, pienen söpön kirjakaupan takapihalla. No, minä kun en ole mikään musiikkifriikki, vaan henkeen ja vereen kirjallisuuspöljä, niin kuuntelen musiikkia lähinnä toisella korvalla ja keskitän enimmän huomion täällä kirjoihin. Täytyy sanoa, että täkäläinen kirjakauppa on paras kirjakauppa ikinä. Siis aivan vastustamaton! Oli pakko ostaa kirjoja koko budjetilla, eli viisi kirjaa (ekat kuvat) ja sitten vaan kylmästi lopettaa loppujen hyllyjen vilkuilu, koska ostaisin mielelläni täältä joka kerta varmaan viisikymmentä kirjaa…

Paikalla on tietysti myös vanhojen levyjen myyjä. Siis tuolla festarialueella, kirjakaupan takapihalla. Kävin ensin läpi kaikenlaisia ikimuistoisia levyjä, kuten Clashin (saakeli kuinka sydän läpättää vieläkin Lost in the suoermarket:in tahtiin) taikka Billy Idolin tuotantoa ja monia muita. Päädyin lopulta ostamaan Lauri tähkän levyn ja valpas myyjä kysyi samalla, että katsoinko äsken myös Loirin Leino-levyä ja tarjosi sitä parilla eurolla kaupan päälle. Mikäs siinä, Loiria olenkin tänä vuonna kuunnellut eniten.

Pahin rasti täällä kuitenkin on valtaisa kirjaliiteri, jonka seinät on lattiasta kattoon täynnä käytettyjä kirjoja! Niitä saa penkoa ja ottaa mukaansa niin paljon kuin huvittaa, ilmaiseksi. Yritin pitää tiukkaa seulaa yllä ja silti mukaan takertui väkisin yhdeksän kirjaa. Kääks. Kaikki ei ehkä jää meidän hyllyihin, vaan jatkaa lukemisen jälkeen eteenpäin kuitenkin.

Vääjäämätön eteneminen

 

Toissapäivänä olin TT-kuvassa, eli tietokonetomografiassa. Se oli sellanen lyhyt tuubi, jonka sisällä mun sisältö skannattiin. Ei tullu ahtaanpaikankammoa. Se on paljon tarkempi kuin röntgen ja käytetään erityisesti syöpien tutkimisessa, koska se on niin tarkka. No jees, sain siinä sitten myös kanyylin käteeni, jotta varjoaine pystyttiin hulauttamaan suoniin kuvauksen aikana. Tähän asti eniten olen inhonnut pistelyä ja ronkkimista. Siis sitä, että suonet menee piiloon ja sitten joudutaan etsimään kanyylille paikkaa molemmista ranteista ja kyynärtaipeesta (jotka sitten on ronkkimisesta kipeitä päiväkausia.) Tekisi mieli halata niitä, jotka sulavasti pistää neulan, niin että sitä tuskin edes huomaa. Niitä onneksi on suurin osa. Varjoaine tuntui hassulta. Ihan kuin kurkussa olis ollut yhtäkkiä jotain kuumaa ja sama nivusissa. Ei kuitenkaan epämiellyttävä tunne, eikä kantsii pelätä, jos menet tähän kuvaukseen.

Tiistaina kävin töitten jälkeen parturissa, ekaa kertaa yli 22 vuoteen! Pyysin niitä leikkaamaan lähes metrisen tukkani lapaluitten alaosaan. Mietin tätä tarkkaan. Tulen olemaan todennäköisesti aika heikossa kunnossa leikkauksen jälkeen ja koska mun tukka oli niin pitkä, että istuin välillä sen päälle, niin en olisi voinut sitä edes harjata istualtani. Lisäksi se on aika takkuun menevää sorttia, niin että aattelin helpottaa kaikkea duunia muuttamalla lookkia. Ja onhan siinä sekin otettu huomioon, että jos joudun solumyrkkyihin ja tukka alkais lähtee tukkoina pois, niin onhan se nyt mukavampi juttu lyhyen tukan harveneminen kuin pitkän. Shokkihan se olis jos takapuolen alle ulottuvasta tukasta pitäis loikata kaljuksi. Nyt mulla on hiukan varaa reagoida tästä vielä, jos siihen mennään. Ainut jolle kerroin tukan leikkaamisesta, oli mun mies, sillä tiedän, että joka ikinen ihminen olis vastustanu tätä ajatusta. Ja kuitenkin jos kaikki menee hyvin, tukka kasvaa kolmessa vuodessa takasin samaan pituuteen!

Kuvauspäivä oli jännittävä. Luulin, että pyörryn sairaalan aulaan, kun unohdin ehkä hengittää. (Mihin se kuoli? Syöpäänkö? Ei ku se unohti hengittää…) Luulin, että saan tiedot kuvauksen tuloksista heti, mutta mitä kittiä. Saan tiedot vasta ens viikon torstaina, kun menen lääkärin vastaanotolle. Kiva roikkua löysässä hirressä tässä viikko. No sit multa otettiin taas verikokeita ja soitinpa vielä omalle hoitajallekin, että mites se saikkutilanne… keltä ja koska… hän epäili, että kela ei hyväksy saikkua, ennen kuin olen sairaalassa sisällä. No onpas nyt kummallista! Edellisessä työssäni olisin voinu haahuilla kymmenien tuhansien neliöitten halleissa vaikka viikon ollen tekevinäni töitä, tai vaikka jurnottaen kahvihuoneen sohvalla, mutta nyt mä oon vastuussa toisista ihmisistä ja mielestäni on aika epäilyttävää, että kolmen tunnin yöunien ja huumaavien pelkotilojen sekottamana koetan sitten hoitaa sellasta työtä. Kuka ottaa vastuun, jos jotain sattuis?! Tätä pitää vielä vähän tarkentaa. Ens viikolla mulla on ehkä yksi työpäivä, jos sitäkään ja sen jälkeen viimestään on kyllä pakko saada saikkua.

Eilen ryhdyin katteleen omakannasta verikokeitteni uusimpia tuloksia. Se antigeeni CA-12-5, joka antaa viitettä syövän suhteen, ja joka pitäis olla viitearvona korkeintaan 35, oli mulla siis viime viikon torstaina 3986 ja tän viikon keskiviikkona yllättäen 1649! En käsitä miten lukema voi sillä tavalla pomppia. No samoin kaikki perusverenkuvan arvot, jotka otettiin tällä viikolla maanantaina JA keskiviikkona hyppelehti ihan hassusti. Oon aina ajatellu, että veriarvot liikkuu hitaasti kuin etanat. No eipä siltä näytä. Huomasin sitten, että keskiviikkona multa oli otettu toinenkin antigeenikoe HE-4. Sen viitearvot on 0-90 ja mulla se näytti 302. Kumpikaan näistä kokeista ei käsittääkseni yksinään näytä mitään varmaa, mutta yhdessä ne ovat kai melko suuntaa antavia testejä. Ja tämä antigeenikoe siis tarkoittaa, että mitä isompi lukema, sitä varmemmin syöpä. En vain tiedä mikä tällä HE-4 -kokeella on ”iso” lukema. Tuolla toisella varmaa syöpää kuulemma kuvastaa 10 000 tai sen ylittävät lukemat. En sitten tiedä, enhän minä ole tämän alan ammattilainen. Kerron vaan mitä mulle on sanottu lääkäreiden taholta. Mutta hassua on, että en enää reagoi sanaan ’syöpä’ niin kuin aiemmin. Tässä jotenkin turtuu ja suunnilleen kohauttelen olkiani koko ajatukselle, kunnes taas tuntuu kylmäävältä. No, viikonloppuna on ainakin tiedossa kaikkea kivaa ja samaa toivon lukijoillenikin!

Muuta ajattelemista

 Pinosin sängyn viereen kasan kirjoja, jotka erityisesti haluan nyt lukea. Aloitin eilen tuon ”Kaikki menee päin h*lvettiä”, joka on kiinnostava kirja uskomattomasta toivosta. Se alkaa keskitysleirisankarista ja mietin, että miksi en ole kuullut hänestä aikaisemmin? Miksi meille ei koskaan puhuta näitä tarinoita? Täytyy selvittää onko se totta… kirja ei siis ryve ahdingossa (jota elämänasennetta vihaan!) vaan on vallan toisenlainen kertomus.

”Kirkkopuiston rakastavaiset” on murhamysteeri, joka sijoittuu jonnekin 1920-luvulle. Murhamysteerit ei sinällään ole mun lempialuetta, mutta aikakausi vetosi tämän teoksen valintahetkellä. ”Portaat taivaaseen” kertoo enkelikokemuksista. Henkimaailma on minulle tärkeä voimavara ja kaikki aiheeseen liittyvä kiinnostaa!

”Perhosvaikutuksen” jälkeen arki ei ole enää entisensä, luvataan. ”Lujasti lempeä” ja ”Valtavan ihana” ovat kirjoina tavallaan kuin samaa perhettä. Positiivisen maailman ja minuuden kirjoja siis.

”Kurashi” kiehtoo yllättävän paljon. Haluan tutkailla miten Kondo suhtautuu erilaisiin asioihin ja pidän etenkin siitä, että näen kaiken kuvien kera (toisin kuin ne aiemmat Kondon kirjat). En niele mitään pureksimatta, senhän varmaan jo tiedättekin, joten suhtaudun varauksella kaikkiin ’käskyihin’, mutta aavistelen, että saan tästä kirjasta jotain mukavaa fiilistä omalla twistillä.

Ripaus japanilaisuutta pienen tauon jälkeen tekee terää! Tämä on sen laatuista kirjallisuutta, jota ei kannata ahmia, vaan joka makustellaan hiljaksiin, kuin suussa tanssahteleva sushiateria. Miten olenkaan kaivannut Japanikirjoja! Yhteen aikaan ajattelin, että jos saan kuulla joskus, että elinaikaa on jäljellä enää vaikkapa vain puoli vuotta, singahdan Japaniin viimeisenä matkanani. Todellisuudessa voisi olla niin, että aika ei antaisi myöten ja voimat hiipuisivat jo lähtökuopissa. Siispä pino kirjoja kaiken varalta.

Luonto! Olen vuosi vuodelta rakastunut yhä enemmän luontoon. Eräänä päivänä istuin portailla ja ihmettelin miksi pikkuinen orava tuli hypähtelemään vieressäni olevaan kukkatarhaan, kun sitten hoksasin, että siellä se maiskutteli villimansikoita! Hellyyden hyöky oli ensimmäinen tunnelma ja huomaan ylipäätään olevani yhä kiinnostuneempi kaikesta luontoon liittyvästä. Erityisesti luonto tieteen näkökulmasta vetoaa minuun.

Blondin älynväläys

 

Viikko sitten, kun sain ekat aavistukset tästä tilanteesta, fillaroin kotiin ja nauroin melkein ääneen itekseni. Blondimaisesti olin nimittäin hyvilläni siitä, että leikkauksen jälkeen olen kapeampi vyötäröltäni. Mahtuu nääs taas kapeemmat koltut päälle! Mikä riemuvoitto!

 

Muuten en ehkä ole muistanut kovin paljon positiivisia puolia kirjata ylös, vaikka piti. Ennemmin oon kuin pää olis hattaraa, vähä sillee sumussa. Vaikka mua on käsketty ja kehotettu oleen ajattelematta tätä kaikkee, niin mitenköhän vitussa se mahtaa onnistua, kysynpä vaan? Niinku että laulelen täälä ja duunailen jotain muuta vai? Voi herran ristus.

Nukuin viime yönä noin kolme ja puoli tuntia. Vähän uuvahtanut olo siis. Tänään meen kuvantamiseen (onneks ei tuubiin, vaan renkaaseen, niin ei tuu ahtaanpaikankammoa) ja mahdollisesti saan pian itekin tietää missä mennään. Sitäpä kiivaasti haluankin; lisää tietoa!

Ulkona sataa vettä kohisemalla jo ties monettako päivää. Luulis, että kohta maailmaan ei ees mahdu enempää vettä. Varmaan maaperä muuttuu kohta mutavelliksi ja meidän talo lähtee liukuun perustuksiltaan tonne alamäkeen. No sit vois olla jotain muuta ajattelemista.

Karusellin vauhti kiihtyy

 

Siitä on vasta viisi päivää, kun kävin lääkärissä ja nyt on tapahtunut jo vaikka mitä. Tuntuu, että karusellin vauhti kiihtyy koko ajan ja on vaikea pysyä mukana. Olen ryhtynyt merkitsemään vihkoon askelia tämän ceissin suhteen. Tiedän elämääni eteenpäin nyt kolme viikkoa; lääkäri on määritellyt alustavan leikkauksen tasan kolmen viikon päähän.

Kaikki voi vielä muuttua. Leikkaus voi olla aikaisemminkin. Hyvä niin. Mutta viikonlopun jälkeen olen jo käynyt kerran verikokeissa ja ylihuomenna on lisää tutkimuksia. Huomenna singahdan töihin ja kerron tilanteen. Toiseen työpaikkaan ilmoitinkin jo tänään. Tuntuu, että on valtavasti asioita, jotka pitää hoitaa ennen leikkausta.

Olen onneksi saanut käydä valtavan ihania keskusteluja läheisten ja ystävien kanssa. Onneksi moni myös tajuaa sen, että en halua rypeä pahimmassa mahdollisessa visiossa, mutta en myöskään halua kieltää sitä. Koska jos niin käy, että sinne suuntaan mennään, minä romahdan korkealta, jos olen kieltänyt asian mielestäni. Niin typerä en aio olla.

Haluan olla realisti. On neljä vaihtoehtoa;

1) minulla ei ole syöpää 

2) on syöpä, mutta se saadaan siististi leikattua pois 

3) on syöpä ja se on levinnyt, mutta hoidetaan sädetyksillä ja solumyrkyillä 

4) on syöpä, joka on levinnyt, eikä siihen auta hoidot.

Laukkuja, osa 13

 

Tämä tekonahkainen harmaa laukku on ollut minulla jo yli 20 vuotta. Olen käyttänyt sitä paljon aikoinaan ja pitänyt myös seinällä koristeena. Laukku taitaa olla kirpparilta tai sitten osto- ja myyntiliikkeestä, jossa olin joskus töissä.

Laukun vuori on harmaata kangasta ja sen sisällä on kaksi sivutaskua, sekä keskellä vetoketjutasku jakamamassa laukun kahteen osaan. Kuluneisuutta ei paljonkaan ole.

Laukun huonot puolet; sen ilmiselvä muovisuus ja jäykkä materiaali vaikuttavat siihen, että se ei aukea kovin isosti. Laukku on myös aika pieni kooltaan, tai ainakin pieni minun makuuni. Pitkien pohdintojen jälkeen poistin tämän laukun kokoelmastani, enkä luule, että sitä kauheasti kaipaan.

Kesäkuun kooste

Jos olenkin hokenut edellisissä kuukausikoosteissani, että menipäs tämä kuu nopeasti, niin nyt en jotenkin edes tajunnut eläväni kesäkuuta! Pysähdyin miettimään ihan muutama päivä sitten, että onkos nyt minkä kuun loppu… toukokuun? Herran jestas, ei kun kesäkuun! Voiko se olla mahdollista?! 

Kuukauden alussa menimme lapsuudenmaisemiini, jossa juhlittiin erään upean nuoren miehen 30-vuotispäiviä. Yöksi ajoimme lakeuden keskelle asuntoautolla. Ihana viikonloppu!

Sitten vietin erityisen mieleenpainuvan kaupunkipäivän. Tapasin ihanan ystävän lounaan merkeissä pitkästä aikaa. Sen jälkeen menin kahvilaan tapaamaan erästä pitkäaikaista blogikaveria, jota en ollut koskaan tavannut. Yhtäkkiä meillä riitti juttua valtoimenaan kolmeksi tunniksi (emmekä edes huomanneet ajan kulkua!) ja siitä jäi lämmin ja erityinen fiilis. Kuin olisi kohdannut sielun sisaren.

Yhden viikonlopun huhkimme maanrakennushommissa. Mies vuokrasi Avantin ja kuori maata, kun minä kärräsin maata pois kottikärryillä. Sen jälkeen olemme kärränneet lähes 2000 kiloa soraa samaan kohtaan. Siihen tulee minun uusi ihana kasvihuoneeni. Työ on vielä kesken, mutta etenee.

Sitten menin taas vähän pitemmäksi aikaa lapsuudenmaisemiin. Fiilistelin sieluni täydeltä! Maalasin, seikkailin, nautin. Tein pyöräretkiä ja kävelylenkkejä, nuuhkin lakeuden tuoksuja ja kuuntelin öisiä ääniä. Sain ladattua akkuja muhkeasti.

Tapasin ensimmäistä kertaa kolmannen serkkuni. Olemme siis pikkuserkusten lapsia. Miten mieltä lämmittävä tutustuminen! Kävi ilmi, että myös hänen vaimonsa on sukulaiseni (nooo, niinpä ne taitaa lähes kaikki pohjalaiset keskenään olla). Sain tästä vierailusta kauhean paljon energiaa ja hyvää mieltä. Olen luullut, etten halua tutustua uusiin ihmisiin ja nyt se on kumoutunut tässä kuussa jo kahdesti!

Sain myös erään pitkän aikaa kesken olleen asian päätökseen. Se oli stressannut minua kuukausia ja olin jo välillä luopunut toivosta. Sitten, kuin ihmeen kaupalla, tapahtui jo lähes odottamaton ratkaisu ja huolet kaikkosivat pitkäksi aikaa tulevaisuuteen.

Juhannuksena lähdimme ensimmäistä kertaa tänä kesänä järvelle. Järvellä on helteellä ihana olla, kun voi viilentyä vedessä koska vain. Tänä vuonna tosin ilma oli hiukan viileä ja tuuli kova, joten uiminen ei houkutellut. Tänä vuonna en myöskään juonut sikin sokin Metsän henkeä, Tervasnapsia ja Shangriaa, joten vältyin ikävältä krapulalta.

Juhannukseen liittyi myös kauhun hetkiä, kun läheiseni joutui aivan äkillisesti ja yllättävän onnettomuuden takia sairaalaan ja pelkäsimme hetken kouristuksenomaisesti jopa sitä, että selviääkö hän hengissä! Hiljalleen hän alkoi toipua ja nyt tilanne on jo oikein hyvä.

Viimeisellä viikolla sain sitten vastauksen viikkoja stressanneeseen asiaan; minulla on kasvain, jonka pahanlaatuisuus on mahdollista. Tunteiden vuoristorata, sitä tässä eletään. Toisessa hetkessä nauran ja viljelen mustaa huumoria, toisessa hetkessä itken ja mietin elänkö enää ensi jouluna.

Vähän kylmäävissä fiiliksissä välillä siis. Koetan kuitenkin olla vajoamatta kaikkein synkimpiin vesiin, ainakaan pitkäksi aikaa. Koetan löytää positiivisia asioita jokaisesta päivästä. Teen varasuunnitelmia ja selviytymisstrategioita. Sitä paitsi tein melko heti sen päätöksen, että en piilota asiaa sisälleni vaan olen avoin.

Enpä olisi uskonut, miten monisyinen ja isojen asioiden kuukausi kesäkuusta tulee. Katsotaan mitä heinäkuu tuo tullessaan!