Matilda-projektin jäsentelyä

 

Nyt tuntuu siltä, että pitää vähän jäsennellä asioita. Tähän se kirjoituspöydän saaminen siis johti; konkreettisiin toimiin. Ja siis tietysti aivan ekana kirjoituspöydän ’sisustamiseen’.

Yksi työhuonevuokralainen oli dyykannut kymmenittäin vanhoja tauluja, joista poimin yhden maalauksen kirjoituspöydän taustalle. En aio sitä kehystyttää, enkä ripustaa, koska se on juuri täydellinen noin. Kirjoja tuon tänne harkitusti; sellaisia joista on apua omassa projektissa ja sellaisia, joilla voi tuulettaa aivoja oman projektin ulkopuolella. Lyhyttä lukemista ja isompaa klassikkoa. Vanha puhelin kuuluu pöydän kulmalle! Laitoin johdon pistokkeeseen, mutta ei sieltä kuulunut mitään. Olin kyllä vähän toivonut, että jos linjoilla tuuttaa, niin soitan omaan 80-luvun kotinumerooni ja jos sieltä vastaa vaikka kuollut isoäitini tai kuollut äitini, niin en katkaise puhelua ikinä. No eipä vastannut. Puhelin on muuten uusvanha, ei mikään oikea luurankopuhelin.

Kasveja on pakko olla, yhtä varmasti kuin happea ja valoa ja ruokaa. Tämä kulkee geeneissä ja suostun aikuisena vastaanottamaan sen geenivaikutuksen iloisella mielellä, toisin kuin lapsena ja nuorena, jolloin en edes pitänyt kasveista erityisemmin. Liinojakin pitää olla. Muuten olisi samanlainen olo, kuin jos ei käyttäisi alusvaatteita, eli että jotain oleellista puuttuu. (Koska minusta alusvaatteita ei käytetä häveliäisyyden takia, vaan siksi, ettei varsinaiset vaatteet likaannu ja kulu sen vuoksi ennen aikojaan puhki.) Sitä paitsi liinat tuovat myös lämpöä ja pehmeyttä ja fiilistä koko huoneeseen. Pöytälampun ostin Tuurista keväällä, koska sen piti olla huokea, mutta ei ruma, vaan sellainen joka sopii kartanon konttoristille. Ja se olen minä. Epäröimättä.

Vallan rakastan tätä näkymää! Voisin vain istua huoneen toisella laidalla ja katsella kirjoituspöytääni. Huonekaverit ovat jo oppineet, että visuaalisuus on tärkeintä ja sitä hiotaan, kunnes näkymä on täydellinen - niissä puitteissa kun nyt suht köyhä vuokralainen voi itseltään vaatia. Koska visuaalisuudesta lähtee kaikki; fiilis, inspiraatio, hyvä mieli, keskittymiskyky, rauhallisuus, pään sisäinen järjestys ja kaikesta tästä johtuen jopa mielenterveyden tasapaino.

Nyt, kun aloitan kokonaisvaltaisesti Matilda-projektin tässä huoneessa, se tarkoittaa tätä; 

teen kaavion ja listan hänen elämästään ja hänen lähipiiristään, jokaisesta siihen kuuluvasta henkilöstä - mitä läheisempi, sen tarkempi listaus, 

mietin mikä kaikki projektiin kuuluu ja mistä kaikkialta voin saada lisätietoa ja inspiraatiota.

Selvitän sukukytköksiä ja sosiaalisia piirejä eri paikoissa.

Otan yhteyttä eri tahoihin.

Kerään valokuvia kaikesta mahdollisesta aiheeseen liittyvästä.

Selaan arkistoja loputtomasti. 

Teen muistiinpanoja.

Tietokone pääni sisällä raksuttaa koko ajan ongelmanratkaisukohdissa.

Väijyn tapahtumien loogisuuksia ja persoonien hahmotuksia.

Opiskelen 1800-lukua, luen vastaavia tai läheltä liippaavia tekstejä, harjoittelen kirjoitustyylejä.

Ja hymyilen itsekseni joka viikko, kun joku kysyy oletko jo pitkällä, koska millä mittareilla tällaista edes mitataan? Joskus saatan sanoa, että olen tutkinut häntä 30 vuotta ja kaikki on ihan kesken, koska tässä näkökulma on täysin eri, ja vaatimustaso on täysin eri, kuin silloin jos vain riipii kokoon sukupuuta.

Mutta hitto miten inspiroivaa!

Santran ja suvun jäljillä Hirvenlahdessa

 

Viikonloppuna ajeltiin Werlasta kohti Jyväskylää, mutkitellen pikkuteitä kuin kevätpörriäinen. Jäätiin yöksi Mikkelintieltä eroavan pikkutien varteen, pienen järven rantaan. Siinä iltaa istuessa ja google mapsia zoomaillessa tuli mieleen, että onkohan eräs Tukholman sukulainen (hän taitaa olla äitin pikkuserkku) mökillään sattumoisin juuri nyt! Pistin hänelle viestiä ja hän soitti, että mökillähän hän on. Hyvänen aika, me ei olla koskaan tavattu ja nyt yhtäkkiä ollaan ihan samoissa maisemissa yhtä aikaa. Joten sille mökille sovittiin vierailu seuraavaksi aamupäiväksi. Miten idyllinen se paikka olikaan! Juuri sellaista maaseutua kuin 70-luvulla vielä näki joka puolella. Siellä on isoäitini äiti Santra vieraillut paljon pikkusiskonsa Ainon luona. Santra tuli metsäpolkuja kutimet käsissä ja perille saavuttuaan kaivoi nuuskarasian esille. Ja sitten alkoi kalkatus ja jaarittelu sisarusten kesken. Pääsisipä sitä näkemään ja kuulemaan!

Mökiltä eteenpäin huristellessa halusin nähdä Pärnämäen, jossa Santra oli asunut useaan kertaan. Rippikoululaisena Hakoselän talossa ja myöhemmin Rieponmäen talossa, josta hän muutti 19-vuotiaana Kotkaan. Joten Pärnämäen huipulla sanoin miehelle, että stoppaa tähän, mä käyn kysymässä tuosta talosta! Tepastelin vanhan talon ovelle, pääsin sisään, sain hyvin ystävällistä kohtelua ja emäntä jopa kaivoi tuvan kaapista jonkun paikallishistoriikin, jossa Santra mainittiin!! Olin ihan pähkinöinä! ”Erikoisia naisihmisiä oli kylällä - Santra ja - -. Edellinen kulki hieromassa kylän emäntäihmisiä…” Waude! Siellä Kotkassa Santra näet meni naimisiin ja muutti sitten nuorikkona Viipuriin, jossa asui noin 20 vuotta. Kesällä 1921 Santran perhe muutti takaisin Joutsaan. Hänen miehensä kuoli Pärnämäessä 1920-luvulla, mutta Santra elätti itsensä kylistä toiseen tepastellen ja emäntiä hieroen. Taidankin pitää Santrasta paljon!

Pärnämäestä poispäin kaasutellessa seuraava kohde oli Hevosniemi. Se on Santran tyttären Ailin kotipakka, jossa minäkin lapsena vierailin muutamaan kertaan. Mamman sisko Aili oli ihastuttavin mummo, jonka tiedän! Iloinen, positiivinen, reipas ja hauska. En ollut käynyt Hevosniemessä 40 vuoteen, joten maisema oli ainakin sikäli muuttunut, että tie oli pienempi kuin muistinkaan. Mutta tuttu talohan sieltä lopuksi tupsahti vastaan! Pihasta oli juuri auto lähdössä kun me ajoimme paikalle, joten nopeasti selvittämään asiaa! Ailin kuoleman (1988) jälkeen yhteys sukulaisiin oli hiipunut ja katkennut sitten kokonaan. Talossa ei asunut enää sukulaisia, mutta onneksi naapurimökin omisti edelleen pikkuserkku! Ystävällinen uusi omistaja päästi minut kurkkaamaan Ailin taloa sisältä ja huonejako olikin yhä sama, leivinuuni oli yhä paikoillaan ja yläkerran portaat yhtä jyrkkinä ja kapeina kuten ennenkin. Aili asui vanhana siellä yläkerrassa Ailin pojan perheen asuessa alhaalla, joten niitäkin portaita olen kulkenut lapsena ylös alas. Tämä ystävällinen uusi omistaja soitti sitten pikkuserkulleni ja nyt minulla on yhteys heihin kaikkiin! Aivan mieletöntä! Uusi omistaja sanoi, että he olivat juuri lähdössä kauppaan, mutta jotain unohtui ja tulivat takaisin. Jos he eivät olisi tulleet, niin enpä olisi saanut vieläkään yhteyttä pikkuserkkuihin! Aika ihmeellinen juttu tämäkin. Vähältä piti, taas kerran!

Ja tässä Santra seisoo mökkinsä pihassa. Kuulin, ettei tuota mökkiä enää ole olemassa, vaan tilalle on rakennettu uusi. Harmi, mutta sehän se nyt olikin odotettavissa. Ihan viimeiset vuotensa Santra asui tyttärensä Ailin luona Hevosniemessä. Vielä viimeisenä elinpäivänään hän kulki kylällä hieromassa ja kuppaamassa, tuli sitten illalla kotiin, saunoi ja kävi levolle. Siitä hän ei enää herännyt ja tytär pesi hänet viimeisen kerran siinä tuvan lattialla arvatenkin aika raskain mielin. Jos Santra olisi elänyt vielä muutaman viikon, hän olisi ehtinyt täyttää 80 vuotta. Oli aika suurien tunteiden kierros täällä Joutsan kylissä! Pääsin lähemmäs Santraa kuin ikinä ennen, sillä Ailin kanssa hänestä ei koskaan ollut puhetta. No, Santra oli kuollut jo 50-luvulla, eli olihan siitä jo aikaakin minun vierailujeni aikaan 80-luvulla. Miten paljon kyseltävää keksisinkään jos tapaisin Ailin nyt! Miksi elämä kulkee tällä tavalla nurinkurisesti, että silloin kun olisi mahdollisuus, ei älyä kysyä ja kun älyäisi kysyä, niin ei enää ole mahdollisuutta. Tämä Joutsan seikkailu oli kuitenkin hyvin merkityksellinen ja ihana! Santra Santra, siinähän sinä oletkin, paljon lähempänä kuin koskaan ennen.

Mitä se sukututkimus oikein on

 

Mun lempiaihe; sukututkimus ja menneet ylipäätään! Ajattelin muutamia juttuja laitella ylös aiheesta, sillä mä oon huomannu monesti, että ihmisillä on siitä aika väärä mielikuva yleensä. Ehkä suurin harha on se, että sukututkimus on vaan jonkun puun luominen, kerätä esivanhempien nimet ja syntymäajat tästä päivästä moosekseen asti. No pakko palauttaa maan pinnalle semmonen luulo ja selventää, että se on mitä suurimmissa määrin aloittelijan meininkiä se. Kun on vaan kauhee kiire päästä ’eteenpäin’ ja haluaa vaan nimiä puuhun hinnalla millä hyvänsä. Pahin versio tästä tuli muutama vuosi sitten, kun sukupuufirmat alkoi mainostaa televisiossa ja ihmiset sankoin joukoin lähti luomaan omaa sukupuuta. Se vielä markkinoitiin sillä tavalla, että nyt on helppo lisätä valmiista puusta tietoja omaan puuhun. Ja yhtäkkiä oli puita, joihin ei oikeesti oltu mitään edes tutkittu, napattu vaan mahollisimman paljon muista puista himphamppua yhteen läjään ja voila, ’puu’ on valmis. No senhän tekee tunnissa, jos tolla metodilla mennään. Eikä siinä ole mitään järkeä, sillä se puu jos mikä on täynnä virheitä. Että semmosta. Jos on hienoo, että sukupuuhun on saatu lykättyä hetkessä 150 000 henkee, niin sillai se sujuu. Ja uskokaa mua, kun mä sanon, että myös meitä sukututkijoita todellakin on moneksi, netistä löytyy mitä oudoimpia sukupuita, joita niiden tekijät pitää varmaan ihan todellisina. Taitaa Jeesuskin joissakin komeilla.

Sitten on se muiden omiin puihinsa haravoiminen sun puusta. Mun sukupuut on esimerkiksi lähteneet vaeltamaan pitkin nettiä jo vuosikausia sitten. Ei siinä mitään, että joku katsoo henkilön tietoja toisen puusta, mutta kun lähtee valokuvat kiertoon, kaikki pienetkin omat huomiot ja lisäykset lähtee maata kiertävälle radalle, vaikka ite ei ole tarkoittanut sitä niin, niin se on vähän tylsää. Hyvin usein löydän omia kirjoituksiani muiden puista. No, oma moka toisaalta; kaikki mitä nettiin päätyy, on siellä ikuisesti ja sille ei ite voi mitään. Ikinä ei tiedä kuka haravoi ja miksi haravoi sun tietoja johonkin säilöön, josta sulla ei oo aavistustakaan.

Toinen iso harha, joka monella sukututkimuksesta on, on että se tarkoittaa vain uteliaana kaikkien salaisuuksien esiin penkomista. No ei, herran jumala! Vaikka osa meistä ihmisistä onkin tosi uteliaita, niin väitän, että suurin osa tutkijoista ei keskity sellaiseen, eikä pidä sitä tutkimuksen itseisarvona. Mä ajattelen toisaalta myös niin, että asioiden salaaminenkaan ei ole jees, mutta ei niitä tarvii myöskään kaikelle kansalle julki tuoda. Salaaminen voi aiheuttaa lähimmille vaikeaa henkistä olotilaa, kun tajuaa jollain tapaa, että asiat on pielessä, muttei tiedä miksi. Että totaalinen salaaminen ei palvele ketään, mutta retosteleminenkaan ei ole hyvä juttu.

Sellanen kokonaisvaltainen hyvä sukututkimus tuo esiin esi-isien nimien ja syntymäaikojen lisäksi kuolinajat, kuolinsyyt, paikkakunnat, muutot, koulutukset ja opiskelut, ammatit tai tittelit, matkustelut, mahdolliset oikeusjutut (entisaikaan sakkoa saattoi pamahtaa aika hassuistakin jutuista), sisarukset, sisarusten perheet tietoineen, aikaansaannokset (jos on vaikka julkaissut kirjan), lemmikkien ja kotieläinten määrät ja nimet, omaisuuden, ulkonäön (valokuvaa tai maalausta ei useinkaan löydy, mutta joissain asiakirjoissa voidaan kertoa esim pituus ja silmien ja hiusten väri), autojen, veneiden ym omistaminen, harrastukset, sosiaalinen lähipiiri (esim kummiuden kautta), politiikka - mikä tahansa sellainen asia, joka tuo ’lihaa luiden ympärille’! Ja sitten kun tahtoo ymmärtää jonkun tietyn ihmisen elämää, täytyy penkoa hänen naapurit, paikallistapahtumat, laajemmat uutiset, hänen läheisten persoonat ja niin edelleen. Loputon suo! Mutta niin kiinnostavaa. Ja se tuo perspektiiviä nykyhetkeen ja omaan elämään!

Miten outoja juttuja perukirjoista löytyykään

 

Sain vihdoin aikaiseksi soittaa kansallisarkistoon tilatakseni paapan isoäitin veljen perukirjan. Hän oli nimeltään Juho (sen uudisraivaaja-Susannan jälkeläinen) ja hän kuoli syöpään 81-vuotiaana, helmikuussa 1908, asuttuaan leskenä viisi vuotta talossa, joka oli myös hänen synnyinkotinsa. Vuonna 1903 kuoli hänen vaimonsa Justiina peräti 91-vuotiaana silkkaan vanhuuteen. Loppujen lopuksi soitto arkistoon oli turha, sillä löysin heti puhelun jälkeen molempien perukirjat netistä. Mikä onnenpotku! Ja miten kiinnostavaa!

Ennen perukirjat tehtiin perin huolellisesti ja pikkutarkasti nysväten. Tosin tässä vaiheessa (1900-luvun alussa) ihmisillä oli jo niin paljon tavaraa verrattuna sata vuotta aiemmin eläneisiin, että aivan joka ikistä tavaraa ei enää luetteloitu ja oli varaa merkitä sarakkeeseen jopa ”kaikenlaista” - mitä se sitten lieneekään. Nappeja ja neuloja? Matonkuteita? Kynä? Mittanauha? Ei voi tietää. No silti asiat yhä laskettiin ja luetteloitiin melkein millin tarkkuudella, nykyihmistä huvittavasti. Olisikin lähes painajainen lähteä luetteloimaan nykyihmisen kaikki tavarat ja laskea joka ikinen kappale ja määritellä jokaiselle nippelille vielä hinta! Vanhoissa perukirjoissa alkuun merkitään aina ’kulta’ (useimmilla on sormus tai sormukset, taskukelloja joillakin ja harvoin myös joitain muita koruja.) Sitten kerrotaan hopeaesineet, kupari ja rauta, huonekalut, vaatteet jne.

Justiinan ja Juhon talo on iso vanha pohjalaistalo keskellä kylää. Tontille on merkitty kartan mukaan kahdeksan rakennusta ja kaksi koppimaisen pientä rakennelmaa vielä lisäksi. Ainakin siellä täytyy olla asuintalo, aitta, talli ja navetta ja ehkä piikojen ja renkien asumus. Saunakin kuuluu asiaan ja mahdollisesti erilliset eläinsuojat lampaille, sialle, kanoille ja kukolle. Keräsin alle omituisimmat käsitteet kappalemäärineen ja arvoineen molempien perukirjoista. Lisäksi on suorastaan pakko mainita muutamia asioita ihan vain kappalemäärien takia.

Mitä perukirjoista voi päätellä? No ainakin sen, miten rikas vainaja oli. Jos talo on iso ja varakas, siellä on esim paljon huonekaluja (joka ei ole ollut mikään normi muuten). On usein myös yllättävän paljon vaatteita ja muita tekstiilejä. Saattaa olla useita kirjoja, kelloja, kahvipannua ja kannua, sokuriastiaa ja kermanekkaa. Jos juotiin teetä, löytyy myös teekannu. Tauluja mainitaan harvoin, eli ne olivat erikoisia ja harvinaisia esineitä. Tupakoijilla oli piippuja ja piippuhyllyjä. Kukkia tai kukkaruukkuja ei ole mainittu koskaan niissä perukirjoissa, joita olen päässyt lukemaan. Ei myöskään sanomalehtiä, hiuspinnejä, lattialuutaa, astianpesimiä ja muuta sellaista. Niitä ei ehkä katsottu aiheelliseksi mainita ja ne juuri saattavatkin olla sitä lähes arvotonta massaa, joka sisältyy kategoriaan ”kaikenlaista”. (Vaikka yllättävän iso arvo silläkin kategorialla on!)

1kpl Sohlot (=kangaspuut) 2mk

3kpl Nappoja (=vesikauhoja) 1mk

1kpl Kooli (=vati) 50p

6kpl Korveja (=saaveja) 90p

3kpl Ruumiinkantopyyhkeitä (=luultavasti ruumiin kantamiseen ja peittämiseen tarkoitettuja pyyhkeitä esim riihessä säilyttämisen ajalle ennen hautajaisia) 1mk

2kpl Palttoo (=takki) ja 2kpl Pälsyt (=sisäturkisliivit) yht 14mk

4kpl Koltinkuoria (=olkipatjanpusseja) 1mk

2kpl Lohnaa (=isoja laitarekiä) 12mk

2kpl Wälppää (=seuloja) 50p

6kpl Lupuja (=varstoja) 75p

1kpl Kulu (=kulkunen) 50p

4kg Ihraa (=eläinperäistä rasvaa) 75p

2kpl Kuurnaa (=kourumaisia isoja puuastioita) 1mk

2kpl Pökkätuolia (= jakkara, ehkä lypsyjakkara) 1mk

2kpl Kraakua (=padan kannatinrautoja takassa) 75p

Kaikenlaista (sitä ja tätä) 25mk

1kpl Wippu (= en osaa sanoa…? Petivaatteisiin liittyvää kuitenkin.) 1mk

2kpl Aarroja (=auroja) 1mk

3kpl Kakulat (=aisoja) 1mk 50p

1kpl Palla-tuoli (=jakkara) 20p

1kpl Leivuun (=puinen taikina-astia) 50p

Sitten muutamia eläimiä samoista perukirjoista:

1kpl Hevonen, musta 125mk

1kpl Hevonen, ruuni 100mk

10kpl Lehmää 600mk

1kpl Härkä 75mk

10kpl Lammasta 50mk

1kpl Vasikka 2mk 25p

1kpl Sika 50mk

2kpl Kanaa ja 1kpl Kukko 90p

Muuta kiintoisaa mainittavaa:

5/48 manttaalin Perintötalo 6000mk

Puhdasta rahaa 200mk

Kultaa; 2kpl Sormuksia 10mk

Hopeata; 5kpl Teelusikkaa 5mk

2kpl Lasituoppia 1mk

3,5Tusinaa Talterikkia (=lautasia) 4mk

11kpl Hameita 11mk

20kpl Huivia 10mk

30kpl Paitaa 7mk 50p

3Paria Kenkiä 5mk

3Tusinaa Pyyhkeitä 6mk

51kpl Lakanoita 12mk 50p

2kpl Ryijyä 2mk 50p

13kpl Tyynyä 13mk

2kpl Kelloja 12mk

30kpl Lattiamattoja 6mk

4kpl Sohvia 17mk

28kpl Tuolia 21mk

50hl Perunoita 150mk

70kg Eläimen lihaa 28mk

1kpl Silmälasit 25p

Siinäpä ne tärkeimmät. Osa näistä mainituista voi olla vaikka kuinka vanhoja esineitä, vaikkapa sieltä 1740-luvulta, jolloin Juhon isoisän isoisä perusti tilan, ja ainakin osa esineistä on Juhon vanhemmilta ja isovanhemmilta, jotka on syntyneet 1700-luvulla. Itseä kiinnostais ihan kauheasti, että miten vanhoja ja minkälaisia noi ryijyt mahtoi olla! Ja missä ne on nyt… (täytyy ehkä ruveta kyselemään sukulaisilta). Kiinnostaisi myös, että onko toinen noista kuurnista se, jonka olen nähnyt ja jossa oli vuosiluku 1782! Ja katsokaa mikä määrä hameita! Ja huiveja! Yleensä niitä on paljon vähemmän. Olen selkeesti isäni sukuun tullut! Että ei tarvii enää ihmetellä miks mua kiinnostaa tekstiilit ja miksi mulla on kaikkea niin paljon. Ne on selkeesti ne geenit! Kolme tusinaa pyyhkeitä - sehän tekee 36kpl! 51kpl lakanoita!! Enemmän kuin meillä. 30kpl lattiamattoja - joku on kovasti kutonut mattoja siis… mutta hetkinen; sehän tarkoittaa järjetöntä määrää ikivanhoja vaatteita, jotka on leikattu matonkuteiksi! Mä niin kärsin ajatuksesta. Voisipa taas liikuskella aikakoneella ja katsoa tarkemmin tätäkin taloutta. Voi kunpa voisikin!

Siitä Iisakkilan Juhosta… (mies parka!)

 

…vähän enemmän vielä. Hänet mainitsin tässä postauksessa ihan hiljattain. Haluan kirjoittaa vähän hänen perheestään; vanhemmista, isovanhemmista, sisaruksista, morsiamesta/vaimosta ja appivanhemmista, sekä lapsista tottakai. Hänen elämässään on yllättävä käänne, joten haluan palata häneen. Hänhän on siis esi-isäni, joka on syntynyt 1774 Ilmajoella. Hän asuu Peuralan kylän Peuralan talon (joka on kirkkoherran asuttama kartano jo tuolloin) lampuotitilalla, joka mahdollisesti on joku noista neljästä metsänreunan taloista tässä piirroksessa vuodelta 1794, kun Juho on 20-vuotias (tai tarkalleen ottaen täyttää 20 seuraavassa kuussa).

Juho syntyy Seinäjoella kyläsepän poikana. Isä Heikki on syntynyt Ilmajoen Peltoniemenkylässä perheeseen, johon syntyy 14 lasta, joista vain Heikki ja sisarensa Marketta elävät aikuiseksi. Perheen seitsemän ensimmäistä lasta kuolevat peräjälkeen ihan pieninä, ennen kuin Heikki syntyy. Aika rankkaa, mutta toki uskonto tuo lohtua siihen aikaan. Heikki on 30-vuotias, kun Juho syntyy ja hän antaa pojalleen nimen isänsä mukaan. Äiti Susanna (ei kumpikaan niistä Susannista, joista olen kertonut aiemmin) on kotoisin Seinäjoen Hallilasta ja miestään vuotta nuorempi. Pariskunta on mennyt naimisiin kesäkuussa 1770 ja he asuvat aluksi Seinäjoella Yli-Joupin talossa kymmenisen vuotta, jonka jälkeen he asettuvat Ilmajoelle, Peuralan talon lampuotitilaa Iisakkilaa viljelemään 1784. 

Juho on siis kymmenvuotias poikanen, kun nämä seudut käyvät kotoisiksi. Samana vuonna Juhon isän äiti Anna kuolee 75-vuotiaana leskenä ’vanhuuteen’ Knuts-nimisessä torpassa Ilmajoella. En tiedä missä tuo torppa sijaitsee ja mietin onko Juho tavannut mummonsa muuton jälkeen ennen kuin mummo kuolee. Todennäköisesti. En tiedä mistä tilan nimi ’Iisakkila’ tulee; ainut yhteys nimeen Iisakki on se, että Heikin isoisä on Iisakki, mutta hän ei elä enää. Muut lampuotitilat nimeytyvät isäntiensä mukaan; Jooseppila Joosepin, Mikkilä Mikon ja Erkkilä Erkin. Voi tietysti olla mahdollista, että lampuotina on aluksi ollut ihan hetken aikaa joku Iisakki, joka ei näy kirkonkirjoissa. Muutenhan loogisesti tilan nimen pitäisi olla Heikkilä.

Hirveän kauan perhe ei ehdi Iisakkilassa asua, kun Juhon äiti Susanna sairastuu äkillisesti. Kyseessä on paiserutto, johon Susanna myös kuolee syyskuussa 1787, vain 42-vuotiaana. Nuorin Juhon veljistä ei ole edes kolmea vuotta täyttänyt, kun hän jää äidistä orvoksi. Juho on 13-vuotias ja vanhin sisaruksista, Anna täyttää juuri 16 vuotta, ja kaksi muuta ovat hekin teini-ikäisiä, joten kovin pieniä lapsia tupa ei ole täynnä, onneksi. Perheen apuna tilalla asustelevat myös Susannan iäkkäät vanhemmat, joista varmasti on apua tässä tilanteessa. He ovat muuttaneet Seinäjoelta Iisakkilaan jo ennen Susanna-tyttärensä kuolemaa. (Susannan isoveli muuten kuolee lähes päivälleen vuosi sisarensa jälkeen 1788 Helsingissä, Kuningas Kustaa III:n sodassa.) Juho, perheen isä ja tuore leskimies, päättää mennä pian uusiin naimisiin. Valittu on Liisa, Ylistarosta kotoisin oleva nuori nainen. He saavat yhden lapsen, Helenan, elokuussa 1789.

Jonkun aikaa elämä soljuu Iisakkilassa rauhallisia uomiaan. Tammikuussa 1793 isoäiti, hänkin nimeltään Anna, kuten toinenkin isoäiti, kuolee Iisakkilassa vanhuuteen, 77-vuotiaana ja seuraavan vuoden 1794 alussa isoisä Taavetti kuolee talossa myös vanhuuteen. Nyt Iisakkilassa ei enää elä kolmea sukupolvea. Kesällä Jussilan talon ylioppilas Carl Petter tulee piirustelemaan Peuralan taloa ja vähän mantujakin. En tiedä saavatko Iisakkilan asujat nähdä kuvaa, mutta onhan se toki mahdollista. Perheen isä Heikki käy mahdollisesti kauppamatkoilla Itä-Suomessa, sillä seuraava tapahtuma, joka Iisakkilasta on havaittavissa, on Juhon isän Heikin kuolema ”Karjalassa” 1798. Tilanvuokrausta jatkaa kuitenkin poika Antti, Juhon vanhempi veli puolisonsa Susannan kanssa. Äitipuoli Liisa asuu edelleen tilalla Juhon siskopuolen Helenan kanssa, sekä Juhon pikkuveli Salomon, joka on ryhtynyt räätäliksi, vaimonsa Annan kanssa. Käsityötaitoa näkyy perheessä siis olevan! Ja sitä meillä on suvussa edelleen.

Eipä aikaakaan, kun Juho iskee silmänsä Lauroselan Mariaan. Maria on Juhon ikätoveri ja hänen kotinsa on noin kolmen kilometrin päässä Iisakkilasta. Hänen isänsä Efraim on lautamies, kuudennusmies (joiden tehtävänä oli mm valvoa, että kylässä elettiin sääntöjen mukaan ja suoritetaan velvollisuudet), sekä ison talon isäntä. Marian isä on kuitenkin kuollut sappikiviin jo kun Maria oli 5-vuotias. Marian äiti Kaisa on paljon miestään nuorempi, kokonaiset 24 vuotta. Hän siis asuu leskenä Lauroselassa, kun Maria ja Juho menevät naimisiin ja sinne nuoriparikin aluksi asettuu. (Kaisankin isä on muuten kuollut Helsingissä - tosin kymmeniä vuosia aiemmin kuin Susannan isoveli - Suomenlinnan rakennustyömaalla 1748.) Kaisan äiti kuolee Peuralankylän Korven talon torpassa saman vuoden lopussa 1784, kun Juhon perhe muuttaa Iisakkilaan. Korven talo on Peuralasta katsoen suunnilleen joen toisella puolella ja torppa on mahdollisesti jossain lähimailla; on siis mahdollista, että Kaisa ja Juho ovat nähneet toisensa jo ensimmäisenä kesänä Peuralan kylällä. 

No he menevät siis naimisiin marraskuussa 1802 ja ensimmäinen lapsi syntyy tammikuussa 1803. Toinenkin lapsi syntyy Lauroselassa, kunnes he muuttavat huhtikuussa 1806 Lauroselan talon Aho-nimiseen torppaan, siihen, missä edelleen on ’Ahonkylä’-niminen asuialue, Seinäjoen tien varressa. Tätä torppaa ei kuitenkaan ole valitettavasti enää olemassa. Ahon torpassa heille syntyy tytär Kaisa joulukuussa 1807. Syksyllä 1808 perhe joutui pakenemaan ’ryssiä’ läheiseen metsän suojassa olevaan uuteen Knuutilan taloon. Onneksi siellä ei tarvitse kauan olla, vaan elämä palaa Ahon torppaan ja Maria-tytär syntyy torpassa 1810. Äiti opettaa lapsille ajanlaskun periaatteita ja lapsista yksi lähetetään myös kouluun Vaasaan. 1823 Juho ja Maria ostavat Latva-Kiikkalan tilan, joka sijaitsi Ilmajoella aikalailla prikulleen Peuralaa vastapäätä joen toisella puolella. Tilanpito ei siellä kuitenkaan jostain syystä innosta kovin pitkää aikaa, sillä he myyvät tilan vuoden 1827 keväällä 3000 ruplalla ja ostavat Seinäjoen Niemistön tilan 2000 ruplalla. En tiedä miksi Niemistö kiinnosti heitä, mutta sinne he vain muuttavat. Ehkä Juho jollain lailla kaipasi varhaislapsuuden rauhallisempiin maisemiin Ilmajoen hälinästä. Ja aikansa kaikki sujuukin.

Kunnes ei enää suju. Juho, jonka elämää tässä on seurattu noin 60 vuoden ajan, kohtaa hirveän lopun. Hänet murhataan Niemistössä toukokuussa 1836! Syytteeseen asetetaan Juhon vävy, Kaisa-tyttären mies Iisakki, joka asuu perheineen samalla tilalla. Heillä on kaksi pientä lasta ja kolmas tulossa. Iisak otetaan kiinni ja asiaa ryhdytään tutkimaan. Juho haudataan vasta syyskuussa, joka on erityisen pitkä aika kuolemasta tuohon aikaan. Ihmiset ovat kuitenkin perimätiedon mukaan eri mieltä siitä, että onko Iisak syyllinen vai ei. Iisak päästetään salaa menemään ja hän palaa perimätiedon mukaan ehkä Niemistöön ja asuu siellä salaa. Perhe piilottelee häntä ja hän tekee peltotöitä öisin. Näin kerrotaan. Murhan yksityiskohdista en tiedä, enkä sitä joutuuko Iisak koskaan kiinni. Ei kai hän voi tilalla loputtomiin piilotella? Vai mihin perhe hänet mahtaa sitten laittaa, kun hän kuolee, koska eivät he voi papille mennä sanomaan, että nyt on kuollut se rikollinen mies jota piilottelimme vuosia! Hehän joutuisivat syytteeseen! Kaisa elää tilalla edelleen ja saa vielä pari lastakin; Iisakilleko, joka (ehkä) piilottelee tilalla, vai jollekulle muulle? Juhon leski Maria elää vielä yli 10 vuotta ja kuolee Niemistössä vesipöhöön, joka todennäköisimmin johtuu sydämen vajaatoiminnasta.

Tällainen oli Juhon 61-vuotinen elämä, sen valossa mitä asiakirjoista olen tällä hetkellä saanut selville. En tiedä oliko hän leppoisa vai ärhäkkä mies, mutta ainakin hän oli ahkera, jotta sai torpan asujana rahaa kokoon niin paljon, että pystyi ostamaan tilan. Aion selvittää tuomiokirjoista myös mitä murhasta tiedetään; aikalaisia on haastateltu ja todistajanlausuntoja on varmasti puoleen ja toiseen. Jos Iisak ei ollut syyllinen, niin kuka oli? Juhon kouluja käynyt poika muutti myös Niemistön tilalle perheineen vähän ennen murhaa. Hän piti lankoaan murhaajana. Vaan mikä on totuus?

No NYT on hieno…!

 

Tämä juttu ei suoraa liity mun esivanhempiin, mutta välillisesti kyllä, sillä heitä asui paljon myös Ilmajoella 1700-luvun lopussa ja he on toki kulkeneet tämänkin kartanon ohi monet kerrat. Löysin nimittäin juuri hienon aikalaispiirroksen 1700-luvun lopun Ilmajoelta, jossa on kuvattu kirkkoherran asumaa kartanoa Peuralaa. Viime aikoina olen koettanut miettiä millaista se elämä Etelä-Pohjanmaan maaseudulla on ollut 1700-luvulla, niin tämä piirros antaa aika lailla vastaanväittämätöntä kuvaa tuon ajan systeemeistä. Kuva on piirretty 8.7.1794, joka oli muuten tiistai-päivä, jos se jotakuta kiinnostaa. Mun mielestä on hauska penkoa kaikki tällaisetkin asiat ylös, koska kyllä se vähän merkkaa onko sunnuntai vaiko tavallinen arki.

Piirtäjä on 20-vuotias oman pitäjän poika Jussilan talosta, Carl Petter Hällström (1774-1836), joka opiskeli tuohon aikaan Turun yliopistossa. Hänen opettajansa professori Porthan pisti merkille pojan piirtäjänkyvyt, erityisesti karttojen osalta ja joidenkin onnellisten sattumusten kautta Carl Petter pääsi lopulta Tukholmaan piirtämään karttoja loppuelämäkseen. Kävi nimittäin niin, että Tukholmalainen vapaaherra Hermelin oli juuri aikeissa ryhtyä julkaisemaan koko Ruotsin valtakunnan karttaa moniosaisena julkaisusarjana ja tähän projektiin Carl Petter pääsi mukaan. Hän sai myös viran Vuorikollegiosta ja nimettiin sittemmin päämaanmittauskonttoriin yli-insinöörin virkaan. Aikalaiset kuvasivat häntä mm ahkeraksi, huolelliseksi ja tunnolliseksi. Siksi ajattelen, että kuva on huolellinen dokumentti todellisuudesta, toisin kuin jotkut vanhat taiteilijoiden tekemät taulut, joissa esimerkiksi mäkiä liioitellaan vuoriksi jne.

Päärakennus on hyvinkin upea minkä tahansa ajan taloksi, saati sitten 1700-luvun maalaispitäjän kirkkoherran kartanoksi! Mietin, että kenties tuolla yläkerrassa (kolmannessa kerroksessa) on ollut pelkkä avovintti ja säilytystilaa - sillä muuten tämä on kyllä aika hillittömän kokoinen asunto! Tämä rakennus on tietenkin jo ammoin poistunut maisemasta, mutta tilalla on kyllä edelleen olemassa Peuralan kartano ja sen vuonna 1848 rakennettu päärakennus. Mahdollisesti tämä kuvan rakennus on siis palvellut 1800-luvun puoliväliin asti. Uusi rakennus ei jotenkin ole ollenkaan näin näyttävä, vaikka hieno onkin. Johtuu kenties ympäristöstäkin, joka on nykyään muutenkin hieman näyttävämpää kuin 1700-luvulla. Kuvan piirtämisen aikaan Peuralassa asui kirkkoherra Salomon Hannelius, kotoisin saman pitäjän Hannukselasta, joka nimi muuttui opiskeluaikana hienompaan muotoon ’Hannelius’, kuten opiskelijoilla tapana oli. Salomon oli sama tyyppi, jonka muistopuheita on säilynyt meidän päiviimme saakka ja joita vähän blogiinkin hiljattain julkaisin. Hän oli kuvan tekohetkellä jo 72-vuotias. Hänen vaimonsa Magdalena Peldan (Ilmajokelaisen kirkkoherra Gabriel Peldanin - joka nimi juontuu Peltoniemen talosta - tytär) oli kuollut pari vuotta aikaisemmin 59-vuotiaana. Heidän nuorin tyttärensä Lovisa Magdalena täytti muuten tuona piirustuksen tekopäivänä 20 vuotta, siis saman ikäinen kuin piirtäjä, Carl Petter. Mahtoikohan heillä olla oikein kalaasit? Tuona kesänä kartanossa asuivat kirkkoherra Salomonin ja tyttärensä Loviisan lisäksi ilmeisesti sukulainen leskirouva Susanna Peldan (viimeistä kesäänsä), sekä neito Margareta Peldan. Ja tietysti joukko piikoja ja renkejä.

Tässä osasuurennoksessa näkyy myös Peuralankylän muita talonpoikaistaloja, jotka nekään ei mitään savutupia ole. Kylässä on vain muutama talo siihen aikaan; Hoppala, Korpi, Yli- ja Ala-Kiikkala, sekä neljä Peuralan kartanon lampuotitilaa; Josela, Erkkilä, Mikkilä ja Iisakkila. Lampuotitila oli vuokratila, joka oli vuokrattu kokonaan tiloineen taloineen päivineen. Toisin kuin torppa, josta oli vuokrattu vain osa ja jonka vuokraa maksettiin taksvärkkinä, eli työpäivinä päätaloon. Tai toisin kuin mäkitupa, joka oli vain vuokrattu mökki, jossa sitten usein asui esim käsityöläinen, joka elätti itsensä vaikkapa räätälin ammatilla, eikä maanviljelyllä. Kuvassa nämä kauempana olevat talot sijoittuvat kauemmas joesta ja ovat eri suunnassa, jossa kylän muut talonpoikaistalot sijaitsevat. On siis paljon mahdollista, että nämä ovat juuri niitä lampuotitilojen rakennuksia, koska Kiikkalat ja Korpi ovat piirtäjän selän takana ja Hoppalakin on paljon lähempänä jokea. Ja se merkitsee aika isoa asiaa! Nimittäin löysin tämän kuvan eilen netistä ja olen tässä vuorokauden tutkinut mitä kaikkea siitä saa irti - ja vartti sitten tajunnut, että yksi noista lampuotitiloista, Iisakkila, oli nimittäin esivanhempieni asuttama juuri tuohon aikaan! Sitä en tiennyt, kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä. Joku noista kauempana olevista rakennuksista voi siis olla 1790-luvun esi-vanhempieni koti!! Ja yksi hauska lisä tähän tarinaan on se, että esi-isäni Juho, joka asuu siinä Iisakkilan lampuotitilalla, täyttää myös 20 vuotta reilun kuukauden päästä tämän kuvan piirtämisen jälkeen. Aikakoneella matkustaisin mielelläni parikymppisten kalaaseihin, vaikka nyyttikestiperiaatteella jokirannan heinikkoon. Mitähän minä veisin heille? Cokista, britakakkua ja suklaakonvehteja?

Ja sitten se joki! Katsoin aluksi kuvaa vähän ihmetellen, että mitäs häkkyröitä tuossa vasemman laidan pellolla on, kunnes hitaasti aloin tajuta, että kas jokihan se siinä virtaileekin ja sen ylle on kyhätty melko vaarallisen näköisiä telineitä pari kappaletta. Näiden telineiden yli kulkee ehkä laudan tai parin levyinen silta! Ja sillalla kulkija pitää kiinni joko köysistä taikka ohuista puisista kaiteista. Kuvasta ei oikein varmaksi näe, kummasta mahtaa olla kyse. Toisaalta köysi usein vähän roikkuu keskeltä ja kuvassa kaide näyttäis olevan suora. No, oli miten oli, minä en moisen häkkyrän kautta menisi joen toiselle puolelle, en suurin surminkaan! Ennemmin uisin vaikka krokotiilien joukossa - ja onneksi niitä aika vähän Ilmajoella tavataankaan.

Ihmiseloa 1700-luvulla; Heikki Jouppila

 

Tämä Heikki on saman talon isäntä, (jossa se Susanna-niminen esiäitini, josta kirjoitin esim täällä, asui) ja jonka poika vietiin isonvihan aikaan rajan taa. Kerron muutamia kohtia Heikin muistopuheesta.

Heikki Jaakonpoika Jouppila 1680-1753

”Anno 1698 johdatti edescatsomus Hänen Awiolijtohon, sen silloin Siwiän ja Cunniallisen taloin tyttären cansa Elisabeth Erici Filppulasta, joca nyt on jäänyt murhellisen yxinäisyteen, ja seurannut Mies wainajatans muldihin. Tämä awioliitto wahwistettin wihkimisen cautta mainittuna wuotena 1. Januarii johonga awiokäskyn Jumala sijtte siunais 19 lapsella, 12 Poijalla ja 7 tyttärellä, joista yxi tytär elos on, nyt läsnäolewa ja rak.Miehens cansa. Poista ei ole wissimbätä tietoa cuin että caicki muut owat cuollet, yxi joudui endisen wihollisen wallan alla wenäjähälle, josta se meille tuttava Mies sen saman poijan nimellä tacaisin tuli, se poijaxi myös silloin omistettin mutta sijttemmisen on totuus asiasta rijdan ala joutunut, Esiwallan Halduhun annettu, ja sielä picahan ratcaistawa.

A:o 1714 oli hän myös muiden pitäjähän miesten cansa Matcas wenäläistä wastan, sijnä nijn cutzutus Luovan sodas, josta Jumala Hänen ynnä muiden cansa ihmellisesti säilytti. Sijtte wihan aicana joudui wihollisten armottoman käden ala Uppalan talosa, jotca händä tulella paistit ja sen cautta waadit händä rahaans ja caluans käsihin tuoman, mutta sijtäcin tuscasta Herra Hänen Hengis päästi. Ja ehkä sijtä sijttemmisen suuremmat wanhuden wiat seuraisit. Elämäns puolest oli muutoin terwellinen, nijn ettei erinomaista tauti wuodetta tiedos ja muistos ole.

Toimellinen talon asuja, ahkera työntekiä sijnä siwus, Isännyden cuitengin wanhudens woimattomuden tähden äskö aicoihin ulossanoi, ja wäwyns halduhun uscoi. Cuoleman sanoman sai paisuman cautta oikian reitens 1.Januarii eli uuden wuoden päiwänä, nijn että Hänen cohta täydyi wuotesen turwans otta. Waiwat enänit, woimat wäheni Hetki lähestyi, Kesti cuitengin waiwains alla wähän yli wijden wijcon ja ercani sijtte nijn mailmasta 7. Febr. tänäpäiwänä colme wijkoa sitte.”

Hiukan kylmät väreet menee, kun ajattelee näitä ihmisiä ja heidän aikojaan. Kuolleittenluettelossa hänen kuolinsyynsä oli ’ajos, paise, kasvain’. Hänen vaimonsa ei ole kuollut ennen hautajaisia, vaikka sen kuvan tekstistä vähän saakin, vaan elää 91-vuotiaaksi ja kuolee vasta 1770. Se omituinen käsitys, joka monilla nykyihimisillä on, että ’ennen kuoltiin niin nuorena oi voi’ johtuu keski-iän määritteestä, ei suinkaan siitä, että jokainen kuoli nuorena. (Jos perheessä oli 10 jäsentä, joista viisi eli 100-vuotiaaksi ja viisi kuoli ennen yhtä elinvuotta, on perheen keski-ikä silloin 50 vuotta, eikä se kerro mitään siitä, kuinka vanhana kuoltiin.) Heikki on ollut tervaskanto, ottaen huomioon kovat ajat, taudit, sodat ja kidutukset. Mutta hänen vaimonsa Liisa vasta tervaskanto olikin! 19 synnytystä, sodat, taudit, kova elämä ja silti 91 vuotta lasissa. Wau. Heidän ensimmäinen lapsensa Jaakko syntyi samana vuonna, jona he menivät naimisiin ja kuoli sitten seuraavan vuoden lokakuussa. Saman kuukauden aikana kun ensimmäinen lapsi kuoli, syntyi toinen lapsi, Liisa, joka hänkään ei elänyt seuraavaa toukokuuta pidemmälle. Aika lohduttoman tuntuista nykyihmiselle, mutta siihen aikaan suht tavallista. Tekee mieli nostaa hattua heidän sinnikkyydelleen!

Ihmiseloa 1700-luvulla; Susanna Kortesmäki

 

Ilmajoella on säästynyt papin muistopuheita hautajaisista 1700-luvulta ja niistä on painettu kirja. Aivan huikea aikalaiskuvaus ja onnenpotku sukututkijoille! Kirjan nimi on Salomon Hanneliuksen pitämiä muistopuheita. Ja koska nämä on huikeaa luettavaa, kirjoitan muutamia kohtia eri puheista. Aloitetaan Susanna Kortesmäen tarinalla.

Susanna Matintytär Kortesmäki 1720-1750

”Wuonna 1747 joudui hän R(akkaan) miehens cans yhden uuden asumisen päälle johonga he wälinäisen suosion ja neuwon kans metzän alda suurella waiwalla ja työllä ylösotit. Josa hän sijtte oli cuolemans asti. Elämäsäns on hän enimmäst ollut terves aina syxyn asti, että hän 1745 cuollen lapsen cofvas synnyttämises weti päällens sairalloisuden joca aina enämmin ja enämmin rupeis händä rasittaman, nijn että hänen täydyi cohta wijmmein edesmennen loppiaisen jälken wuoteseen turwan otta, caswawain tuscain ja kipuin alla tuli hän haluns jälken wahwistetuxi callilla H. ehtollisella nijn cuin matca ewähällä 3. Helmicuus. Tuscains alla synnytti hän poica lapsen, joca cohta, cuin hän tulo hätä casteseen meni pois nijn cuin sanan saattaja edellä. Äiti kesti halullisten huocausten alla 28. Helmicuus ja ercani nijn mailmasta wijmeisen cuoleman cautta nimitettynä päiwänä murkinan ajois. Sijtte cuin hän oli elänyt 29. wuotta ja 7 cuucautta.”

Tämäkin Susanna-parka on minun esiäitini, mutta ei se sama Susanna, josta olen nyt paljon kirjoitellut. Vanha kieli voi olla vaikeasti ymmärrettävää, mutta lyhyesti sanottuna hän raivasi uudisraivion tilukset metsän keskeltä miehensä kanssa vuodesta 1747 (Kortesmäki) ja asui siinä kuolemaansa saakka. Muuten hän oli ollut terve, mutta 1745 kuolleen lapsen synnyttämisestä saakka sairasteli yhä enemmän ja enemmän, kunnes hän tahtoi ottaa viimeisen Herran ehtoollisen. Sitten hän synnytti tuskien kanssa poikalapsen, joka kuoli heti syntymän jälkeen. Äiti kuoli 28. helmikuuta murkinan aikaan, kun hän oli 29-vuotias. 

Aika rankkaa ajatella, että hän oli jo sairas kun he alkoivat raivata uudistilaa. Vaikea edes kuvitella miten raskasta ja tuskallista Susannan elämä on ollut! Hän synnytti ilmeisesti yhteensä kuusi lasta, käytännössä kerran vuodessa. Kuolleidenluettelon mukaan hän on kuollut keuhkotautiin, joka tarkoittaa usein monen vuoden heikkenevää kuntoa, tuohon aikaan ilman mitään lääkettä tai parannuskeinoa. Samaan aikaan raskasta työtä uudisraivion kanssa, sekä monia synnytyksiä. 

Susannan kuoleman jälkeen hänen miehensä meni uusiin naimisiin samassa pitäjässä asuvan nuoren Annan kanssa ja heille syntyy ainakin yksi lapsi 1754. Tila on yhä olemassa. Edit: tilan nykyisetkin omistajat ovat Susannan miehen ja hänen toisen vaimonsa jälkeläisten jälkeläisiä. Susannan omista lapsista eloon jääneet ovat muuttaneet muille tiloille.

Puuh

 

Olipas vikkelä viikonloppu! Päätettiin hilipasta mökille tekemään (lue = minä teen) syyshommia. Vedin siis kalastajanhaalarit jalkaan ja kahlasin järveen hakemaan letkun pois ennen jäiden tuloa. Irrotin pumpun ja kannoin sen saunan pukuhuoneeseen. Tyhjäsin peräkärrystä kasan kuormalavoja pressutalliin, joka lensi viime talvena taivaan tuuliin kovalla myrskyllä (eli tempautui omituisesti puun takaa keskelle vanhaa kasvimaata) ja joka varustetaan vähän paremmin tuleviksi talviksi. Tyhjäsin jääkaapin, koska viimeksi mökillä ollessa jätimme sinne raclette-aineksia, koska olimme aikeissa mennä mökille seuraavanakin viikonloppuna. No sitä viikonloppua ei tullut, tai sanotaan että se vietettiin tiiviisti kotona (mies) lähinnä vuoteen omana kipujen kourissa ja (minä) auttaen kaikessa ja kipittäen sinne tänne. Täytin myös vajaan halkosäkin (johon menee reilu heittomotti) ja heittelin loput halot puuvajaan. Täytyy todeta, että illalla olin aivan naatti! Yllätyin itsekin miten paljon jaksoin. Mutta se onkin sellaista pienissä erissä tekemistä, ei mitään yhtä kyytiä kaikki heti valmiiksi. Selkä kaipaa lepoa joka välissä ja muutenkin, koska voimat ei ole normaalitasolla. Mutta nyt mökillä on melkein kaikki tehtynä! Ihan mahtavaa!

Kotona olen hommien kanssa edelleen aika jumissa. Mutta se mitä olen tehnyt, on sukujuttujen miettiminen. Olen oikein syväsukeltanut esiäitini Susannan, josta kirjoitin täällä ja täällä, suvun syövereihin. Yölläkin olen unissa käynyt läpi kysymyksiä, jotka on heränneet tässä viikkojen myötä. Olen tilannut karttoja ja onneksi yhteen vuoden 1910 tiluskarttaan on merkitty myös tontin rakennukset. Vuoden 1754 kartassahan oli vain päärakennus ja sekin saattaa olla viitteellinen sekä kokonsa, tarkan paikkansa ja yksityiskohtiensa osalta. Kuitenkin vuoden 1910 kartassa kaikki rakennukset ovat samalla tontilla kuin vuoden 1754 päärakennus, joten ainakin paikka on nyt hahmotettu melko tarkkaan. Se on samalla tontilla, jossa isoisäni vietti lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Isoisän isä purki vanhan päärakennuksen ja rakensi uuden vuonna 1916, joka on edelleen olemassa samoilla sijoilla. Ei ole tietoa miten vanha se purettu päärakennus oli, oliko siinä enää mitään osia 1740-luvun talosta? Todennäköisesti vanhaa taloa oli suurennettu, ehkä hiukan muokattu, mahdollisesti pikkuisen siirretty ja voi olla, että se oli konkreettisesti jopa jaettu kahtia 1820-luvulla, kun tila jaettiin kahdelle veljekselle.

Kysymys on herännyt siitä, että mikä 1910-luvun kartassa oleva suuri rakennus on päärakennus? Niitä on kolme ja ne on kaikki pihan keskiaukion eri puolilla. Yhden kohdalla on nykyinen päärakennus. Jos se olisi ollut vanha päärakennus, missä perhe on asunut sen purkamisen ja uuden rakentamisen välisenä aikana? Jos se taas on pihan pohjoispuolen rakennus, niin miksi sen tilalle on ihan samoille sijoille siirretty hyvin vanhalta vaikuttava luttirati, (= aitta), joka on siinä edelleen. Pikemminkin luulen, että aitta on ollut siinä kauan. Jäljelle jää siis pihan etelälaidan rakennus, joka on ihan tien suuntainen. Kun katsoo nykyistä maastoa, niin siinä kohdassa maa hiukan kohoaa, samalla tavalla kuin se purettujen rakennuksien kohdalla usein tekee. Sitä paitsi vuosisadan vaihteen kyläkartassa, johon on merkitty vain tonttien asuinrakennukset, on samalla kohdalla ja samansuuntainen rakennus. Luulen, että vanha päärakennus on ollut todennäköisimmin siinä. Mietin sitäkin, että mihin vanhan päärakennuksen hirret on laitettu? Onko ne poltettu? Myyty pois? Käytetty uuteen päärakennukseen? (Epätodennäköistä ja sitä paitsi olen kuullut, että uusi talo rakennettiin tuulen kaatamista puista!) Vai käytetty muihin tontin uudempiin rakennuksiin? Kuten siihen ulkorakennukseen, joka ilmestyy 1910 tehdyn kartan jälkeen tämän tontin itälaidalle ja on siinä yhä. Se vaikuttaa vanhalta, mutta sitä pitäisi päästä tutkimaan sisältä aika tarkkaan.

Olen miettinyt myös esim sitä, missä heidän kaivonsa on ollut? Mitä ne kaikki ulkorakennukset, joita vuoden 1910 kartassa ja myös vuoden 1948 ilmakuvassa näkyy (ja ovat aika lailla eri rakennuksia); ehkä navetta, talli, ulkohuone, lampola, kanala, sikala, kärryvaja, puuvaja, sauna, lato? Vuoden 1754 kartassa näkyy vain isohko rakennus, jossa on kolme ikkunaa ja savupiippu. Talo ei siis ole savutupa, vaan jo kehittyneempi rakennus. Ja koska kartan rakennukseen on piirretty ikkunoita, voidaan todeta, että he on maksaneet veroa useasta ikkunasta (ovien ja ikkunoiden verotus alkoi Ruotsissa 1743 ja maaseudulla veron määrä oli kuusi äyriä), mutta en ole varma millä tavalla kartan ikkunat tulkitaan. Onko talossa kaksi kertaa tämä määrä ikkunoita, koska talon seinistä näkyy vain kaksi? Vai onko tässä kaikkien ikkunoiden määrä? Vai onko tämä viitteellinen lukema ja ikkunoita on merkinnän mukaan ’useita’? Suurin ihmetyksenaihe on karjasuojalta vaikuttava rakennus, joka ei näy kartassa 1910, mutta jonka pääty näkyy 1920/30-luvun valokuvassa, mutta ei enää ilmakuvassa 1948. Heidän uudempi navettansa valmistuu 1956. Tässä on klappia monta vuotta ja jotenkin aivot lyö nyt tyhjää. Tässä paikassa ei siis ole nykyään muuta kuin pihamaata. Olisiko kannattanut rakentaa karjasuoja niin lyhyeksi ajaksi kuin maksimissaan 30 vuodeksi? Ja missä eläimet hengasi kymmenisen vuotta, ennen sen uuden navetan rakentamista, kun vanha oli jo poissa?

Ei hätää, minä keksin kyllä loputtomiin uusia kysymyksiä ja ratkon niitä nyt yötä päivää. Mutta mitä hämärämpi ceissi, sen mahtavampi on tunne, kun joku asia selviää! Olen edistynyt tämän aiheen osalta tosi paljon viimeisten kuukausien aikana ja aion pureutua tähän nyt niin tiukasti kuin ikinä vaan voi.

Susannasta enemmän

 

Olen täällä mökillä puuhatessa miettinyt sitä esiäitiä, Susannaa, josta kerroin. Hän oli syksyn lapsi, syntynyt syyskuussa. Elänyt lapsuutensa valloitussodan jaloissa, nähnyt paljon liian nuorena. En tiedä joutuiko hän väkivallan kohteeksi, mutta ainakin hänen elinyhteisössään suurimmalla osalla oli vainolaisten tappamia perheenjäseniä, fyysisiä vammoja, puhumattakaan henkisistä taakoista. Hän oli todennäköisesti asunut metsiin kyhätyissä pakopirteissä, soiden ja kallioiden keskellä, joita siellä metsissä on yhä.

Hän synnytti tietojen mukaan seitsemän lasta, keskimäärin joka toinen vuosi. Ensimmäisen vasta 28-vuotiaana ja viimeisen 43-vuotiaana. Se on varsin kohtuullinen määrä siihen aikaan; mitä vähemmän synnytyksiä, sitä vähemmän lapsivuodekuumetta ja siihen kuolemista. Kaksi lapsista hän joutuu hautaamaan pienenä. Toisen kaksiviikkoisena, heinäkuisena päivänä 1747 ja toisen puolivuotiaana pari vuotta myöhemmin. Lapsia kuoli paljon, mutta totta kai vanhemmat surivat niitä. Siinä kohdassa pappi tuli lohdun sanojen kanssa apuun; pienen on hyvä olla taivaassa. Kaksi lasta hän hautasi vähän vanhempana; Joosepin 19-vuotiaana, eräänä elokuisena päivänä, rintatautiin, joka voi merkitä esimerkiksi keuhkotautia tai astmaa, ja Annan 22-vuotiaana, juuri ennen joulua 1764. Se, että talon lapsista kolme elää aikuiseksi jatkaen sukua, on keskimääräistä vähemmän, mutta riittää. Susannan vanhin poika Juho perii tilan ja jatkaa sukua.

Mitä muuta voin saada irti Susannan elämästä? No ainakin voin miettiä millaisia tarvikkeita hän osti Vaasasta heidän käydessään markkinoilla. Vaikka pitäjässä oli yleensä vähintään yksi seppä, voitiin kaupungista toki ostaa metalliesineitä, esimerkiksi puukko, keritsimet (joita isoäitinikin vielä käytti saksien tilalla kaikessa), rautapata, kahvipannu (vaikka Susannan elinaikana kahvi ei vielä ollut rahvaalla yleinen juoma), tinalautanen jos halusi näyttää äveriäisyyttään - mutta jos oikein kukkoilutuulelle ryhtyi, niin hopeakannu! Tosin uudistilalla tuskin vielä 1700-luvulla oli varaa pröystäillä. 

Lasitavara oli myös harvinaista, muttei tavatonta. Oli lähinnä pulleamuotoisia viinapulloja, pieniä ryyppypikareita, pikkuruutuista ikkunalasia. Saviastioita ostettiin varmasti; vateja, kannuja, pulloja. Koruja oli vähän, mutta kihla- ja vihkisormukset olivat yleisesti käytössä. Kankaat tehtiin pääosin kotona, mutta saatettiin markkinoilta jotakin ostaakin; silkkihuivia, puuvillaa pikku palanen (sillä se oli harvinaisuus ja kallista), nokkoskangasta, villaista sarkaa ja hienompaa verkaa. Nyplättyä pitsiä. Nahkatuotteita kuten laukkuja tai kenkiä voitiin ostaa. Köyttä tarvittiin ja sitä varmasti ostettiinkin. Kynttilät olivat ylellisyyttä, mutta miksipä ei - vaikka niitä kyllä tehtiin myös itse. Suolaa ostettiin tietysti ja mahdollisesti joitakin mausteita, kuten pippuria. Lääkeaineista en tiedä, mutta on mahdollista, että markkinoilla on myyty rohtoja jo silloin. Tupakkaa ja liitupiippuja (siihen aikaan alettiin oikein kehottaa ihmisiä tupakan kasvatukseen ja polttoon, sillä uskottiin, että se on terveellistä ja jopa lapsille annettiin tupakkaa, ja imeväisille viinaa, sivumennen sanoen.) Raamattu tai katekismus on saatettu ostaa taloon hyvinkin varhain. 

Ehkä Susanna katsoisi listaani ällistyneenä, että mitä me noilla tehtäis, kun kaikki osataan tehdä itse tai saadaan omasta kylästä - tai sitten hän ajattelisi, että minkälaisina kerjäläisinä me heitä pidetään. Hyvin vaikea sanoa, kun en ole löytänyt Susannan perukirjaa. Työtä Susanna joutui puurtamaan paljon ja elämä oli muutenkin kuluttavaa. Ei ollut lääkäreitä, ruokaa sai, ellei kato vienyt viljaa, sairauksia oli paljon. Susannan elinaikana oli esimerkiksi ainakin yksi aivan erityisen kylmä talvi, jolloin Itämeri jäätyi ja ihmiset saattoivat kävellä Baltiasta Ruotsiin, siis myös Suomeen, koska olimme osa Ruotsia. Ruoka oli aika erilaista kuin nykyään; syötiin paljon puuroja, vellejä, viiliä, munia, kalaa, leipää, kaalia, naurista ja Susannan aikana jo vähitellen perunaakin. Lihaa syötiin toki, mutta ei jatkuvasti.

Kun Susanna kuolee tammikuussa 1783 vanhuuden raihnauteen, hän on 74-vuotias, ei siis mikään tosi vanha edes sen ajan mittapuulla, mutta elämän kuluttama. Voidaan ajatella, että sen ajan ihmisistä heikoimmat kuolivat jo vauvoina ja pikkulapsina, ja ne jotka elivät aikuiseksi, olivat keskimäärin vahvempia ja hyväkuntoisia. Jokapäiväinen elämä toi luonnostaan paljon liikuntaa ja ruoka oli aina luomua. Tosin vitamiineista oli talvisin puutetta ja kulkutaudeille ei voinut mitään. Eikä ruokaa ollut niin paljon kuin nykyihmisillä. Sohvalla ei (onneksi) voinut lojua, koska ei ollut olemassa sohvia, suolaa käytettiin viinan ja tupakan ohella aivan järkyttäviä määriä nykysuosituksiin verrattuna. Pienikin asia saattoi olla kuolemaksi; vilustuminen, haavan saaminen, hammassärky. Susanna selvisi synnytyksistä, nälästä, taudeista ja onnettomuuksista aika pitkän elämän kuitenkin. Uskon, että saan Susannasta vielä vähän lisääkin selville, mutta se vaatii arkistojen penkomista ja aikaa. Jos lukijoita kiinnostaa, kerron näitä juttuja mielelläni jatkossakin!

Esiäidin tarina

 

Minä, jos kuka, osaan vajota menneisiin ja nyt olen haahuillut 1700-luvulla jo vankasti muutamia päiviä! Olen myös ryhtynyt kirjoittamaan auki erään esivanhempien perustaman talon tarinaa. Olen hoksannut itsekin monta asiaa, joita en ennen ole tajunnut. Esimerkiksi sen, että esiäitini on 6-vuotias, kun kasakat nappaavat naapuritalosta Jaakon helmikuussa 1714, pojan, jonka kanssa esiäiti on asunut samassa talossa koko pienen ikänsä. Jaakko on 13-vuotias, talon vanhin poika, tilan virallinen perillinen siis. En tiedä näkeekö esiäiti tapauksen, ehkä hän piilottelee jossakin? Entä jos Jaakko ei olisi lähtenyt käymään naapurissa, olisiko hän pelastunut? Vainolainen on raaka, käristää Jaakon isää tulella, jotta tämä paljastaisi tavaransa kätköt. Jaakon isä saa polttamisesta loppuiäkseen arvet ja vaivat. Julma polttaminen tapahtuu toisessa naapuritalossa, enkä voi kuin kuvitella, miten ihmiset ehkä hajaantuvat kauhuissaan sinne tänne. Taloista otetaan eläimet, kaikki irtain, ihmisiltä vaatteet päältä ja päälle päätteeksi hakataan ja kidutetaan niin paljon, että koko maakunta vammautuu fyysisesti ja henkisesti. Monet piileskelevät jatkossa pakosaunoilla syvällä metsissä, kallioluolissa ja isojen kivien päällä. Hävitystä ja kidutusta joudutaan kokemaan yhä uudelleen lähes 10 vuoden ajan.

Ilmajoen syntyneitten luetteloissa ensimmäisiä aviottomia lapsia on merkitty syntyneeksi kasakoiden raiskauksista loppuvuodesta 1714 ja monia alkuvuodesta 1715. Vuonna 1716 on nähtävissä lisää tapauksia. Monet naiset tosin tapetaan, tai raastetaan kasakoiden mukaan, eikä kaikkia tapauksia ole kaoottisen ajan myllerryksessä muutenkaan kirjattu.

Jaakko ja 688 muuta ihmistä viedään tästä maakunnasta Venäjälle, orjiksi, ehkä rakentajiksi Pietariin. Pietaria on alettu rakentaa 10 vuotta aikaisemmin ja lisävoimaa varmaan kaivataan. Osa vangeista kuolee matkalla, eikä valoa juuri ole näköpiirissä. Jaakko ei koskaan palaa perimään isiensä taloa, vai palaako? Ainakin joku joka väittää nimekseen Jaakko, saapuu alkuvuodesta 1737. Vanhemmat eivät tunnista Jaakkoa ja paljon hämäryyttä asiassa onkin. Kuolinvuoteellaan Jaakon isä tunnustaa, ettei koskaan tuntenut palannutta miestä pojakseen, mutta eräiden ihmisten painostuksesta päätyi tunnustamaan hänet lopulta. Minä sanoisin, että asiassa oli paljon hämäryyttä, eikä Jaakko ehkä kuitenkaan ollut muuta kuin tilaisuuteen tarttunut huijari, joka oli tuntenut aidon Jaakon jossakin rajan toisella puolen. Tästä voit lukea hiukan lisää Vale-Jaakon tarinasta. Ja tästä enemmän isovihasta.

Kuljetan esiäidin tarinaa eteenpäin, tutkin säätiloja 1700-luvulla, isojakokarttoja, papin muistopuheita, ynnä muuta kiintoisaa. Esiäidin lapsuudenkotiin tulee rengiksi 17-vuotias poika, joka iskee silmänsä esiäitiin. Esiäiti on 10 vuotta renkipoikaa vanhempi, mutta ilmeisesti se ei haittaa, koska pari heistä tulee. He menevät kiireesti naimisiin, sillä he saavat pojan lähes saman tien ja myöhemmin toisen, ja tyttärenkin, kunnes päättävät ryhtyä raivaamaan uudistilaa, jotta pääsevät toisten nurkista omaan tupaan. 1745 he aloittavat kahden muun nuoren parin kanssa raivaamaan omia tilojaan keskelle metsää, parin kilometrin päähän esiäidin lapsuudenkodista. Esiäidin vanha leskeksi jäänyt äitimuori on ehtinyt kuolla muutamaa vuotta aikaisemmin ja isä vielä aikaisemmin, mutta sukusiteet ovat tuohon aikaan vahvoja, mihin muuhun sitä turvautuisi? Esiäiti asuu ehkä ihan alkuun lasten kanssa kotitalossaan, kunnes oma tupa on pystyssä kunnollisesti. Sitä paitsi esiäiti on taas raskaana ja synnyttää ensimmäisenä uudisraiviokesänä toisen tyttären! Viimeisillään tai heti synnytyksen jälkeen ei voi keikkua rakentamassa taloa, miehet hoitakoon sen näin alkuun. Mutta komea siitä tulee, pikku hiljaa! Hiljaa mielessään esiäiti rukoilee varmasti monet kerrat, ettei omien lapsien kanssa joutuisi ikinä lähtemään pakosaunoille vainolaista piiloon. Eikä hän onneksi joutunutkaan.

Luulen, että esiäidin elämästä tulee hyvä, ainakin sen ajan mittapuulla. Hän elää 74-vuotiaaksi ja kuolee lopulta ”vanhuuteen”. Minä katselen samoja näkymiä ja kävelen samoja mantuja kuin esiäiti. Joskus, aika useinkin, pysähdyn miettimään millaista se mahtoi olla. Miltä hän näytti? Oliko hän lyhyt vai pitkä? Laiha vai pulska? Tumma, vaalea? Nauravainen? Tiukasti uskonnollinen vai lempeä ja rauhallinen? Millainen ääni hänellä oli? Olenko minä perinyt häneltä jonkun luonteenpiirteen tai jonkun fyysisen? Katseliko hänkin silmät kyynelissä kun kurjet lensivät etelään auroina talon yli? Pitikö hän kissoista vai koirista? Miten hän nimesi lehmänsä? Katseliko hän pakkasyönä revontulia? Rakastiko hänkin salaa kankaita ja ruokien makuja? Auringonläikkää lattialla? Ainakin hän käveli samalla tontilla, jolla minäkin olen monesti kävellyt, kiipesi samalle kalliolle, jonne minäkin olen usein kiivennyt, kulki saman puron yli, jonka yli minäkin olen kulkenut. Ehkä hänen henkensä joskus käy vielä samoilla mannuilla, vaikka tuskin tunnistaa montaakaan kohtaa. Taloa ei enää ole, näkymät ovat osittain muuttuneet ja uusia kummallisia taloja on ahdistavankin paljon.

Ai niin, hänen nimensä oli Susanna. Mietin sanottiinko häntä Sannaksi, vai ihan kirjaimellisesti Susannaksi…

Päässä humisee muinaiset

 

Kuten aika usein, mulla mieli vaeltaa jossain muissa ajoissa kuin nykyhetkessä tai nykyajassa. Se nyt ei tosin varmaan ollu mikään uutinen kellekään. Hiljattain sain selville kuka mummeli tässä kuvassa poseeraa. Kuva on ollu meidän lapsuudenkodin seinällä iät ja ajat, mutta selkeää varmuutta siitä kuka hän on, ei ole ollu. Nyt tiedän, että hän on Liisa, virallisesti Elisabet, joka on suvun vanhin henkilö, josta on tietääkseni olemassa valokuva. Hän syntyi 1833 ja eli melkein 95-vuotiaaksi. Ja mulle hän on paapan mumma.

Hän kuoli kesäkuussa 1928 ja paappa meni naimisiin toukokuussa 1928. Mietin vaan, että onkohan paappa käyny esittelemäs Liisa-mummalle morsiamensa? Eipä ne niin kauhian kaukana toisistaan asuneet. Muutaman kilsan. Vaikka paapan isosisko kuulemma piti perheineen mummaansa paremmin yhteyttä. Liisa on kokenu ainakin kahden lapsenlapsensa kuoleman, koska keuhkotauti riehui sillon meidän kylällä ja nuoria ihmisiä kuoli paljon. Paapan isoveli kuoli 21-vuotiaana keuhkotautiin. Hän se oli ollu heimosodassa jossain Venäjän puolella ja tuonu sen keuhkotaudin sieltä mukanaan. Toinen paapan isosisko meni naimisiin joulukuussa 1926 ja kuoli keuhkotautiin toukokuussa 1927, vain 26-vuotiaana hänkin. Ja Liisan kuoleman jälkeen näitä paapan sisaruksia kuoli vielä lisää. Kahdeksasta kolme eli vanhaksi. Tai no, paappa kuoli 61-vuotiaana, että ei sekään kovin vanha kyllä ollu. Mutta tässä kohtaa taas tarvii todeta, että ei ihmiset ennen kuolleet mitenkää alvariinsa nuorena, niin ku nykyään tosi yleisesti luullaan. Harhaluulo tulee siitä, että keski-ikä oli alhainen. Jos mummo eli 96-vuotiaaksi ja lapsen lapsi 2-vuotiaaksi, niin heistä laskettuna keski-ikä on 49 vuotta. Siksi nykyään luullaan, että kaikki kuoli ennen about ’49-vuotiaana’. Ei sinne päinkää.

Jotenki mä ny haluan höpistä Liisasta vähä lisää. Liisa syntyy vanhempiensa 10. lapsena ja hänen jälkeen syntyy vielä kolme nuorempaa sisarusta. Ajattelis, että olipa tuvassa ahdasta! Mutta ei, lapsista 9 kuolee alle tai hiukan yli vuoden ikäisenä. Sekään ei ole aivan normaalia 1800-luvun talossa. Lapsia kyllä kuoli, mutta ei tokikaan näin pienenä näin suurissa määrin samassa talossa! Liisa on eloon jääneistä nuorin. Vanhin on poika, josta kuvittelisi tulevan talon uusi isäntä, mutta jostain syystä hän lähtee kotivävyksi ihan toiselle paikkakunnalle, perustaa siellä perheen ja jää sinne asumaan. En tiedä miksi näin tapahtui, menikö sukset ristiin vanhempien kanssa, vai oliko miniän suku ja talo niin suuri, että oli kannattavin lähteä elämään sinne? Talon perii toiseksi vanhin poika, neljä vuotta tuota vanhinta nuorempi. Hän meni naimisiin ja eli tässä kotitilalla, mutta he eivät koskaan saaneet lapsia. Perheen kolmas aikuiseksi elänyt lapsi oli tyttö, Liisan isosisko, puolitoista vuotta Liisaa vanhempi. Hän menee nuorena naimisiin erään naapurikylän pojan kanssa ja muuttaa sille kylälle. Siksi ei ole yllätys, että Liisa, pikkusisko, löytää myös puolison tuolta kylältä. Voisi kuvitella pikkusiskon vierailleen isosiskon luona monta kertaa ja siinähän sitä samalla tutustuu muihinkin, kuin oman kylän poikiin. Siellä he asuvat sitten loppuelämänsä molemmat, samassa kylässä, kun lapsuudenkotiin jää veli ilman jälkeläisiä. Aika uskomatonta, kun juuri vähän aikaisemmin talossa oli syntynyt lapsia 13 kappaletta.

Liisan mies, Salomon on kiinnostavasta perheestä. Muistatteko ne murhat? Ne tapahtuivat hänen suvussa. Kerron niistä enemmän, kun pääsen itse perille asioista paremmin. Liisa tietää niistä varmasti jo tutustuessaan Salomoniin, sillä jälkimmäinen murha tapahtuu seuraavana vuonna siitä, kun Liisan sisko on muuttanut kylälle. Vaikka onkin epävarmaa, onko kyseessä murha vai onnettomuus, on asiaa puitu aluksi murhana ja sellainen on melko harvinaista 1800-luvun puolivälin pohjalaisessakin talossa. Puukkojunkkarit riehuivat vähän muualla ja niitä murhia sattui juhlissa, kun räyhäävä miessakki oli humalassa. Tässä on kyse jostain muusta. Liisa viittaa kintaalla mokomille puheille ja muuttaa Salomonin kotiin.

Liisa ja Salomon saavat ainakin 9 lasta. Hauskaa on, että Liisankin tyttäristä kaksi löytää puolisonsa erään lähikunnan samalta kylältä. Liisankin lapsista muutama kuolee lapsena. Mutta käy myös niin, että Liisan yksi tytär saa miehensä kanssa tilaisuuden ostaa Liisan lapsuudenkodin, jossa elää Liisan veli vaimonsa kanssa, ilman lapsia. Näin kaikki kiertyy ympäri, Liisan tytär muuttaa siihen Liisan lapsuudenkylälle ja siihen muodostuu iso perhe. Nämä, jotka kuolevat keuhkotautiin ja joista kerroin jo alussa. Siksi isoisäni sisarussarja pesiytyy tälle kylälle, ja minun lapsuudenkotini on edelleen näissä maisemissa. Kylä on tietysti ihan erilainen kuin silloin. Erilainen kuin vaikka 1970-luvullakin. Kaikki muuttuu hirveästi. Tuskin Liisa tuntisi kylää lainkaan. Mutta minä tykkään hahmottaa menneiden polvien elämää ja kiemuroita. Elämästä tulee jotenkin täydempää, kiinnostavampaa ja kaikki saa perspektiiviä. Ja elämä jatkuu, vaikka joka ajassa on kiemuransa.

Murhia mielessä

 

Sen jälkeen kun tulin lapsuudenkodista, mielessä on yötä päivää ollu murha tai pari. Ei sillai, että tässä suunnittelisin mitään sellaisia, vaan mielessä on murhat, jotka on tapahtuneet liki 200 vuotta sitten.

En oikeestaan ole aikaisemmin tutkinu niitä murhia (ja toisesta en edes tiennyt ennen eilistä) mitenkää. Nyt voin sanoa, että suku-Marple heräsi taas henkiin, ihan ku herätyskello olis soinu ku viimestä päivää. Hieron tässä juuri käsiä yhteen ja mietin, että tämä pitää selvittää! Perimätiedon mukaan talon vanha isäntä murhataan, mutta kiinni joutuu väärä mies. Mutta ei siinä vielä kaikki, muutamien vuosien jälkeen samassa perhepiirissä tapahtuu toinen murha! Tällä kertaa kohteena on nuori isäntä. Hieman mielenkiintoa herättävää! Hieman!!

Mamma ja minä

Mamma, näin kutsutaan äitini äitiä erotukseksi isän äidistä, joka on ’mumma’. Syntynyt eräänä syyskuisena päivänä Viipurissa. Isä vossikkakuski (hevosajuri) ja äiti saunottaja sekä hieroja. Mamman vanhemmat olivat muuttaneet Viipuriin Kotkasta. Kumpikaan ei ollut syntynyt Kotkassa, mutta töiden perässä lähdettiin sinne ja tänne. Viipuria mamma ajatteli ja muisteli paljon, tai sellainen mielikuva mulle hänestä jäi, mikä on toisaalta hassua, sillä mamma oli aika vaisu ihminen, joka ei etenkään tullut toimeen lasten kanssa. Oikeastaan muistan hänestä pääasiassa vain kaksi lausetta; toinen oli ”matto on rypyssä, suorista se!” ja toinen taisi olla aivan erityisen intohimoinen asia hänelle, sillä sitä kuulimme serkkujeni kanssa kukin omana aikanamme rutkasti. (Me serkut olemme hyvin eri ikäisiä.) Se kuului ”ovi äkkiä kiinni, ettei tule kärpäsiä!” Mamma se tykkäsi istua portailla, pieni styroksilevy peffan alla ja turkoosi kärpäslätkä kädessä, joka viuhui armotta ja tiuhaan. Kärpästen Mamma.

Mammalla oli kaksi vuotta vanhempi isoveli ja kaksi vuotta nuorempi pikkusisko, sekä kolme vielä pikkuisempaa veljeä. He asuivat Kolikkoinmäessä ja Talikkalassa ja minä olen monta kertaa miettinyt millaistakohan se on ollut. Mamman käsiala oli aivan erityisen huonoa, lieneekö koulu jäänyt hyvin vähälle? Toisaalta se on ristiriitaista, sillä vanhemmat olivat ihan hyvää työväkeä. Kenties se johtui sormista, joissa oli nivelongelmaa jo varhain. 

Mamma oli monta kertaa huokaillut sitä, että kaikissa muutoissa (kenties juuri sota-aikana?) katosi mm monta valokuva-albumia. Siksi mamman nuoruudesta on olemassa vain nämä kuvat ja lapsuudesta ei yhtään. Mamman ja papan hääkuvaa ei ole olemassa, eikä mamman isästä ole meillä ollenkaan kuvia. Mamman äidistä on vain muutama kuva ja tuossa perhekuvassa hänestä on vanhin kuva. Haaveilen siitä, että löydän joku päivä pikkuserkkujani, joilla olisi näitä kuvia. Sitä paitsi luulisi, että Viipurissa on joka tapauksessa otettu kuvia heistä kaikista. He muuttivat sieltä pois, kun mamma oli 17-vuotias. Venäjän vallankumous ja sisällissota saattoi vaikuttaa heidän poismuuttoonsa Viipurista. Tosin Viipuri oli itsenäisen Suomen kulttuuripääkaupunki, kun he muuttivat pois. Joka tapauksessa toinen maailmansota oli vielä kaukana edessäpäin, eikä ollut lähelläkään, että heidän olisi pitänyt lähteä evakkoon. Onneksi!

Kun he olivat muuttaneet Joutsaan, mamman äidin kotipaikkakunnalle, kului vain muutama vuosi, kun mamman isä kuoli. Hän oli vain 67-vuotias kuollessaan, enkä tiedä kuolinsyytä. Mamma asui äitinsä ja sisarustensa kanssa Joutsassa, kunnes muutti 31-vuotiaana Tampereelle. Joskus mietin, että mahtoiko hänellä olla rakkausjuttuja Viipurissa ja Joutsassa? Tarina ei kerro. Tampereella hän oli talousapulaisena siellä täällä. Pyynikintorilla hän asui hetken aikaa ja Pispalassa ja Amurissa. Lähes tasan vuoden kuluttua muutosta hänet vihittiin Aleksanterin kirkossa papan kanssa. Pappa oli 6 vuotta mammaa nuorempi, mutta ei mamma silti mikään kehdonryöstäjä ollut, sillä olihan pappakin jo 26. Papalla oli kuitenkin jo ollut likkakavereita, ainakin valokuvista päätellen. Kaupunkilaishurmuri ja maalaisneito silti löysivät toisensa.

Mamma oli tuohon aikaan nähden aika vanha ensisynnyttäjä; 32-vuotias. Myöhemmin hän kertoi, että se raskaus mursi hänen terveytensä. Hän synnytti näet kaksoset ja se mahtoi olla aika rankkaa pikkuriikkiselle mammalle. Kaksosten jälkeen syntyi vielä pari muutakin tyttöä, jälkimmäinen vasta kun mamma oli jo 40-vuotias. Kuvassa on mamman sylissä ihana (keskimmäinen) tätini A. Näihin aikoihin he olivat Ruotsissa, koska mamma lähti kolmen tyttären kanssa sotaa pakoon. Omituisia ratkaisuja perheen jakamisessa siellä tehtiin. Äitini (toinen kaksosista) joutui erilleen johonkin perheeseen ja mamma kahden muun lapsen kanssa oli toisessa perheessä. Minusta tämä oli vähän julma jako, etenkin kun äitini oli kiltti, herkkä ja melkein aran oloinen lapsi. Hän sitten joutui ypöyksin johonkin outoon perheeseen!

Tässä mamma tönöttää puutarhassaan. Luulin pitkään, että mamma oli aina vähän takakireä, mutta kun näin kuvat, joita äitin kaksoissiskon albumeissa mammasta on, niin näyttää hänellä olevan huumorin pilkettäkin silmissä. Silti kukaan ei muistele häntä pehmeäksi ja lapsirakkaaksi ihmiseksi, vaan äksyksi ja tiukaksi mammaksi. Enpä tiedä, haluaisin kyllä nähdä kokonaiskuvan. Olin 18 kun mamma kuoli ja me asuimme samassa talossa kun olin lapsi. Minulla oli siis rutkasti tilaisuuksia jutella mamman kanssa, mutta niin ei vain käynyt. Nyt ajattelen, että voi jukra miten olisin halunnut tutustua sinuun mamma! Haluaisin ymmärtää ja haluaisin kuulla sinun oman tarinasi. Etenkin kun olen havainnut, että minussa on sinua ilmeisesti enemmän kuin neljännes geeneistäni. (Minullakin on nivelongelmia sormissa, mamma!) Useampi vanhempi sukulainen on sanonut, että nähdessään minut ensi kertaa, he ajattelivat heti mammaa. Minä olen kuulemma mamman näköinen tai oloinen. Sieltäkö se minun sisuuntumisgeenini tuleekin? Heh. Itse asiassa tajusin tässä kerran, että se minun Tamperelainen ”kaksoisolentoni” saattaa olla mamman veljen jälkeläinen! Minulla on nimittäin näitä pikkuserkkuja Pirkanmaalla. Huhuu? En ole teitä saanut kiinni, olisi mukava tutustua!