Olen pistänyt tuulemaan! Viimeisen syton jälkeen silmiä on vetistänyt ja lopulta kirvellyt (on kuulemma sama vaiva muillakin sytoja läpikäyneillä) niin, että tepastelin eilen apteekkiin hakemaan silmätippoja. Kokeilin tippaa ensin toiseen silmään, jotta huomaan eron selkeämmin ja hitsit miten se auttoikin aivan heti! Tuntui kuin olisin nähnytkin paremmin. Näin jälkikäteen tajusin, että tätähän se oli joka syton jälkeen, kun oli sellainen tunne niin kuin kuumeessa, että katse ei oikein tarkennu mihinkään ja oli ihan kuin olis joku vetinen kalvo silmissä. No nyt olen tipottanut molempia silmiä moneen kertaan ja olo on aivan eri! Pidän itelleni kuitenkin peukkuja, ettei tämä vaiva jää päälle.
Mä olisin varmaan kympin arvoinen kerrostalokyttääjä, sillä rakastan istua ikkunan ääressä! Ajatella jos tuosta meidän ohi kulkis joku kylätie, niin olisin naama ikkunassa koko ajan. No, ei sillä, että mua kiinnostais erityisesti kenenkään kulkemiset, vaan se, että tykkään katsella ulos, tykkään kun aurinko paistaa, puut heiluu tuulessa, pilvet elää taivaalla ja linnut sinkoilee omia sinkoilujaan. Sain itseni jo tänä aamuna kiinni siitä, että katselin puutarhaa ja ajattelin että ’tuonne pitää laittaa köynnös’ - että olin ihan ku isä, joka istui lähes aina keittiön keinutuolissa ja katseli ulos ja suunnitteli koko ajan jotain puutarhajuttuja. Siihenkin on kiva pohjalainen sana; setviä, eli ’pohtia’. Isä setvii mitä pitäis leikata, poistaa, siirtää, hankkia. Mähän teen sitä aivan samaa! Eipä sillä, etteikö äitikin olis suunnitellu, sehän vasta suunnittelija olikin! Meillä on iso määrä äitin tekemiä puutarhasuunnitelmia, joita se teki ympäri maata ihmisille. Mä oon ajatellu, että pitäis joskus tehdä joku bongausreissu ja käydä katsomassa niitä pihoja. Kyllä mä melkein sen näenkin, että joku on ihan äitin näköinen piha. Ne oli vähän ku uranuurtajia omissa jutuissaan; ne tykkäs havupuuvaltaisesta puutarhasta ja kivistä. Yhtäkkiä jossain vaiheessa kaikkialla alkoikin näkyä kivikkoja ja kivimuurauksia ja havupuita.
Mun vintagekellot raksuttaa keittiössä. Ostin ne joku vuosi sitten kirppikseltä ja korjautin toisen kellokorjaajalla, niin että se näyttää ihan aikaakin. Mutta kellon raksutus on sellainen asia, joka vie ajassa taaksepäin jonnekin lapsuuteen ja mummolaan ja rauhalliseen hetkeen. Vähän niin ku joku merisää radiossa. Joskus kaipaan sitäkin, kun televisiosta ei tullut ohjelmia koko ajan, vaan vain muutaman tunnin päivässä, iltaisin. Eikä radiostakaan tullut ohjelmaa ympäri vuorokauden. Ei ollut monia kanavia ja etenkään ei ollut radiossa jotain turhaa kikattelua ja sekoilua, joka kieltämättä ärsyttää nykyään, niin etten ole kuunnellut radiota vuosiin. Jos haluan kuunnella musiikkia, laitan CD-levyltä Mozartia tai Vivaldia, taikka 60-luvun hittejä tai Katri Helenaa soimaan.
Yks juttu, mikä menee hullummaksi vaan vuosi vuodelta, on joulun odotus. Siis kaupalliselta kannalta! Bongasin joulukalentereita kaupassa jo alkuviikosta, eli syyskuussa!! Koko joulun taika vesittyy sillä, että se vedetään kuukausien mittaiseksi tapahtumaksi. Kohta se tuntuu kaurapuurolta, jota piti syödä lapsena joka ikinen aamu ja ilta, niin että aikuisena ei halua tietää mitään aiheesta. Sitäkö me joululta halutaan? Kaurapuuron makua? Jos mä nyt yhtään oikein hahmotan, niin joulutohotus alkoi mun lapsuudessa joulukalentereitten osalta marraskuun lopussa ja muun kaiken osalta (joulukoristeet, reseptit, lahjat) joskus itsenäisyyspäivän jälkeen vasta. Ja silloin se joulu tuntui just oikealta, kun siihen ei kyllästynyt jo lokakuussa. Pahinta on se, kun kaupoissa soitetaan joulumusiikkia kuukausikaupalla. Tosin viime vuonna olin huomaavinani, että niitä ei soitettu enää kaikissa ruokakaupoissa, joka oli siunauksen arvoinen asia; säästäkää meitä siltä kidutukselta rakkaat kauppiaat!! Ja minähän siis olen jouluihminen henkeen ja vereen, jos joku ei tiennyt, mutta liika on liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti