Asia, josta ei juuri puhuta

 

Ainakin musta tuntuu, että tämä on yksi vaiettu aihe. Mutta sanonpa ilman kiemurteluja kuitenkin mitä mielessä tästäkin asiasta liikkuu. Aihe on tämä; niin raivostuttavat huonekaverit sairaalassa, että melkein järki lähtee. Tuttu kokemus. Eräänkin kerran olin eräässä sairaalassa erään operaation takia päiväkausia, kun huonetoveriksi osui aivan sietämätön ihminen. Siis oikeasti sietämätön!! Se puistattaa vieläkin!

Tiedän, että pitäisi vain sietää, pitäisi ymmärtää. Kaikilla meillä on tuskamme ja kipumme, epätoivomme ja pelkomme. Mutta ei se silti nollaa sitä, jos jonkun kanssa ei tule toimeen, tai jos joku on piinaavan ärsyttävä, etkä pääse pakenemaan sitä kuin yöunilla, mikäli saat nukuttua.

Tämä kyseinen huonetoveri kuunteli kaiken mitä mun sängyn luona puhuttiin - vaikka kuuleehan sen väkisinkin niiden avuttomien suihkuverhomaisten seinämien taakse. Mutta silti hän voisi pitää turpansa kiinni. Hän sekoili mun ja hoitajien välisiin keskusteluihin, luuli muka, että hoitajat puhuu hälle ja vastaili heille (mikä nuija - eikä ollut muistisairas!), höpisi milloin mitäkin ja naureskeli, kun juttelin jälkikasvun kanssa. Kaikkein raivostuttavinta oli kuitenkin se, miten vaikea potilas hän oli. Veikkaan, että hoitajat, fyssari ja jopa hänen oma perheensä olivat aivan äärimmäisen tuskastuneita ja kyllästyneitä häneen. Hän valitti ja huusi ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja yrittämisestä. Argh.

Toivottavasti uudemmissa sairaaloissa on lähtökohtaisesti yhden hengen huoneita ja vain joku superekstrovertti voi saada erikoispyynnöllä kahden hengen huoneen, jossa saa puhua pulputtaa päivät pääksytysten. Muistan kun isoäitini ’mamma’ joutui 70-luvulla sairaalaan ja siinä kivikauden aikaisessa hienossa rakennuksessa oli niitä kahdeksan tai kymmenen hengen saleja, joissa potilaat makasi. Se se vasta haastavaa olisi! Ei saisi nukuttua, kun jokaisella olisi oma rytmi ja puolet porukasta tuskittelisi ääneen lakkaamatta ja televisio olisi vain päivähuoneessa, jos sielläkään. Ympärillä pulputtaisi taukoamaton oksennuksen örinä ja vaippaan päästetty lurina.

Eihän ne sairaalat toki mitään hotelleja ole, mutta miksi ne ei voisi olla? Pahimmillaan ne on yhä nykypäivänäkin pirun ankeita paikkoja, jossain 70-luvun sisustuksessaan. Niin että joku Kaurismäki vois vaikka heti tepastella filmiryhmän kanssa kuvaamaan jotain Varjoja sairaalasängyssä tai Kauas kanyylit lentävät tai Mies vailla oksennuspussia. Onhan siinä toki oma vieno viehätyksensä, mutta ei se kaikille kelpaa. (Tarkoitan näitä sairaaloita, en Kaurismäkeä - hän kelpaa kyllä!) Minä haluaisin sairaalan täyteen taidetta ja kauneutta, antiikkiesineitä ja kukkia! Hoitajat, joilla olisi hymy ja aikaa. Taiji-tunteja non stoppina ja ihan oma huone jugend-parvekkeella ja höyrysaunalla. Eikä ainakaan mitään ankeita ja rasittavia ja liian ekstrovertteja huonekavereita, joita ei voi itse valita.

Ja on mulla ollut joskus ihan hauskojakin huonekavereita, eipä sillä. Ne on vaan mahdottoman harvinaisia ja silti sen ärsyttävän muistaa maailman tappiin saakka inhonväristysten kera.

Vaikeimmat asiat sairaalassa

 

Musta tuntuu, että mä vaan tässä jauhan loputtomiin sairaalasta, mutta ehkä mä nyt vaan jauhan siitä sitten. Ainakin niin kauan, kuin on jotain sanottavaa. Nyt kun on vähän etäisyyttä jo, voin jotenkin summata niitä asioita, joita pidin vaikeimpina sairaalajakson aikana. Tän on siis tarkotus olla tsemppaus muille, sillä oon ainakin ite vähän yllättynyt siitä mikä oli vaikeinta.

Oikeestaan sielä oli vain kolme asiaa, joihin en halua kauheesti edes enää palata ja eläytyä ja mietin, että jos ne sais muutettua, niin ei olis mitään hätää. Noiden myötä mulle kuitenkin kehittyi pienoinen sairaalakammo. Oon ollu aikaisemmin sairaalassa (varhaislapsuutta ja synnyttämistä lukuunottamatta) vain kahdesti; vuonna 2014 viikon tiputuksessa sapen ja haiman yhteistulehduksen takia ja toisella kertaa yhden yön leikkausta edeltävällä viikolla tähystysleikkauksen takia, eikä niistä kummastakaan jäänyt mitään traumaa.

Kaikkein vaikein asia, jota kävin läpi, oli mielestäni sietämätön kuumuus, joka vaan jatkui ja jatkui. Sain siihen kyllä apua kun eräs ihana hoitaja toimeliaana avasi tuuletusikkunan, jossa luki ”älä avaa ikkunaa” ja se olikin auki lähes koko loppuajan. Sain myös viilennysgeelipusseja ja jääkylmäksi kasteltuja pyyhkeitä, jotta pystyin ylipäätään olemaan. Ja lopulta sain vielä pöytätuulettimen näiden kaikkien lisäksi. En taida olla ihan normaali, mutta mähän haluisin mieluummin asua vaikka Siperiassa kuin Espanjassa! En voi sille mitään. Ja olen täysin varma siitä, että jos kuumuutta ei olisi ollut kiusana, en kirjoittaisi tähän myöskään kohtaa kaksi. Mutta sitä ennen muutosehdotus sairaaloille; liittykää näihin lämpötilan alentamistalkoisiin, ja laskekaa lämpötilat vaikka edes 21 asteeseen! Pyjamilla ja tyynyvuorilla ja lukuisilla peitteillä saadaan potilaat kyllä pysymään lämpöisinä. TAI vaihtoehtoisesti luokaa sellainen lämmitysjärjestelmä, jossa voidaan huonekohtaisesti säätää lämpötiloja!

Toiseksi vaikein asia, joka poiki myös pelon öitä kohtaan ja joka hiukan kulkeutui kotiinkin mukana, oli henkinen paniikki. Se tuli silloin alkuvaiheessa, kun olin paistua ja kaikki oli tuskaisaa. En nyt sitten tiedä onko kyse paniikkihäiriöstä vai jostain muusta, mutta rauhoittavia sain ja niillä pääsin pahimman yli. Sama paniikki toistui, kun tuntui, että en saa henkeä. No en varmaan saanutkaan kunnolla, koska leikkauksessa toinen keuhko oli vähän mennyt lysyyn ja kai molemmissa oli vähän vettäkin. (Olis nyt ollut vaikka mieluummin skumppaa…) Mietinkin, että täytyiskö mun mennä lääkäriin ja pyytää rauhoittavia vastaisuuden varalle. Tai enhän mä tiedä saako niitä edes, mutta se olis sellanen turva takataskussa kuitenkin. Kotona nämä paniikit nostaa päätään öisin, kun palaan vessasta ja meinaa henki loppua. Jotenkin olen yö yöltä kuitenkin saanut psyykattua itseäni niin, ettei kohtaus tule päälle täysin palkein. Istun sängyn laidalla ja toistelen fyssarin sanoja; muista ryhti! Hengitä syvään! Älä jännitä, hartiat alas.

Ja kolmas vaikea asia oli se, ettei saanut kertaakaan nukuttua kunnon yötä. Kipeä + väsynyt = huono juttu! Kuten jo aiemmin puhuinkin, kaikki kolinat ja laitteiden piipitykset ja sitten vielä joidenkin ultimaattinen kailotus, ne häiritsi jo valmiiksi haperoa unta. Nukuin sairaalassa 10 yötä ja kotona olen nukkunut kolme yötä ja edelleen odotan sitä, että joskus vielä nukun ihanan pitkän levollisen yön! Kotona kukaan ei kailota, eikä ole piipitystä, eikä kuuma, mutta uni on katkonaista ja nukun normaaliin verrattuna vähän.

Yllätyin itse siitä, että esim kipu ei ollut se vaikea juttu. Ehkä se oli niin hetkittäistä kuitenkin, eikä jäytävää vuorokaudesta toiseen jatkuvaa piinaa, että siitä ei jäänyt traumaa, vaikka välillä tosi kipeä olinkin! Vaikeinta ei ollut myöskään nenämahaletkun asennus. Sillä hetkellä vointi oli niin huono, että mikä tahansa auttava toimenpide oli kuin vastaus rukoukseen. Sitä paitsi se oli hetkessä ohi. 

Hmm, okei, nyt tulee mieleen vielä neljäs vaikea asia! Se tehtiin vain kerran, mutta minulle se oli painajaista. Pistäminen! Yks aamu mun kaulavaltimokanyylia ei saatukaan toimimaan, joten labratäti ryhtyi ronkkimaan suonia. Hän aloitti sanoilla ”Onko sua koskaan pistetty jalkaan?” Siinä kohassa sain jo sätkyn ja sit kun hän ryhtyi etsimään suonta vasemmasta kämmenselästä, niin aloin kiljua. Kuka nyt alottaa kämmenselästä, hyvänen aika?! Verta saatiin lopuksi ihan tavallisesti kyynärtaipeesta ja se kämmenselkä on edelleen arka.

Mitä pakata sairaalaan

 

Mulle itelleni kumpus sairaalassa sellanen ajatus, että täytyy tehdä joku lista niistä kaikista tavaroista, joita sairaalaan kannattaa muistaa pakata, jos joskus viä tarvii mennä sinne oikein yökylään. Mietin asioita, jotka tuntuu oman ergonomiatottumusten kannalta välttämättömiltä, jotka on hyödyllisiä, jotka tuo piristystä ja hyvää mieltä. Esim kuvan jutut mulla oli sairaalassa ja muistan kyllä sen hetken, kun olin toipunut sen verran, että jaksoin ottaa kosmetiikkalaukun käteeni ja sain omaa huulirasvaa huuliin ja omaa käsivoidetta käsiin! Se oli aika luxusta kuulkaa! Se oli semmonen paranemisen eka porrastasanne.

Ihan eka muistutan, että jos joudut sairaalaan, vaikkapa kuinkakin kiireellisesti kotoa lähtien, niin jätä hyvä ihminen kello ja korut kotiin! Se ei ole yks eikä kaks tarinaa, miten sille tielleen jää arvokasta omaisuutta. Siellä suhtaudutaan tietysti yllättyneenä ”miiiitä? Ei meillä varasteta!” Ja silti joku ne vie. Sille ei tietysti voi mitään, jos onnettomuudesta joutuu suoraa sairaalaan ja päällä on normikorut. Mutta muuten, jos voit vaikuttaa asiaan, niin tee tämä korujen ja kellon riisuminen jo kotona!

Lista tärkeimmistä:

1) oma tyyny

2) omat tukisukat

3) helpot kotiinpaluuvaatteet

4) harja tai kampa

5) hampaidenhoitovälineet

6) korvatulpat

7) kosteuspyyhkeet!

8) suihkusaippua

9) shampoo

10) peili

11) huulivoide

12) kasvovoide

13) käsivoide

14) huulipuna kotiinpääsymatkalle

15) kirja tai lehtiä tai tabletti/puhelin

16) silmälasit

17) murukahvi

Oma tyyny oli mulle aivan ehdoton! Ergonominen memory foam-tyyny on nykyään ainut jonka niska sietää. Ja sairaalaan saa viedä oman tyynyn. Yks isoimpia tuskittelun aiheita mulle oli ne reisipituiset tukisukat, jotka oli tosi kuumat. Ehkä toipumispäivänä 8 sain luvan vaihtaa jalkaan omat polvipituiset tukisukat! Voi olla, että olisin saanu ne jo ennemmin, mutta en älynny neuvotella asiasta kovin aikaisin. Kotiinpaluuvaatteet ajattelin niin, että ei mitään kiristävää vatsan kohdalle, joten väljä tunika, polvipituiset tukisukat ja helposti jalkaan sujautettavat avokkaat oli paras yhdistelmä. Täähän riippuu tietysti siitä, miksi on ollut sairaalassa ja mitä kohtaa kropasta pitää varoa. Sairaalassa toki on hammasharjoja ja tahnoja, mutta jos on joku oma suosikki, niin se ehdottomasti mukaan! 

Jos on herkkä äänille - joita sairaalassa riittää - kannattaa varata mukaan ainakin yhdet omat korvatulpat. Mä en sitä muistanut ja siksipä räpelsin siellä niiden sairaalan omien kökkö-tulppien kanssa. Siis niiden keltasten perustulppien, joita ei ikinä saa korviin kunnolla ja jotka pullahtaa itekseen ulos. Mulla on sellaset silikoniset joulukuusen muotoiset apteekista ostetut tulpat, jotka on kalliimmat, mutta todella hyvät kaikin puolin! Kosteuspyyhkeitä on toki sairaalassakin, mutta ne on jotenkin mun mielestä tehottomampia kuin mun omat. Niitä ei ole koskaan liikaa, etenkin jos et pysty menemään suihkuun esim yli viikkoon, kuten minä ja silti hikoilet kuin villisika. Suihkusaippua ja shampoo löytyy myös sairaalasta, mutta ne omat voi yllättäen piristää tosi paljon. 

Se ikioma huulivoide on entiselle huulirasva-addiktille pakollinen! Väärä rasva voi aiheuttaa kuivumista ja sitä kautta jopa aikamoista kipua huulissa. Kasvovoide ja käsivoide on lähinnä mukavuustekijöitä, mutta ainakin mulle se ihan oman voiteen tuoksu oli tosi tosi piristävä juttu! Ja koska kasvoihin oli teipattu se nenämahaletku (kirotut sairaalan teipit!) niin sen pois ottamisen jälkeen oli tosi mukava vähän töpsöttää voidetta iholle. Huulipuna tai joku muu piristävä meikki on jo melkein överiluxusta, mutta olipa mulla kuitenkin pari huulipunaa mukana. Muistin laittaa sitä yhtenä päivänä, enkä edes sillon kotiinlähdön hetkellä! Siinä kohassa kun alkaa jaksaa ajatella jotain muutakin, kuin kipujen talttumista ja ajan kulumista, on hyvä varata tarpeeksi lukemista mukaan. Ja netti yhteydenpitoa varten. Mulla siihen jaksamiseen meni kyllä yllättävän kauan! Ja ilman silmälaseja edellämainituista ei ole mitään hyötyä.

Ja lopuksi; koska pannukahvi on ehkä pahinta kuraa mitä tiedän, suostun juomaan vain murukahvia. Siksi varasin sairaalaan mukaan oman murukahvipurnukan, josta sitten peräti kerran uskalsin tehdä kaffikupillisen. Suoli ei sanonu sopimusta irti, eli hyvin meni! Ai niin, vielä yks juttu; parfyymiöljyäkin mulla oli mukana, mutta sen kanssa täytyy olla varovainen; jos huoneessa on yksikin hajusteyliherkkä, sellasta ei tietysti voi käyttää.

Äkkirynnäköllä kotiin

 

Mut heitettiin eilen ulos sairaalasta, tai ”kotiutettiin”, voihan sen niinkin sanoa. Ajattelin, että ehkä mulla on kaks vaihtoehtoa; joko kiltisti kiitän, vilkutan ja lähden, tai jos en suostu lähteen, niin takuulla yks niistä sängyn säätönapeista on sellanen, että sänky ampastaan heittoistuimen lailla suoraa krematoriokuiluun. Mietin pari sekkaa ja sanoin, että okei, voinhan mä yrittää. Vaikka vähän pelotti kyllä lähteä sairaalan rutiineista villiin ulkomaailmaan. Kukaan ei oikeen tuntunut tajuavan mitä pelottavaa mä siinä nään. Ne katsoi lempeästi silmiin ja tolkutti, että mies saa nyt tehdä kotityöt, että lepäilet vaan, kyllä kaikki hyvin menee! Siis oikeesti, onko ne hulluja? Luuliko oikeesti joku, että mä pelkään kotitöitä? Että mä oon viimeset 11 päivää pinnistellyt, kun en pääse jynssäämään lattioita ja kiillottamaan sukuhopeita?! Voi herran jeesus. Mähän inhoon kotitöitä ja teen niitä vaan pakon edessä.

Ne on ihan muut jutut, jotka mua pelotti. Esim se, että viimeksi perjantai-iltana sain sairaalassa hengenahdistus-pelkokohtauksen, pelkästään siitä, kun kävin vessassa siinä huoneen toisella puolella. Kun paluumatkalla tuntui, että ilmaa ei vaan riitä!! Se yhteensä ehkä 8m lenkki otti vaan aika koville. Niitä hallitsemattomia paniikkikohtauksia mä pelkään. Ja mitä tulee siihen kotona lepäilyyn, niin suurin ongelma mulla nyt kai kuitenkin oli että miten mä pääsen sinne sänkyyn saakka?! Sanomattakin on selvää, että väsyin jo alkumatkasta sairaalassa, kun mies kärräsi mua pyörätuolilla parkkihalliin. Pinna oli kireällä myös, koska olin väsynyt ja hermostunut. Onneksi se ei jättäny mua könöttään sinne parkkihallin nurkkaan ja teeskennelly, ettei yhtään tiedä kuka tuo on, ja kaasutellu pois koko kaupungista. 

Kotimatkan jälkeen oli edessä se, että piti jaksaa punnertautua autosta ulos, kävellä parkkikselta talon toiselle puolelle (tässä kohtaa tulee jo tuskan hiki pelkästä ajatuksesta)  ja sitten kivuta vielä portaat sisälle! Eikä sittenkään voi vielä jäädä lepäämään, kun enhän minä nyt voi lattialle heittäytyä pyörittelemään sääriä ja keräämään voimia, vaan pitää pinnistää läpi kuistin ja eteisen ja olohuoneen, jotta pääsee välietappiin sohvalle. Näillä lihaksilla ei kuulkaa istahdeta noin vaan edes portaille levähtämään! Ja jo pelkkä seisominen kuluttaa voimia. Joten siinä matkalla autosta sohvalle eteisen kohdalla alkoi jo voimat ihan olla äärirajoilla. Mutta pyörtymättä selvisin sohvalle viimein, (miehen tukiessa toiselta puolen ja toisella puolella oli kävelykeppi apuna) jossa keräsin voimia tunnin verran, ennen viimeistä koitosta; yläkerran portaita! Vois sanoo, että olin kuin maratonin juossut, kun vihdoin viimein pääsin oman sängyn uumeniin!

Olipa kyllä jaksamishuolta lukuun ottamatta erittäinkin ihana palata kotiin! Mutta jäin toki pohtimaan semmosta, että mulle sanottiin just muutama päivä sitten, että keskimäärin tämmösen ison leikkauksen jälkeen ollaan sairaalassa vähintään kaksi viikkoa ja jos on jotain häikkää, niin voi mennä jopa pari kuukautta. Ja nyt sit mut tuupataankin kotiin jo toipumispäivänä nro 10. Että olisin kyllä mieluusti odottanut sen kahden viikon täyttymistä tai edes ensi viikon alkua. Kun käytännöshän mä oon arkisin kotona ypöyksin, lukuun ottamatta ihan aamua ja iltaa. No okei, mä ajattelin, että kenties selviydyn apuvälineen kanssa, kun mulla on oikeus saada esim semmonen tukikehikko vessanpytyn ympärille, josta voin ponnistaa käsivoimin alas ja ylös. No, arvatkaas huviksenne, oliko apuvälinekeskus auki eilen tai tänään? Arkenakin se on auki vain klo 9-15, eli miten mun mies sinne pääsis hakemaan mitään, kun se on töissä? Yks hoitaja muuten lohdutteli eilen, että, nooo, sun mies voi varmaan ottaa nyt vähä vapaata! (Ai yrittäjä? Joka on firman ainoo työntekijä? Hyvä idea, kas kun se ei meille pätkähtänyt mieleen!)

Toinen asia, joka mietityttää tässä äkkikotiuttamisessa, on se, että yllätys yllätys kotona mun lääkearsenaali pienenee sairaalaan verrattuna huomattavasti! Täytyy käytännös tulla siis toimeen panadolilla ja ibuxinilla, joita ei voi rouskia menemään kuin karkkia, vaan mulla on määrätyt kellonajat, koska voin niitä ottaa. Ja panadolin määrää ei saa ylittää. Kiinnostavaa siltä kantilta, että eihän siitä ole kuin pari yötä (ke-to-välinen) kun oli ne elämäni pahimmat kivut, koska yks vahva sairaalalääke jäi vahingossa ottamatta. No, siksipä ehkä jouduinkin nyt yöllä pari kertaa rapistelemaan lääkeliuskoja. Ne vaan sairaalassa kuittas tämän sillä, että pitää niitä lääkkeitä muutenkin alkaa kohta vähennellä. No joo, kohta mutta ei ihan vielä! Ei tämä ole mikään tähystysleikkaus, jonka jälkeen kivut on poissa noin viikossa. Näenhän mä tässä selkeen yhteyden resurssipulaan, ei voi kieltää. ”Osasto täynnä + hoitajia niukasti = kukas täällä olis vähiten henkihieverissä? Laitetaan se ulos.” Vaikka eihän se sairaala toki mikään lepokoti ole, mutta ei se siltä kyllä tuntunutkaan.

Kotona on senkin puoleen ihan kiva olla, että täällä on omat kosmetiikat ja vaikka en nyt kellariin saunaan tai suihkuun vielä kipasekaan, niin jonkinlaista parempaa lappupesua täällä voi harrastaa. Saairaalassa oli sellanen tunne, että haisen, kuin olisin vahingossa niellyt mädäntyneen rotan. Voi tietysti olla mahdollista, että se liittyi vaippoihin ja suolen toiminnan harjoitteluun. Mutta edistystä joka päivä! Kotona on myös kivaa, kun voi katella mitä tahansa elokuvia, toisin kuin sairaalassa, jossa on aika lailla telkun armoilla ja siellä pitää huomioida huonekaverikin. Siispä eilen illalla kotona näpsyteltiin Netflixiä, josta valikoitui elikuva ”Land”. Siinä nainen muuttaa johonkin Alaskan syrjäkylän syrjämökkiin ja tunaroi siellä. Lopussa käy ilmi, että häntä auttanut metsästäjä on kadonnut siksi, että hän makaa kuolinvuoteella ja on kuolemassa syöpään. Jeee. Lisää tälläsiä syöpäelokuvia. Muita en haluisikaan kattoa.

Yö meni lisälääkkeillä ihan jees, mutta heräsin puoli kuudelta saamatta enää unta. Oon selkeesti laitostunut sairaalassa, kun herään kukonlaulun aikaan, vaikka on sunnuntai ja sais nukkua…

Tänään tämmönen tuska

 

En nyt oikeen tiedä pitäiskö itkee vai nauraa, mutta mä aloin siis uneksia täällä petilläni ruoasta ainakin jo viikko sitten. Aluksi kuola valui kun ajattelin hampurilaisia, Friends&burgersin ranskalaisia ja kaikki dipit mukaan tai Kaivannon hot wingsejä. Sit mukaan tuli pizza. Lupasin pyhästi, että syksyllä, kun mennään mökille, ostan pelkästään itelleni kolme isoa pizzaa viikonlopun ruoiksi. Syön pizzaa aamupalaksi, lounaaksi, kahvin kanssa, päivälliseksi, iltapalaksi ja kääriydyn vielä yöksikin pizzaan niinkuin peittoon ja imeskelen pizzan reunaa nukahtaessa, niinku lapsi peukaloa. 

Se oli kuulkaa vasta alkua.

Päivä päivältä himoitsin pizzaa enemmän kuin koskaan ennen ja enemmän kuin mitään koskaan. Lopulta tää kulminoitui siihen, että en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin pizzan ajatteluun. Selasin Napolin, Lucan, Sitkon ja Basilicon pizzalistoja. Luin hitaasti joka täytteen ja näin pizzan rakentuvan silmieni edessä. Sain loistoidean; me tehdään jälkikasvun kanssa sellanen haaste, että syödään kaikki Napolin 100 pizzaa numerojärjestyksessä, ei poikkeamia. Napoli on vaan niin pirun suosittu, että sinne on aina  ihan ultimaattinen jono. Mun tarvii varmaan hankkia pyörätuoli tai vähintään rollaattori, jotta jaksan jonottaa niiden pizzoja kymmeniä tunteja seuraavan vuoden tai parin aikana!

Voiskohan pizzaa muuten laittaa blenderiin oliiviöljytujauksen kanssa ja pursottaa massan suoraa suoneen? Pahus, kun se kaulavaltimokanyylikin otettiin jo pois! Ei sillä, että sairaalaruoka olis pahaa! Olen varmaan sairaalan kiitollisin potilas, kun ruoka on maittanut koko ajan ja musta ne ruoat on oikeesti tosi hyviä. Oikein aina odotan, että mitä tänään mahtaa olla lounaaksi tai päivälliseksi ja syön aina lähes kaiken. Paitsi usein en kyllä jaksa jälkkärit enää, kun tuntuu, että täällä saa ruokaa joka kolmas sekunti! On nämä sairaalaruoat kyllä muuttuneet hurjasti vuosien saatossa. Ei mun mielestä ennen saanu jacky makupala-vanukasta, taikka suunnilleen mitään sen kummempaa kuin armeijan soppatykki pystyi tuottamaan 50-luvulla… Mutta voi myös olla, että jos ihminen on syömättä monta päivää, niin se ihan tavallinenkin arkiruoka on vaan sit superhyvää!

Mainitsin eilen hoitajalle, että hitsi kun mulla on aivan järjetön pizzahimo, ollu jo päivätolkulla! Hän vastasi siihen, että tiedätkös mistä se johtuu? Sun elimistö alkaa nyt huutaa niitä rasvoja ja muita ravintoaineita. Että jos sulla on mahdollista, niin pyydä läheisiä tuomaan huomenna pizzaa. Meinasin tippua lepositeistäni; siis mitä, saanko mä oikeesti jo nyt syödä pizzaa???!!!! Jooo, ei mitään estettä. Herran jumala… ettepä arvaa mitä syön tänään lounaaksi! Tässä sen nyt näkee; universumi vastaa kyllä, kun siltä pyytää. Tai no, tytär ehkä, mutta kumminkin. Waude!

Haha, mä nään nyt jotenkin sieluni silmin sen kuolan määrän, jonka tämä synnytti… villi veikkaus, että joku muukin saattaa syödä tänään ehkä pizzaa. 

Elämäni kivuliain päivä

Huh, kaikenlaista voi sattua!

Onneksi ei mitään vakavaa takapakkia kuitenkaan. Koetanpa vähän valottaa tilannetta. Kuvailen ensin olosuhteita sitä kautta, että jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen millaisissa sfääreissä eilen pyörin.

1) kuvittele, että se huonelämpötila, jossa olet tottunut nukkumaan, nostetaan viidellä asteella, etkä pääse siitä pois. Jos nukut 20 asteessa, nyt se olisi 25 ja jos 24 asteessa, niin nyt 29:ssa.

2) kuvittele, että makaat siinä kuumassa huoneessa ja sinulla on maailman kauheimmat ilmavaivat. Mahassa kiertää niin, ettet pysty olemaan juuri hetkeäkään aloillasi. Et kuitenkaan voi noustakaan, vaan pyörit varovaisesti kyljeltä toiselle. On pakko ähkiä kivusta. Mikään ei auta.

3) kuvittele että olet henkisesti aivan lopussa; olet saanut hiljattain jonkun todella musertavan uutisen, joka saa sinut jo valmiiksi itkuiseksi. Siis sen kivun ja kuumuuden lisäksi.

4) kuvittele, että tässä kaiken keskellä olet juuri synnyttämässä (sori miehet, voi olla vähän vaikeaa, mutta try hard!) ja synnytyspoltot on muuttuneet jatkuvaksi pötköksi. Selkä on kuin tulessa! Ja vatsaan sattuu ja on kuuma ja olet itkuisen lohduton.

5) kaiken ilon keskellä joku on sirotellut sänkyysi paljaan selän alle viisi pikkulegoa, joita et saa itse pois! Ne pistävät ja sattuvat ja painavat ja häiritsevät. Mutta et oikein voi tehdä mitään. Siinä synnytyspoltoissa, vatsakivuissa, lohduttomana ja kuumissasi.

Naurettava ja helkatin epätodellinen tilanne, eikö vaan? Mutta sellainen oli mun eilinen ilta suunnilleen kello kuudesta eteenpäin. Otin lääkkeitä, mutta ne ei vaikuttaneet mitenkään. Kirosin, että näin sitä saakeli sairaalassa ”pidetään kivut loitolla”! Melatoniinilla sain jonkinlaisen unen päästä kiinni, mutta heräsin hätkähtäen viiltävään kipuun vajaan tunnin kuluttua. Huonekaverin mielestä huoneessa oli yhtäkkiä jäätävää ja hoitaja oli sulkenut tuuletusikkunan. Aamuiset lääkärin sanat siitä, että munkin kohdalla on 80% todennäköisyys, että munasarjasyöpä uusiutuu, vaikkei koko roippeita ole enää mailla halmeilla, tekivät mielen itkuiseksi. Suoli ei ole vielä oikein yhteistyöhaluinen ja kaikki ruoka ja juoma pistää sen hyvin kipeäksi. Aamulla selvisi, että yöpöydälle oli unohtunut yksi tosi tärkeä vahva kipulääke ja mun leikkauskipu oli yltynyt hallitsemattomaksi, johon ei meinannut auttaa mikään. Ja entä ne legot sitten? Kuvassa näkyvä kova muovinen kanyylinkorkki -tai mikskä sitä ikinä kutsutaankaan- ja neljä muuta vastaavaa muoviosaa oli tosiaan vaan jäänyt erilaisista toimenpiteistä pyörimään sänkyyn ja päätynyt selän alle!

Tänään cuplaton-lääke jo vaikutti mukavasti ja ilmavaivat poistuivat kuin taikaiskusta. Suoli ei silti toimi mitenkään normaalisti vielä, tietenkään. Onhan sitäkin parkaa kidutettu varsin raa’alla tavalla! Siirrelty ja pengottu ja järjestelty uudelleen ja vielä napsattu kappale pois ja ommeltu ronskisti saumat yhteen. Yök! Huonekaveri kotiutettiin ja saan nauttia vaikka miten viileästä jos haluan. Tänään on oltu tarkkoja lääkkeitten kanssa ja nyt mitään ei ole unohtunut. Olen heti oireiden alkuvaiheessa pyytänyt äkisti lisälääkettä. Muovirojut on pengottu sängystä ja olen kyllä näyttänyt paheksuvaa naamaa muutamallekin hoitajalle moisesta huolimattomuudesta! Ja henkinen puoli - no se sahaa päivän ja hetken mukaan, mutta ollut tänään verrattomasti parempi kyllä.

Naurettavaa kyllä, eilen tapahtui vielä sekin, että kun vihdoin pääsin sellaiseen tilaan, että olin vain hiljaa paikoillani ja keskityin hengittämiseen ja vaivuin johonkin horteeseen noin kello kaksi yöllä, heräsin hätkähtäen melkein heti siihen, että joku eksynyt potilas harhaili huoneessamme! Huuteli, että ”missä mä oon?” ja että ”mä oon eksyny!” Voi herran jumala, tämäkin vielä… ehkä tuollekin voi joku päivä nauraa, mutta eilen lähinnä halusin tappaa jonkun.

Täällä sairaalassa jokainen päivä on erilainen ja eri vointinen. Myös jokaisen päivän sisällä on vuoristorataa. Jos aamu on loistava, voikin ilta olla maailman pahin tai toisin päin. Tänään pääsin eroon epiduraalikanyyleista. Tai eilen jo siis kipupumpuista, mutta varsinaiset kanyylit otettiin vasta aamulla. Eipä tuntunut miltään. Huomenna olis ohjelmassa kaulavaltimon kanyylin poisto ja virtsakatetrin poisto. Tuo kaulavaltimojuttu kuulostaa ällöltä, mutta se on itse asiassa aivan perhanan kätevä! Etenkin mulle, koska mun suonet on niin piilossa, että monesti pistäminen on kiduttamista. Nyt mulle on vaan puskettu samaan kanyyliin kaikki ja otettu verikokeetkin siitä. Paitsi yks aamu, kun hoitaja ei saanut kanyyliä jostain syystä toimimaan ja labran pistäjä tunaroi mun käden kanssa. Se sattui! No näiden kahden piuhan jälkeen mulla ei sitten olekaan enää mitään piuhoja perässä, joten voin juosta vaikka hittoon täältä… ja ihan oikeesti kotiuttamistakin on väläytelty, mutta omasta mielestä en pärjää vielä kotona. Katsotaan mitä loppuviikko tuo tullessaan.

 

Viikko pähkinänkuoressa

 

Huh, onpas ollut viikko! Varsinainen elämäni viikko kyllä.

Palataanpas viime viikkoon ja käydään päivä päivältä läpi pääkohtia.

Ke: itkua ja pelkoa tätä koko paskaceissiä kohtaan! Leikkaus alkaa klo 8 aamulla ja kestää 8 tuntia. Leikkaus on ns ultraradikaalileikkaus (eli iso levinneen munasarjasyövän leikkaus). Leikkaustulos on R0, joka tarkoittaa, että kaikki näkyvä kasvaimisto on saatu poistettua. Sisuksista lähti siis munasarjat, kohtu, vatsapaita, umpisuoli ja pieni kappale paksusuolta. Ja sitten teholle. Eka kysymys ”onko mulla avanne?” Ei ole. Luojalle kiitos!

To: Teholla on kipuja, enkä saa nukuttua kuin joitain kymmenen minuutin pätkiä. Häiritsevää oli etenkin opiskelijoiden raikuva nauru vähän väliä. Paikassa jossa ihminen lepää ison toimenpiteen jälkeen, vähintä olisi, että saisi edes hiukan nukkua, vai mitä? Mietinkin, että onko vieruskaverini kuuro, kun he kailottivat hänelle kaikki asiat hirmu kovaan ääneen. Mutta siis elossa ollaan.

Pe: siirto osastolle. Kuumetta 38,5. Olen ihan tuhannen uupunut. Ei kipuja, mutta helvetillisen kuuma koko ajan!! Kotona olen tottunut nukkumaan 5 astetta matalammassa lämpötilassa ja olen tuskainen pelkästä kuumuudesta. Päivän mittaan oksentelen useita kertoja ja sitten sanotaan ”no nyt olet ansainnut nenä-mahaletkun!” Jipii, kuulostaa siltä kuin saisin mitalin! Kurkkuongelman takia (josta lisää tuonnempana) meinaa mennä taju, kun letkua asennetaan. Muuten se on vaan yököttävää ja kestää hetken. Heti sen jälkeen on parempi olo, kun vatsan sisältö alkaa valua letkua pitkin kohti pussia. Suolisto on lakannut toimimasta nääs.

La: aamu on valoisaa mieltä ja sitten tulee -kuulemma tyypillisesti- notkahdus. Olen väsynyt vaikka olen vain harjoitellut sängylle istumaan nousua. Illalla tulee henkinen takapakki. Saan paniikin, haluaisin repiä kaikki vaatteet ja tukisukat hemmettiin ja asettua jääpalojen sekaan lepäämään. En ole vieläkään saanut nukuttua kuin tunnin-parin öitä. Saan rauhoittavia ja vaivun lopulta johonkin koomaan, mutta nukun vain nelisen tuntia. Onneksi saan pitää ikkunaa auki!

Su: Selkeästi parempi olo. Väsyttää tolkuttomasti aika pienestä. Jopa siitä, kun oma perhe käy vierailulla. Siksi kiellän kaikki muut vierailut. Olis ihan jees, jos täällä voisi nukkua, mutta ei voi. En saa unta, ja jos saan, niin uni rikkoutuu siihen kun hoitajat käyvät mittaamassa verenpaineet, happisaturaation ja kuumeen. (Kuume sahailee 36,8-37,6 välillä) ja kun noin puolentoista tunnin välein joku kone piipittää. Onneksi en enää kuule musiikkia. Aika hiton rasittavaa kuunnella repeatina ”oi muistatkos Emma sen kuutamoillan” kuus tuntia putkeen! Taikka ”Rööperin kuu…. Rööperin kuu…Rööperin kuu… Rööperin kuuu!” tunnista toiseen. Lasken että mussa oli enimmillään kahdeksan eri piuhaa kiinni. Enää on kuusi! Se on jo juhlan aihe!!

Ma: Tänään on odotettu fyssaripäivä. Mutta se menee myttyyn, koska jaksan vaivoin nousta seisomaan ”Fordia” vasten. En todellakaan jaksa kävellä!! Saan siitä vähän pyyhkeitä. Mulla on kaksi epiduraalikanyyliä, joista menee lääkepumpulla (muiden lääkkeiden lisäksi) kemiaa sisuksiin. Toista lääkettä jo laskettiin yhden pykälän verran, mutta aamusta se pitää nostaa takaisin, koska ylävatsaan sattuu niin peevelisti. Kipu pyörii koko päivän vatsan alueella, eikä lääke vaikuta siihen yhtään. Jossain vaiheessa tajuan, että ahaa, nyt suolet on alkaneet varmaan toimia! Ja sekös saa mut pyörimään tuskallisesti sängyssä edestakaisin. Olenkin jo muutaman päivän pitänyt tiukkoja neuvotteluita suoleni kanssa, tähän tyyliin: ”Kuules nyt suoli, sovitaanko, että sinä et nyt ole se hienohelma meistä, vaan minä olen! Minä käytän vintagetanttuja, koruja, huulipunaa ja parfyymiä!! Ja sinä alat vaan nyt toimia!” Ja illalla sitten muutuinkin varsinaiseksi sinappikoneeksi… arvelen, että ette halua tietää yhtään enempää aiheesta, mutta tämä on siis todella hyvä asia!!

Ti: seitsemäs päivä. Virtaa on yhtäkkiä ihan eri lailla! Nukuin ensimmäistä kertaa varmaan 7 tunnin yöunet. (Mun mittarit ei piipitä enää niin tiuhaan ja mittauksiakin tehdään jo paljon harvemmin). Äsken tein fyssarin kanssa noin 30m kävelylenkin ja nyt odottelen lääkärin kiertoa. Kyllä tämä tästä! 💪💪💪

Elossa!

 

En jaksa vielä kirjoittaa enempää, mutta leikkaus meni hyvin.