Asia, josta ei juuri puhuta

 

Ainakin musta tuntuu, että tämä on yksi vaiettu aihe. Mutta sanonpa ilman kiemurteluja kuitenkin mitä mielessä tästäkin asiasta liikkuu. Aihe on tämä; niin raivostuttavat huonekaverit sairaalassa, että melkein järki lähtee. Tuttu kokemus. Eräänkin kerran olin eräässä sairaalassa erään operaation takia päiväkausia, kun huonetoveriksi osui aivan sietämätön ihminen. Siis oikeasti sietämätön!! Se puistattaa vieläkin!

Tiedän, että pitäisi vain sietää, pitäisi ymmärtää. Kaikilla meillä on tuskamme ja kipumme, epätoivomme ja pelkomme. Mutta ei se silti nollaa sitä, jos jonkun kanssa ei tule toimeen, tai jos joku on piinaavan ärsyttävä, etkä pääse pakenemaan sitä kuin yöunilla, mikäli saat nukuttua.

Tämä kyseinen huonetoveri kuunteli kaiken mitä mun sängyn luona puhuttiin - vaikka kuuleehan sen väkisinkin niiden avuttomien suihkuverhomaisten seinämien taakse. Mutta silti hän voisi pitää turpansa kiinni. Hän sekoili mun ja hoitajien välisiin keskusteluihin, luuli muka, että hoitajat puhuu hälle ja vastaili heille (mikä nuija - eikä ollut muistisairas!), höpisi milloin mitäkin ja naureskeli, kun juttelin jälkikasvun kanssa. Kaikkein raivostuttavinta oli kuitenkin se, miten vaikea potilas hän oli. Veikkaan, että hoitajat, fyssari ja jopa hänen oma perheensä olivat aivan äärimmäisen tuskastuneita ja kyllästyneitä häneen. Hän valitti ja huusi ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja yrittämisestä. Argh.

Toivottavasti uudemmissa sairaaloissa on lähtökohtaisesti yhden hengen huoneita ja vain joku superekstrovertti voi saada erikoispyynnöllä kahden hengen huoneen, jossa saa puhua pulputtaa päivät pääksytysten. Muistan kun isoäitini ’mamma’ joutui 70-luvulla sairaalaan ja siinä kivikauden aikaisessa hienossa rakennuksessa oli niitä kahdeksan tai kymmenen hengen saleja, joissa potilaat makasi. Se se vasta haastavaa olisi! Ei saisi nukuttua, kun jokaisella olisi oma rytmi ja puolet porukasta tuskittelisi ääneen lakkaamatta ja televisio olisi vain päivähuoneessa, jos sielläkään. Ympärillä pulputtaisi taukoamaton oksennuksen örinä ja vaippaan päästetty lurina.

Eihän ne sairaalat toki mitään hotelleja ole, mutta miksi ne ei voisi olla? Pahimmillaan ne on yhä nykypäivänäkin pirun ankeita paikkoja, jossain 70-luvun sisustuksessaan. Niin että joku Kaurismäki vois vaikka heti tepastella filmiryhmän kanssa kuvaamaan jotain Varjoja sairaalasängyssä tai Kauas kanyylit lentävät tai Mies vailla oksennuspussia. Onhan siinä toki oma vieno viehätyksensä, mutta ei se kaikille kelpaa. (Tarkoitan näitä sairaaloita, en Kaurismäkeä - hän kelpaa kyllä!) Minä haluaisin sairaalan täyteen taidetta ja kauneutta, antiikkiesineitä ja kukkia! Hoitajat, joilla olisi hymy ja aikaa. Taiji-tunteja non stoppina ja ihan oma huone jugend-parvekkeella ja höyrysaunalla. Eikä ainakaan mitään ankeita ja rasittavia ja liian ekstrovertteja huonekavereita, joita ei voi itse valita.

Ja on mulla ollut joskus ihan hauskojakin huonekavereita, eipä sillä. Ne on vaan mahdottoman harvinaisia ja silti sen ärsyttävän muistaa maailman tappiin saakka inhonväristysten kera.