Aikoja ja ikuisuutta

Minä, joka rakastan kaikkea vanhaa ja tunnen epäluuloa nykyaikaa kohtaan, tajusin juuri mikä suurenmoinen valttikortti nykyajalla on kaikkeen muuhun aikaan verraten! Nykyajassa voin nimittäin aikamatkailla 50-luvulle kun heinäpellot pullistelivat heinäseipäillä kuivuvia heiniä, kun rakennusten purkamisbuumi ei ollut vielä astunut Suomen ylle, kun maitokauppoja oli vielä olemassa ja kartanoissakin elettiin ylhäisesti. Tai 30-luvulle, jolloin toista maailmansotaa ei oltu vielä käyty ja saattoi käyskennellä Viipurissa, Suomen kulttuuripääkaupungissa! Jolloin funkis on jo täällä, mutta rumat betonielementtitalot eivät vielä. Jolloin rakennetaan maailman kauneimpia autoja, junat kulkevat, radiot soivat ja televisiotakin jo kokeillaan Englannissa. Tai 1800-luvun alkuun, kun Suomi on vielä osa Ruotsia, koneita on vain tehtaissa ja kaikki rakennukset rakennetaan hirrestä. Tai 1000-luvulle, kun viikinkielämää eletään vielä ja kaukomailta tuodaan ihmeellisiä asioita; lasihelmiä, pinsettejä, rahoja ja kankaita. Kun menneisyys on ainoastaan saagoissa. Tai vaikka mesoliittiselle kivikaudelle, jolloin eletään nykymittapuulla hyvin askeettisesti ja todellakin luonnon ehdoilla. Mutta jos eläisin nyt kivikautta, en voisi aikamatkailla mihinkään, enkä etenkään tuleviin aikoihin, paitsi mielikuvituksen voimin. Jäisi 1920-luku kokematta, Mika Waltari tapaamatta ja nuijasota käymättä. Siksi on hyvä ottaa vauhtia nykyajastaja liidellä kaikkiin mahtaviin menneisiin aikoihin!

Ja siitä tietysti tuli mieleen seuraava asia. Onko kummituksia olemassa, ja jos on, niin onko ne kuolleiden ihmisten henkiä? Ja jos on, niin pääseekö kuoleman jälkeen tapaamaan kaikkia kuolleita ystäviä, sukulaisia ja lemmikkejä vai vaan niitä, jotka ei ole menneet ’eteenpäin’ - jos semmoista edes tapahtuu. Ja onko kuolleiden aika sama kuin meillä, vai voivatko he matkata ajassa minne huvittaa? Voiko kuolleena lähteä käymään 30-luvulla ja viikinkikaudella, vai pitääkö tönöttää 2000-luvulla? Näkeekö kuolleena vain tulevat ihmiset elämässä elämäänsä maan päällä, vai voiko katsella vaikka elävää itseään? Onko kuolleen henki näkymätön vai vaistoaako ja näkeekö ihmiset kun haahustelet niiden talossa kuoleman jälkeen? Paljon tärkeitä ja painavia kysymyksiä! Eikä yhtään varmoja vastauksia. Tämmöistä pitäisi koulussa opettaa, eikä jotain tyhjänpäiväistä liirumlaarumia. Tai pitäisi ainakin voida valita kouluaineeksi tämmöiset pähkäilyt ja saada oikeita vastauksia myös. Että olisi ammattikoulussa henkimaailman vaeltajan peruslinja ja työharjoitteluun voisi mennä siihen kuuluisaan tunneliin, jonka päässä näkyy valo. Taikka sinne autuaille viheriöiville niityille ja ikuiseen auringonpaisteeseen, jossa hiippailee valkokaapuisia, pitkäkutrisia nuoria miehiä. Tai ainakin yksi. Hallituksen pitäisi keskittyä oikeasti tärkeisiin asioihin, eikä lakkauttaa vuodeosastoja ja pankkikonttoreita.

 

Päätin

 

Päätin jo viime kesänä pukeutua joka päivä johonkin vintagemekkoon, tarkoituksena käydä kaikki mekot läpi ja poistaa ne, jotka ei tunnu mukavilta. Se oli hyvä päätös se! Pääsin ihanasti kärryille kaikista vintagemekoistani (ei mitään linnan juhlat-tyyppisiä luomuksia, vaan enempi ihan semmosia navettatakkeja) ja sitten sairastumisen myötä se jäi kesken. Nyt olen ryhtynyt jatkamaan! Samalla käyn läpi käsilaukkujani, kenkiäni, sukkahousuja (mulla on lukuisa määrä erilaisia sukkiksia - eikä yksiäkään tavallisia ihonvärisiä!)  Nyt oikeestaan täytyy ottaa sama kaava esiliinojen kanssa, huulipunien kanssa ja korujen kanssa. Niitä kaikkia on paljon!

Ja oikeastaan, vaikka en allekirjoitakaan kaikkia Marie Kondon teesejä, pidän tosi hyvänä sitä, että otetaan aina aihepiiri kerrallaan omaisuutta esiin, jotta hahmotetaan paljonko mitäkin on! Viikonloppuna käppäilin Tampereen Kansainvälisellä torilla, tsekkasin tarkasti laukkumyyjien putiikit ja toisin kuin ennen, en löytänyt mitään kiinnostavaa! Ja se johtui ihan takuulla just siitä, että nyt tajuan paljonko mulla on laukkuja ja miltei ahdistun siitä ajatuksesta, että niitä ei ehdi käyttää, kun niitä vaan on liikaa. Koska eihän laukkua nyt joka päivä ehdi tai voi tai huvita vaihtaa! Kunhan remppa on valmis ja pääsen muuttamaan tavaroitani takaisin konttorihuoneeseen, hahmotan vielä senkin paljonko niitä laukkuja on tällä hetkellä, sillä sekosin aikoja sitten laskuissa, että mikä poistui ja mikä jäi.

Niin, tahdoin sanoa siis sitä, että hahmottamalla tarkemmin omaisuuttaan ja etenkin sen määrää, se piinaava ostomania laantuu. Riippuen tietysti siitä, mikä on kenenkin toleranssi. Mutta kuten joskus olen varmaan täällä blogissakin höpissyt, niin mulla se raja on veitsen terällä. Ahdistun, jos jotain on liian vähän ja ahdistun, jos jotain on liian paljon! Ja sen keskitien hakeminen on kyllä vaikeaa. Mutta siihen pyrin kaikkien esineryhmien kanssa. Siinäpä hommaa, jees ja just!

Laukkuja, osa 54

 

Tämä laukku on tehty huovasta ja nyplätystä pitsistä! Laukku on ihan tavallista olkalaukkukokoa, ei pieni kännykkälaukku, vaikka kuvasta niinkin voisi luulla. Laukussa on säädettävä kestävä hihna. Sisällä ei ole taskuja, mutta tilavuutta on kuitenkin ihan hyvin. Ihan en saa tablettiani sinne ujutettua, mutta muuten mukaan mahtuu välttämättömät roinat, kuten kuuluukin.

Laukun ulkonäkö ja väri miellyttävät eniten! Jatkoon!

Kasvihuone rakentuu (yhä)

Niinpä niin, viime viikonloppuna kaavailuissa oli jo kasvihuoneen kasaaminen valmiiksi. No, sanonpa vaan, että tämä ylittää hurjimmatkin ikeahuonekalukasaukset, oon siitä ihan varma! Piirrokset on epäselviä, ohjeet keskenään ristiriitaisia ja puutteellisia tyyliin; nonni, nyt tää seinärakenne on valmis! Ai mitä? Pitääkö siihen pystypalkkiin vielä lisätä viisi ruuvia muita osia varten…? Siispä purkamaan joka kohtaa vähän. Argh! Taikka; miten päin nää kennolevyt tulee? Onko sillä väliä? On, tai ainakin näissä levyissä lukee, että tämä puoli aurinkoon. (Monen levyn jälkeen): hetkinen, ohjeissa lukee, että se läpinäkyvä kalvo pitää olla ulospäin! Ja silti niissä levyissä lukee, että se valkoinen kalvo pitää olla ulospäin! Whaaaat?!

Niin ja kävihän meille aluksi niinkin, että takaseinällinen levyjä oli jo ruuvattu paikoilleen, kun huomattiin, että ai, onkos näissä joku läpinäkyväkin kalvo, joka pitää repiä irti…? Saas nähdä kuka saa hermoromahduksen ennen ku ituset pääsee omaan taloon kasvamaan. Ei mulla tosin oo mitään itusia vielä, kun ei ollu pöytätilaa (vesivahinkosekamelska) kasvattaa mitään, mutta aion ostaa. Ja sitten aion istuskella siellä talossa itusteni kanssa. Mä luulen, että tämä on lahja, jota mieheni katuu syvällä mielessään ankarasti! Kysyinkin yks päivä, että oisko sittenkin ollu helpompi rakentaa kasvihuone vanhoista ikkunoista? No, todellakin! (Mehän joskus käytiin sellasta keskustelua, että oispa kiva sellanen vanhoista ikkunoista rakennettu kasvihuone! No ei, sehän kauheen työläs tehdä! Mieluummin ostaa sitten…)

Ja kasveista puheen ollen, nyt näyttää siltä, että (jostain aiemmasta blogitekstistä poiketen) puutarhassa saattaa olla jopa viisi kuollutta kasvia. Höh. Seurailen tilannetta, koska jotkut kasvit on vaan tajuttoman hitaita! Hassua miten sitä nykyään viihtyy kasveja seuraillen ihan tolkuttoman hyvin! Joskus parikymppisenä kasvit ei kiinnostanu pätkän vertaa ja huokailin äitilleni, joka valokuvaili puutarhaa ahkerasti joka vuosi. Varokaa vaan pennut, teistä tulee joku päivä ihan samanlaisia kuin vanhemmistanne! Jumalalla on pitkän tähtäimen huumorintaju kyllä kohillaan.

Kirjapinosta; Terapian tarpeessa?

 

Helsinginreissulla kipaisin Kampin Suomalaiseen kirjakauppaan ja nappasin mukaani mm tämän Uusitalo-Arola & Kannisen kirjan ”Terapian tarpeessa”. Minulle on joskus sanottu, että jokaisen pitäisi käydä terapiassa, niin hyödyllistä ja mahtavaa se on! Olen toki aika kiinnostunut esim lyhytterapiasta, mutta oikeastaan tämä self help-tyyppinen kirja voi olla helpoin ja halvin (joka ei tietysti saa olla syy luopua oikeasta ammattiauttajasta, jos sitä tarvitsee) askel kohti terapian maailmaa. Joskus haaveilin kirjastotädin virasta, mutta ei ole nykyiset kirjastot mua varten. Herkkänä koen shokin kaiken älämölön keskellä, kun vain haluaisin kellua hiljaisuudessa ja korkeintaan kuiskata. Siksi rakennan ihan omaa kirjastoa kotiini ja hankin aika paljon kirjoja edelleen, vaikka ne vievätkin tolkuttomasti tilaa. Kirjat ei ole mulle kertakäyttökamaa, vaan pidän ajatuksesta, että voin palata monien teosten ääreen yhä uudelleen. Ja sellaista ajatusta palvelee juuri tietopainotteinen kirjallisuus. Siihen luen myös tämän teoksen.

Lyhytterapeuttinen itsehoito; siis mitä mitä? Kirja on jaettu kahteen osaan, joista osassa 1) on seuraavanlaisia päälukuja; ’Henkistä hyvinvointia voi oppia’, ’Kartalle! Oman tilanteen hahmottaminen’ ja ’Elämäsi ekspertiksi’. Osassa 2) taas on tällaisia lukuja; ’Tavallisia pulmia, yksilöllisiä tarinoita’, ’Kun elämä kriisiytyy’ ja ’Mikä muuttuu, mikä ei?’ sekä lopussa vielä lyhyt ’Pidä kiinni toivosta’. Jokainen pääluku on jaettu alalukuihin, kuten ’Elämä ei ole reilua, mutta elämisen taitoja voi harjoitella’ ja ’Mielesi on aina puolellasi’ taikka ’Liikkeelle omista lähtökohdista’. Näitä alalukuja on siis yhteensä vähän yli 20. Ja lähes jokainen alaluku jakautuu vielä pienempiin osioihin, joista esimerkkinä vaikka ’Sairauksia vai elämisen ongelmia?’, ’Yksi perhe, monta tarinaa’, ’Ajatuserheet auttavat ja haittaavat elämistä’ ja ’Miten surussa voi päästä eteenpäin?’

Omalla kohdallani tämä tietysti vastaa nykytilanteeseen, eli sairastumiskriisin ja oireiden kanssa kamppailemiseen, mutta myös erääseen toiseen asiaan. Se toinen asia tuli itsellekin vähän yllätyksenä, mutta syöpäuutisten ja -hoitojen aikaisessa kriisissä huomasin, että vajosin vuosia taaksepäin vanhempieni kuoleman aiheuttamassa surussa. Olin jo mielestäni melkein päässyt siitä eroon näinä seitsemänä vuotena, eli pystyin esimerkiksi muistelemaan vanhempiani hymyillen, puhumaan heidän kuolemastaan ihan neutraalisti ja katselemaan heidän tavaroitaan hyvillä mielin. Yhtäkkiä olin tämän asian kanssa aivan suossa! Saatoin itkeä hirveää huutoitkua monta kertaa viikossa, enkä pystynyt sanomaan sanaakaan heistä ilman kyyneleitä. Yhtäkkiä kaikki suru oli läsnä yhtä aikaa; oli oma sairaus ja sen tuoma pelko, mutta myös vanhempien menetys 5kk välein ja sen tuoma järkytys ja epäusko. Yllättäen olin taas ihan hajalla. En ole kiivennyt siitä kuopasta vieläkään kokonaan ylös, mutta en ehkä ole ihan syvimmässä rotkossa enää kuitenkaan. Tämä on hämmentävää ja suoraan sanottuna ärsyttävää! Kuinka sitä voi tällä tavoin romahtaa takaisin epätoivon alhoihin? Tähän kaikkeen ja moneen muuhun pienempään asiaan toivon kirjasta avitusta. En ole lukenut vielä paria sivua pidemmälle, mutta kirjasta huokuu helppolukuisuus ja se tuntuu kutsuvalta. Kirjassa on pieniä tehtäviä ja kosolti pohdittavaa. Jo nyt voi sanoa, että se on mahtava ostos!

Uudet rillit

 

No nyt olen hakenut uudet rillit Tamperelaiselta optikko Heiniöltä. Palvelu oli hyvää ja pientä säätöä tehtiin auliisti lasien istuvuuden hyväksi. Sehän kuuluukin aina asiaan, ainakin hyvän optikon palveluissa. Sovitin lähes 30 rilliparia ja pähkäilin sitten muutaman päivän kuvien kanssa, että mikä on paras. Hintaa en siinä vaiheessa kysellyt vielä ollenkaan, sillä hauskuus ja sopivuus oli pääasioita.

Nämä joihin päädyin on Blake Kuwahara-merkkiset ja mallin nimi on Gwathmey. Valinta oli vaikea ja edelleen jäin kuolaamaan monia laseja Heiniön valikoimasta. Nämä lasit on metallia muuten, mutta aisat on muovia. Ja linssit on oikeaa lasia, joka erikseen tilattuna yhä onnistuu. Hitsi miten piristää tämmöinenkin pieni asia! Uudet rillit. Ja nää on siis lukulasit, ei monitehot, koska kauas näen ihan hyvin. Samalla tuli tietysti päivitettyä näkö, joka olikin jo vähän rapistunut sitten viime kerran.

Byredo; Gypsy Water

Byredo on ehdottomasti yksi maailman parhaista parfyymimerkeistä! Ei nyt tietenkään ihan jokainen tuoksu natsaa, mutta niin lukuisa määrä kuitenkin, että se on suosikkilistani kärjessä, mitä merkkeihin tulee. Byredo on luksusmerkki, joka on perustettu Ruotsissa 2006. Siis hyvin uusi brändi! Byredo keskittyy laatuun ja tuotteet tehdään Ruotsissa. Byredon perustaja Ben Gorham kävi Tukholman taidekoulua, jossa hän tapasi parfymööri Pierre Wulffin ja siitä kaikki oikeastaan alkoi. Nyt merkillä on 76 parfyymiä ja niiden lisäksi tuoksukynttilöitä, hiusparfyymejä, voiteita yms. Sekä näitä kuvassa olevia roll-on parfyymiöljyjä.

Gypsy Water on vuodelta 2008 ja Fragranticassa siitä sanotaan näin;

Top Notes:

Juniper, Lemon, Bergamot, Pepper

Middle Notes:

Pine Needles, Incense, Orris Root

Base Notes:

Vanilla, Sandalwood, Amber

Tuoksun kesto:

Keskiverto

Tuoksun voimakkuus:

Intiimi

Tuoksun kohderyhmä:

Unisex

Tuoksun ensinuoteissa todellakin on havupuumaisuutta sekoittuneena bergamottiin. Hyvin miellyttävällä tavalla toisiinsa kietoutuneet nuotit! Puumaisuus kuitenkin vaimenee, eikä ole missään vaiheessa sellainen, että olisit kuin kävelevä joulukuusi. Puumaisuus tuo lempeää ja pehmeää lämpöä tuoksuun ylipäätään. Lopuksi vallalle jää miellyttävä santeli ja ehkä hienoinen vivahdus vaniljaa. Tuoksun kesto on minusta melko pitkä ja voimakkuus keskiverto. Kohderyhmä on ehdottomasti unisex!

Remppa etenee ja yllättää

 

Hiljaa hyvä tulee. Tällä hetkellä ollaan rempassa siinä tilanteessa, että seinistä on revitty vanha ällöttävä profiloitu muovitapetti ja seinään jäi tapetin muoviton paperikerros ja joku vanhempi tapetti ja sen alla vielä yksi tapetti. Ja jotain maaliakin sinne on huiskittu joskus aikojen saatossa. Nyt keskustellaan siitä mikä on riittävän tasainen pinta, jotta uuden tapetin voi asentaa. Ja että pitääkö uuden tapetin alla olla aluslevy taikka alusmaali tai tasoitetapetti. Vaiko eikö mitään. Neuvottelu on vielä vaiheessa, mutta kukaan meistä ei oikein lämpene ainakaan sille aluslevylle. Jos huone olisi helppo neliö ilman kaikenlaisia esteitä seinäpinnoissa, sitä voisikin harkita, mutta jokseenkin vaivalloiselta ja turhalta se nyt kumminkin tuntuu. Olen aika vakuuttunut, että värillinen kuviotapetti antaa anteeksi jotain paperin paksuuden mittaisia tasaisuuseroja. Mutta katsotaan mitä työmaapomo sanoo asiaan. 

Kattomateriaalina on kapea valeponttipaneeli ja se menee mukavasti vanhan kapean eteisen kattolaudan kanssa yksiin. Katto on melkein valmis! Jessss!!

Vanhan parketin alla oli aaltopahvi. Siis jotain vuodelta -82 tai niiltä main. Se oli ihan hyvä aaltopahvi edelleen, ei ollu litissä. Niitähän on monenlaisia, se tiedetään. Uuden parketin alle haluan myös muovittoman vaihtoehdon ja mielestäni samalla aaltopahvilinjalla voidaan jatkaa. Kuulemma parkettiasiantuntija suositteli tätä: White Tuplex.

Sitä kuulemma käytetään vanhojen hirsitalojen lattioissa. Eikä ole mitään muovikalvoa. Sattumoisin aloin tarkastella tätä rullaa vähän tarkemmin ja mitä ihmettä, matsku näyttää minikokoiselta styroksipallerolta. Pieni nettitsekkaus ja helvetti soikoon, tuohan on polystyreeniä!!

Äkkiä käsijarru päälle ja pieni välineuvottelu pystyyn. Tarvitaan napakkaa otetta ja tiukkoja perusteluja. Mun syy aaltopahvin valintaan ei ole se, että haluan välttää muovikalvon, vaan haluan välttää muovin ylipäätään!

Tokihan sinne parketin alle voi valita korkkirouheen tai lumppuhuopaa, mutta niidenkin kanssa pitää olla tarkkana. Moni nykyään myynnissä oleva ”korkki” on korkin ja muovin sekoitusta, esim monissa korkkimatoissa. Ja lumppu taas voi sisältää yhtä lailla tekokuitua. Ja jos ei, niin jotenkin mua myös ällöttää ajatus turkiskuoriaisarmeijasta parketin alla. Kaikenlaisia pikkuöttiäisiä taloissa riittää, enkä halua niille ruokaa yhtään enempää.

Parketin sävy ja materiaali on sitten tietysti kans mietittävä. Materiaalista en niin ollut tarkka, mutta halusin, että se ei ole sävyltään mikään ultravaalea. Ennemmin tykkään tummasta parketista kuin vaaleasta. Se tummuus jotenkin tuo huoneeseen lisää vanhan talon tunnelmaa ja sopii vanhojen tummien huonekalujenkin kanssa yhteen. Matskut kannettiin sisään ja olen oikein tyytyväinen. Matsku on muuten tammi.

Pari sanaa ikäkriiseileville nuorille

 

Vaikka olenkin teidän silmissänne iänikuinen haudan partaalla huojahteleva harmaantuva tantta, sallikaa kuitenkin pari iän tuomaa näkökulmaa tältäkin suunnalta. Luin, että nykyään ikäkriisiä kokevat jo 25-vuotiaat, ja huolestuin pikkuisen. Luulen, että pari asiaa voisi helpottaa siihen ahdistukseen. Johdannoksi kerron, että olen syntynyt 1970-luvun alussa, kyllä vaan, siis liitukauden keskivaiheilla. Se siitä johdannosta, nyt mennään asiaan.

Ite kävin läpi aikanaan kolmenkympin ikäkriisin ja sitten jonkinlaisen pienen kriisin vielä neljänkympin korvilla. Viidenkympin kohdalla oli vaan epäuskoinen olo, mutta varsinaista kriisiä ei tullut. Muistan, että ensimmäinen ikäkriisi oli vähän ikävä. Tuntui loputtoman hirveältä ja peruuttamattoman vanhalta. Ja selvisin. Siksi ehkä haluan tarttua aiheeseen, joka on tälläkin hetkellä ja koko ajan jollekulle uusi ja vaikea asia. Silläkin uhalla, että maailma on ihan eri, kuin reilut 20 vuotta sitten.

Pahin virhe, jonka kai jo nuorena tekee, on luulla, että elämä menee suunnitellusti. Että vaikka ensin sitä opiskelee ja sitten löytää kumppanin ja muuttaa yhteen ja perustaa perheen ja sitä rataa se sitten menee onnelliseen loppuun saakka. Mutta elämä ei ikinä mene suunnitellusti kovin pitkiä jaksoja! Ennemmin tulee lottovoitto. Elämä ei mene kovin tarkasti edes vuotta eteenpäin niin kuin kuvittelee. Mun neuvo tähän olis, että ’anna löysää’ elämälle, älä yritä hampaat irvessä mennä sitä rataa, jota muka kuuluu. Sulla on sun omannäköinen elämä ja se on mahtavaa!

Toinen virheellinen ajatusmalli on se harhaluulo, että on ns varmat pysyvät työpaikat. Mun nuoruudessa (ja suunnilleen jo 150 vuotta ennen sitä) ns varmoja yhteiskunnan tukipilareita oli ainakin posti, pankki ja VR. Että jos niihin pääsi töihin, niin ei ollut hädän päivää. Ja jokainen tietää kuinka siinä kävi. Yksikään niistä ei ole enää huojumaton ja varma paikka eläkeikään saakka. Jos nyt sitä haluaakaan ylipäätään. Ennen arvostettiin pitkää uraa, nykyään ei niinkään. Ja miksi pitäisikään? Vaihtelu virkistää myös työmarkkinoilla! Mene siis sitä alaa kohti joka kiinnostaa (ainahan sieltä pääsee pois jos huomaa, ettei tää olekaan mun juttu) ja katsele kaikessa rauhassa. Mutta joku osaaminen kannattaa joka tapauksessa opiskella!

Viimeistään kolmikymppisenä sitä alkaa vertailemaan itseään muihin. Miettii, että missäs ne kaikki luokkakaverit menee, onko niillä joku superkoulutus, joku loistavapalkkainen kiinnostava ja helppo työ, joku maailman upein puoliso, ihastuttava perhe, monta asuntoa ja kaikki kuin kermavaahtoa! No usko minua; ei ole ja sitä paitsi ne kaikki miettii samaa! Ei ylipäätään kannata vertailla ja kadehtia. Sinä rakennat oman näköisen elämän, eikä jonkun toisen elämä olisi sinun unelmiesi mukainen. Siis hiiteen kaikki vertailu ja nokka pystyyn; ole ylpeä siitä mitä sinä olet, vaikka et olisi mitään ihmeellistä. (Kuka edes on?!) Sinä riität!

Ja kuulehan kun tätisi neuvoo; jokaisella on joskus kriisejä ja ankeutta ja masentaa ja epätoivoa. Mutta silti; elämä kantaa kyllä! Ei kannata murehtia etukäteen, että mitä jos…! Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Se ei tietysti tarkoita sitä, että voi vain heittää kaiken vastuun nurkkaan ja elää kuin pellossa viimeistä päivää. Mutta turha murehtiminen ja pelko kuluttaa vain energiaa.

Nykyään pelätään myös luonnon puolesta enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin. Se on totta, että maailma on aivan uudessa tilanteessa, erilaisessa kuin koskaan aiemmin miljardien vuosien aikana, mutta myöskin se on totta, että maailma loppuu vasta sitten kun aurinko räjähtää ja se ei ole ihan vielä, ei ehkä vielä muutamaan miljardiin vuoteen. Ja muilta osin käy niin, että luonto kyllä korjaa itseään. Luonto sopeutuu ja muuntuu, kuten se on tehnyt tähänkin saakka. Ihminen saattaa joutua melko ahtaalle siinä myllerryksessä, mutta ihmisellä on nykyään myös kaikki tiede puolellaan, toisin kuin aikaisemmissa suurissa mullistuksissa. Minusta sitäkin on turha murehtia kovin kauheasti. Jokainen voi tehdä omia valintojaan ja se riittää.

Nuorena sitä ankeutuu jo pelkästään siitä ajatuksesta, että elämä on tylsää kolmenkympin jälkeen. Mutta minäpä kerron pienen faktan; ihminen muuttuu vuosien varrella siinä määrin, että arjen kokeminen onkin aivan erilainen kuin teininä. Se, mikä joskus tuntui tylsältä, voikin olla tyystin erilaista ja jopa avain uusiin maailmoihin ja erilaiseen kiinnostavaan tulevaisuuteen. Sitä paitsi, mielenkiintoinen elämä on pitkälti myös asenne.

Lempilauseeni on ”elämästä ei koskaan tiedä!” Sitä kuvittelee tietävänsä mitä huominen tuo tullessaan tai mitä on nurkan takana, mutta elämästä ei koskaan tiedä! Joku yllättävä käänne on aina mahdollinen. Joku jännittävä, mielenkiintoinen ja uskomaton asia voi olla ihan kädenojennuksen päässä, vaikka itse luulee, että tämä on nyt tätä näkkileipää ja kaurapuuroa ajasta ikuisuuteen. Vähänpä sitä siis tietää!

Jos haluaa ravistella itsensä pois murehtimisesta, niin kannattaa kokeilla tätä. Mieti mikä olisi pahinta, joka voisi seurata? Vedä se sitten niin överiksi kuin pystyt! Naura, vedä henkeä. Tuntuu helpottavalta ja saa suhteellisuutta asioihin. Tässä esimerkki; olet myöhästymässä junasta ja stressaat sitä todella. Sitten muistat ’mikä olisi pahinta…’ ja vastaat itsellesi ’jään loppuelämäksi harhailemaan asemalaiturille, enkä osaa nousta mihinkään junaan! Kukaan ei huomaa minua, eikä kukaan odota tai kaipaa tai ihmettele. Lopulta kuolen nälkään tänne asemalaiturille, josta en koskaan pääse pois’… piristävää eikö totta? Tai ainakin muistuttaa siitä, että rauhoitu, oikeasti ei mitään hätää! 

Ja jos pelkää, että ei saa opintoja koskaan valmiiksi, mieti vaikka että; ’vielä 114-vuotiaanakin raahaudut joka aamu luennolle. Kulkureitillesi on muodostunut juoksuhauta kaikista niistä askelistasi joita olet ottanut lähes sadan vuoden aikana. Luennoitsijat ja professorit on vaihtuneet moneen kertaan. Olet saatellut eläkkeelle ja hautaan heistä jo muutaman sukupolven. Et vieläkään tiedä koska valmistut, joten jatkat samaan malliin… on vuosi 2460, olet saanut patsaan yliopiston eteen ja tiedät enemmän kuin kukaan professoreista. Japanilaiset turistit tulevat lentokonelasteittain kuvaamaan sinua, kun kipuat yliopiston portaita. Sydänlääkärisi on 400 vuotta sinua nuorempi ja luultavasti melko lailla eri lajiakin. Elämä soljuu. Merkitset kalenteriin luentoja sata vuotta eteenpäin…’

Laukkuja, osa 53

Tällä kerralla ajattelin esitellä useamman pikkulaukun kerralla. Nämä on kaikki sellaisia kännykkälaukun kokoisia pussukoita, että en tiedä voiko näitä varsinaisesti laukuiksi sanoakaan.

Ensimmäisenä ”Täältä pesee”-laukku, jonka tekijästä en ole 100% varma, (enkä pysty tarkistamaan asiaa nyt). Olen kuitenkin käyttänyt tätä laukkua aika paljon, silloin kun olen esim fillarilla lähtenyt jonnekin, ja tarvitsen mukaan vain vähän rahaa ja vaikka huulirasvan tai jotain muuta ihan pientä. Seinämästä (eikä ylhäältä tai sivusaumasta) vetoketjulla aukeava malli tekee tästä käytännössä hiukan pienemmän kuin mitä laukun ulkomitat osoittaa. Käytössä ihan jees.

Tämä laukku on merkkiä ”ihan.in”. Avattavuus on hyvä ja olkahihna sopivan kokoinen. Leukasysteemi pienentää laukun kokoa jonkin verran. Sisälle mahtuu vain esim puhelin. Laukun malli ja kangas on kaunis. Sopii pieniin menoihin, jos hakee kaupasta jätskiä taikka huitelee kävelylenkille pitkin ja poikin, eikä vaatteissa ole taskuja.

Aidosta vintagekankaasta, Sarpanevan Amibientesta tehty pikkulaukku, jonka olen ostanut Tampereelta museo Milavidasta, kun Vapriikissa oli Ambiente-näyttely muutamia vuosia sitten. Väri ei ehkä ole kaikista huikeista Ambiente-kankaista kaunein mahdollinen, mutta ei huonoinkaan. Hihnan saa säädettyä aika pitkäksi. Malli tekee laukusta aika tilavan.

Viimeisenä Riimingan pieni ’matkapuhelinlaukku’. Hihna on säädettävä ja irrotettava. Takana on avainklipsi, edessä vetoketjutasku, joka on laukun kokoa vähän pienempi. Tämä on näistä kaikista laukuista tilavin, koska sivutaskuun mahtuu vaikka puhelin ja varsinaiseen laukkuosaan sitten vielä jotain muuta. Pidän myös väristä ja painokuviosta hyvin paljon!

Leppoisaa ja kiirettä

 

Nykyinen lemppariaamupala; hieman turkkilaista jogurttia, pensasmustikoita, karhunvatukoita ja päälle kiepaus juoksevaa hunajaa!

Tästä lähtee leppoisa aamu käyntiin. Vaikka kyllä sitä kiirettäkin on tiedossa. Viikonlopun aikana pitäisi koota kasvihuone loppuun ja repiä konttorista tapetit. Meidän rempalle nimittäin kuuluu sellasta, että tällä viikolla piti kattopaneeli olla asennettu (jonkinmoisten ponnistelujen jälkeen löytyi kaupasta toivottu paneeli), jotta ensi viikolla päästäisiin lattian kimppuun. No nythän oli lyhyt viikko, tiistai ei käynyt meille ja torstai oli pyhä. Maanantaina remppamies ei tullut, kun tilatut paneelit ei olleetkaan vielä tulleet kaupalle. Keskiviikkona kauppa oli hukannut paneelit ja niitä etsiskeltiin tunnin verran. Päivä jäi siis tosi lyhyeksi, kun se kauppakaan ei ole tuossa ihan vieressä, vaan sinne on puolen sataa kilometriä. No keskiviikkona oli sähläystä. Perjantaina paneelien pohjalaudoitus tuli vihdoin valmiiksi ja sitten naulapyssy hajosi. Siis oikeesti, se upouusi helvetin rakkine ei toiminut! Joten ne paneelit ei ole katossa vieläkään. Toisin kuin alkuperäinen suunnitelma oli, ensi viikolla pitäisi sitten aloittaa jo tapetointia ja tehdä lattia vasta viimeiseksi. Vakuutukseen kuuluu yhden seinän tapetointi ja me halutaan sen lisäksi kolmen muun (pienemmän) seinän tapetointi. Ja siellä on nyt sellainen profiloitu muovitapetti, joka on saatava pois ennen uutta. Eipä hätää, piankos sen sieltä nyppäsee. Mutta mä oon ruvennu pelkään, että remppa ei ole jouluksikaan vielä valmis…

Kirjapinosta; Kuhiseva mieli

 

Haahuillessani Helsingissä, satuin poikkeamaan Kampin Suomalaiseen kirjakauppaan. (Rakastan kirjakauppoja, divareita, kirjastoja, ihmisten kirjahyllyjä, kirjoja!) Siellä silmiini osui tämä Karita Palomäen Kuhiseva mieli - nainen ja ADHD. Tartuin kirjaan, luin takakannen, selailin vähän ja otin mukaani. Bussissa lueskelin ensimmäisiä kymmeniä sivuja ja olin hiukan epätietoinen siitä, tykkäänkö kirjan tyylistä ja annista vai en. Ajattelin, että kirjasta voi silti olla hyötyä koettaessani ymmärtää lähipiirin ADHD-ihmisiä. Mutta kun pääsin kunnolla alkuun, kirja imaisi minut mukaansa. Ja sitten havahduin siihen, josta olen lähivuosina kuullut aina silloin tällöin; minussakin on näitä naistyypillisiä ADHD-piirteitä aika paljon. Siispä aloin lukea kirjaa oman itseni verrokkina ja koin monessa kohdassa kolahtelua, että näin se juuri menee.

Monessa kohdassa pysähdyin ajattelemaan, että tässäpä oiva kohta, joka olis hyvä löytää uudelleen, tarvitsematta lukea koko kirjaa moneen kertaan. Päädyin ihan uniikkiin ratkaisuun ja aloin merkitä kirjan sivujen reunoihin pieniä oransseja täppiä, aina kun tuntui, että tämä on tärkeä kohta, löydä tämä uudelleen helposti! En koskaan ole tehnyt kirjalle näin, mutta nyt se tuntui täysin tarkoituksenmukaiselta ja sitten hoksasin, että tämä on minun kirja, tähän pätee minun säännöt! En tietysti tekisi tätä millekään sata vuotta vanhalle kirjalle, mutta tämä on ihan luvallinen alusta omille merkinnöille. Näin se on. Ahmaisin kirjan minulle ennätysvauhdissa (alle viikossa, lukiessa muita kolmea kirjaa samaan aikaan) ja tein merkintöjä. Koin ahaa-elämyksiä ja jäin pohdiskelemaankin monia asioita. Hauskinta oli, kun tuntui, että tässäpä selitys ’sille ja tälle’ ominaisuudelleni!

Yksi täppä osui kohtaan ’Toimi niin kuin sinuna kuuluu toimia - ei niin kuin muut toimivat. Sinä olet sinä!  Työhyvinvointi, johon liittyy terveellinen työympäristö, kuuluu myös sinulle.’ Olen paljon kirjoittanut täällä blogissakin entisestä työstäni tai oikeastaan entisestä työpaikasta ja sen ongelmakohdista, jotka osuivat minun kohdalleni. Monia hyvin ikäviä asioita, tilanteita, kohtaamisia ja reagointeja, joista vieläkin tunnen ankeutta, surua, vihaa ja halveksuntaa, mutta koen myös, että ne tunteet ovat etäämpänä ja vaimeampia, eikä minun tarvitse niissä muhia enää jokapäiväisesti. Minulla on uusi, innostava ja kaikin tavoin erilainen työ, jossa minua kohdellaan kaikin tavoin arvostavammin, reilummin, ymmärtävämmin ja paremmin.

Kokoan tähän loppuun muutamia aiheita ja asioita, jotka kirjassa erityisesti kolahtivat ja joissa on nyt täppä. 

•Monet ADHD-naiset ovat kokeneet itsensä lapsesta asti oudoiksi ja vääränlaisiksi. 

•Moni onkin lapsena ollut se hiljainen, omaan maailmaansa uppoutunut taivaanrannanmaalari, joka ei ole käytöksellään häirinnyt ketään - mutta ei ole myöskään niin sanottuna helppona lapsena tai oppilaana saanut apua haasteisiinsa. 

•Jos sinulla on ollut haaveilutaipumus, etkä ole häirinnyt koulussa muita, piirteisiisi ei ehkä ole kiinnitetty huomiota. 

•ADHD on kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jonka oirekuvan kehittymisessä perimän ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutus on merkittävä. 

•ADHD:ssa on kolme esiintymismuotoa: tarkkaanattomuuteen painottuva muoto (aiemmin nimeltään ADD), yliaktiivis-impulsiivinen muoto, sekä näiden kahden yhdistelmä. 

•Samaan aikaan ADHD-voi toisaalta kyetä hyperfokusoimaan eli keskittymään äärimmäisen vahvasti itseään kiinnostaviin asioihin. 

•ADD:tä eli tarkkaamatonta muotoa potevana ei lapsena ollut välttämättä juuri mitään ulospäin esiintyvää ylivilkkautta tai -aktiivisuutta. 

•Esimerkiksi avokonttorissa työskentely voi haitata osan heistä keskittymistä merkittävästi. 

•Koti on usein aikamoisessa kaaoksessa, ja se saatetaan saada raivattua kunnolla vain muutaman kerran vuodessa. 

•Innostuessaan ADHD-nainen saattaa haluta tehdä useita mielenkiintoisia asioita yhtä aikaa. 

•Hamstraus on myös yhdenlainen ADHD-piirteiselle tyypillinen säätelyn ongelma. 

•Oikeudentajuisuus on ADHD-naisilla usein erittäin vahva piirre. 

Suonikohjuoperaatio

 

Ihanaa kun suonikohjuoperaatio on nyt poissa päiväjärjestyksestä! Kävin nimittäin tiistaina operaatiossa. Kaikkihan alkoi noin vuosi sitten, kun olin hierojalla, joka nimenomaisesta kiellosta huolimatta otti oikein rautaisen otteen kummastakin koivesta ja sen jälkeen sitten jalat olikin kipeet pari viikkoa. Menin lääkärille, joka laittoi lähetteen tarkempiin tutkimuksiin elokuulle. No, elokuussa olin kuitenkin syöpäleikkauksen jäljiltä ihan kuittina, joten siirsin tutkailut tämän vuoden puolelle. Tammikuussa varailin  aikaa uudelleen ja pääsinkin maaliskuussa spesialistin arvioon. Tuomio oli, että oikee runkosuoni on varsin tööt ja vasemman jalan polvitaipeesta jonkun matkaa molempiin suuntiin on parantamisen varaa. Ja operatsiooni varattiin tälle viikolle, eli melko nopeesti kuitenkin!

Olin jo etukäteen vähän katellu netistä, että suonikohjuja ei juurikaan enää leikata, vaan operaatiot tehdään lähinnä vaahtoruiskutuksena tai laserointina. Toimenpide tiedetään vasta sitten, kun lääkäri on tutkinut koivet ja ultrannu suonet. Se tutkiminen on kivuton ja nopee juttu. Suonikohjut on monella tapaa ikävät. Ensinnäkin ne näyttää rumilta möllyköiltä, mutta vaikka ei mitään näkyiskään, niin kohjuja voi olla koipien sisuksissa. Ultraus näyttää siis todellisen tilanteen, mitä ei päältä päin välttämättä ollenkaan huomaa! Suonikohjut aiheuttaa jalkojen turvotusta, väsymistä, kipuilua, säärten kutinaa ja suonenvetoja. Mulla oli vähän tätä kaikkea. Ja suonikohjuthan voi johtaa joskus veritulppaankin, että sikäli ne on hyvä hoidattaa.

No, mimmonen se ite operaatio sitten oli? Se oli nopea ja helppo! 20 minuuttia per koipi! Minä, neulakammoinen ihminen, joka inhoon kaikkia operaatioita, en pitäny tätä ollenkaan pahana. Ihan ekana piti tietysti riisua koivet paljaiksi ja sitten käydä selin makuulle (joillakin kohjut voi olla niin, että operoidaan jalkojen takaosat ja sillon varmaan ollaankin mahallaan) hoitopöydälle. Piti lojua semmosessa typerässä sammakko-asennossa, polvet vähän kaukana toisistaan. Molempien polvien alle laitettiin tyynyt. Lääkäri oli tiiraillu koneelta tilanteen jo valmiiksi ja kävi piirtämässä tussilla mun jalkoihin operoitavat alueet. Sen jälkeen hoitajat (joita oli kaksin kappalein) pyyhki jalat kylmällä desinfiointigeelillä (yök) ja kiinnitti jalkoihin sellaset suojapaperit, joissa oli teipit, niin että ainoostaan se operoitava kohta oli kummastakin jalasta näkyvillä.

Sitten mä kerroin, että mua jännittää eniten ne puudutuspiikit ja me alettiin jutella hoitajien kanssa kaikenlaisista jännistä jutuista kuten syöpä ja mun entisen työ. Elikkä halusinkin pitää yllä höpinää, jotta ajatus on poissa siitä operaatiosta, jotta huomio ei oo liiaksi kaikissa tuntemuksissa. Lääkäri tuli operoimaan ja sanoi aina ”nyt pistän” ja sitten oli pari sekuntia pieni nipistys. En laskenu montako piikkiä oikeeseen jalkaan tuli, kun alue oli nivusesta nilkkaan, mutta varmaan alle 10. Muistikuvien mukaan ehkä 4-5? Mutta voi olla että muistan väärin. Laserointi ei tuntunut miltään ja mikään ylipäätään ei tuntunut miltään. Paitti ihan toimenpiteen alussa mulle sanottiin, että sydän voi alkaa hakata ja niinhän se peijooni teki; yhtäkkiä oli ku oisin kuupperin juossu. Mutta se ei oo vaarallista ja se meni ohi huomaamatta. Ja sitten se lääkäri yhtäkkiä sanoi, että no ni, nyt se on valmis. Ja mää kiekasin, että ai nykkö jo?! Voi herran tähen.

Sitte sama toiselle jalalle, mutta vähemmän, koska alue ei ollu yhtään niin iso. Ja seki oli ohitte hujauksessa! Sen jälkeen hoitajat kisko naama punasena semmoset sairaalan pitkät tukisukat mun koipiin ja sano, että sun pitäis ny pitää näitä kolme päivää. Ja nytte voit pukeutuu ja sitten sun tarvii pasteerata tossa käytävällä puol tuntii! Mää sain ohjepaperinki mukaani ja tärkeetä on, että ei saa istua tai seisoo paikoillaan tuntia kauempaa. Kerran tunnis pitää kieppua vaikka soffaa ympäri kymmenen minuuttia. Nii, ei tietty koko loppuelämän ajan, mutta … ööö siinä paperissa ei sanota kauanko. Varmaan ne sano sen mulle moneen kertaan, mutta mun pää on nykyään sillai seulana, että puolet asioista tipahtaa saman tien pois. Varmaan mää ny sitten käppäilen vaikka kolme päivää tunnin välein. Yöllä ei tarvii, saa nukkua jos haluaa.

Että semmonen on suonikohjujen laaserioperaatio. Grammanen panadooli tuntia ennen operaatiota ja sen jälkeen tarpeen mukaan. Mähän nyt rouskin niitä tän käden takia muutenki, niin että ei oo mitään hajua mistään kivusta. Paitti käden, mutta sehän nyt on täysin eri asia se. Jos suonikohjut pelottaa, niin toivottavasti tämän luettua ei enää kammota mennä operaatioon. Sata kertaa pahempaa on nimittäin se, jos joku ronkkii suonta verikoetta varten! Vaikka ei luulis, kun koipien sisäpinta on herkkää aluetta. Yllättävä oli tämäkin asia huomata! Ei siis hätää.

Van Cleef & Arpels; Ambre Imperial

 

Tämän parfyymin olen omistanut monta vuotta ja se on yksi suursuosikkini! Van Cleef & Arpels on ranskalainen luksuskoru-, -kello, ja -parfyymimerkki, joka on perustettu 1896. Firman perusti Charles Arpels ja hänen lankonsa Alfred. Ensimmäisen liikkeensä he avasivat Pariisilaisen Place Vendome-aukion laidalle 1906. Aukion laidalla sijaitsee upeita hotelleja, kuten The Ritz Paris ja lukuisia johtavien muotitalojen myymälöitä. Vuoteen 1939 mennessä Van Cleef & Arpels oli laajentanut perustamalla useita liikkeitä. Vuonna 1942 perhe muutti USA:han ja perusti ensimmäisen liikkeensä New Yorkiin. Ensimmäisen tuoksunsa he lanseerasivat 1976. Tähän mennessä he ovat julkaisseet yli 70 parfyymiä.

Ambre Imperial on vuodelta 2015 ja Fragrantica luonnehtii sitä näin;

Top Notes:

Pink Pepper, Bergamot

Middle Notes:

Amber, Tonka Bean, Vanilla, Benzoin

Base Notes:

Woodsy Notes

Tuoksun kesto:

Keskiverto

Tuoksun voimakkuus:

Keskiverto

Tuoksun kohderyhmä:

Unisex

Kuten sanottua, tämä on yksi upeimpia tuoksuja, joita tiedän! En ole varma tunnistanko siinä bergamottia, mutta jotain pehmeää ja miellyttävää, jotain vaniljamaista, puumaista ja sellaista, joka soveltuu mielestäni täydellisesti sekä miehille, että naisille. Tuoksun eri vaiheisiin siirtyminen ei ole kovin selkeää ja siksi koko tuoksun keston ajan se on hyvin miellyttävä. Tuoksu ei ole päällekäyvä vaan hienostunut ja täyteläinen ja sen kesto on aika keskiverto. Tätä tuoksua en suihkauttele arkisin kun tepastelen Lidliin, vaan säästän sitä parempiin tilanteisiin, vaikka vierastankin tuoksujen käyttöä ainoastaan juhlatilaisuuksissa. Minulle tuoksut ovat osa jokapäiväistä elämää, mutta osa niistä on arkisia ja osa taas aivan speciaaleja, kuten tämä kyseinen tuoksu!

Pääsisinpä Pariisin Ritziin

 

Satuin tässä yks päivä eksymään Pariisin Ritz-hotellin sivuille ja voi herran jee, kun olin sitten jonkun aikaa ihan pilvissä. Semmoista. Ryhdyin (tällä kertaa vain mielessäni, en fyysisesti) tekemään listaa huoneista, joissa viihtyisin. Heillä näkyy olevan 23 erilaista huonetta, (tai huoneluokkaa) joita on aivan valtavan ihana selailla! Harrastatteko te ikinä tämmöistä tutkimusmatkailua ja haavehössötystä? Mä teen tätä usein ja se on mun elämän suola. En ikinä tunne oloani ärtyneeksi, vaikka tuskin eläissäni pääsisin huoneeseen, jonka yöhinta on 42 000€ edes siivoojaksi, saati asukkaaksi. En näillä palkoilla tai muutenkaan. Mutta se ei haittaa, koska haaveissani käväisen siellä kyllä ja voin vaikka kuljetella mieltäni tuolla loisteliaalla Pariisinmatkalla päiväkausia, joka haaveissa muuntuu vaikka vuosiksi.

Käänsin katseeni oman kodin Ritz-piirteisiin; vanhaa lämpimän ruskeaksi petsattua kaunista puuhuonekalua, lamppuja ja levähdyspaikkoja tyynyineen, kultakehyksiä ja kukkia, loisteliaita astioita ties miltä eri ajoilta, tunnelmamusiikkia, designia ja hiiri. Ehkä Ritzissäkin on oma hiiri? Ainakin ’meidän Ritzissä’ sellainen tuijottaa DVD-hyllyssä paikoilleen jähmettyneenä. Hiiren kaverin herra Myyrän tapoin liian innokkaalla imuroinnilla. En vieläkään käsitä, miten sain edes päähäni, että imaisenpa tuon myyrän selästä pahimmat pölyt… slurp-vaan ja koko otus oli imurin uumenissa! Käteen jäi vain puinen alusta ja kasa kutterinpurua, voi kökkö.

Palaudutaanpa takaisin Pariisin Ritziin. 42 000€:n Suite Imperiale on hiukan liian pönöttävä omaan makuuni 218 neliön laajuudessaan, mutta kylppäri kyllä kelpaisi ja se divaani. Kultaa on vähän liikaa, mutta siniset vuodeverhot on kyllä söpöt. Ja punainen soffakalusto vaikuttaa aika lämpimältä. Kelpaisi siellä istua ja hyppyyttää alamaisia. Mun vaatimukset ei tosin ole kovin järisyttäviä, kun viihtyisin aivan loistavasti, jos mun eteen kannettais aamuisin vihersmoothie ja pitkin päivää teekupposia ja macaroneja. Ja hyviä kirjoja ja sitten se, että saisin olla rauhassa. Tuokaa teetä ja menkää pois, olis varmaan mun vakiolause.

Suite Coco Chanel sen sijaan on aivan hemskatin viehättävä 188 neliöineen ja 40 000€:n yöhinnasta huolimatta. Hyvin tyylikästä norsunluunvalkoista, beigeä ja mustaa, kullan tilalla enemmän hopeaa, yksinkertaisia suoria linjoja ja viileän rauhallista otetta elämään ylipäätään. Täällä viihtyisin! Mustissa huonekaluissa Kiinalaisia vaikutteita, vaalea divaani ja musta sermi, ei mitään tsitipritiä ja värioksennusta, ei mitään päällekäypää näkökentässä. Mikäs täällä olisi loikoillessa ja skumppaa hörppiessä! Penttipuuhkakin viihtyisi varmasti tässä lukaalissa. Täytyypä muistaa ottaa hänet mukaan!

Suite Windsor hiukan pikkusievää ja kultaa ripsuteltu sinne tänne. Tämä on kyllä aurinkoinen ja kesäinen huoneisto koko 163 neliön laajuudessaan ja ehkäpä se 34 000€ hintakin on sopivan kesäinen. Täällä on kukkia ja minä kyllä pyytäisin tuomaan koko ajan lisää rakastamiani oudon värisiä ja kaksivärisiä kukkia kaikkialle. Kylppäri on ihmeellisen vähäeleinen ja ehkä juuri siksi viihtyisä. Muuttuisin täällä varmaan eläväksi vesiruumiiksi, niin paljon lojuisin kylvyssä! Välillä voisi hiippailla kukkakimonoon sonnustautuneena ranskalaiselle parvekkeelle huiskuttelemaan turisteille. Ja tämä sviitti suorastaan vaatii tilaamaan mielikuvituksellisia kakkuja pitkin päivää!

163-neliöinen ja 31 000€ hintainen Suite Vendome ei oikein ole minun makuuni, joten skippaan sen ihan suosiolla ja siirryn 169 neliön L’Appartement Ritziin, joka on kuin rikkaan naisen ’Vihervaaran Annan ullakkohuoneisto’, matala taittuva katto, sinisiä huonekaluja ja mikä parasta; oma kattoparveke vehmaalle sisäpihalle! Huutelisin sieltä naapuriparvekkeille ja keskittyisin haaveilemaan. Täällä tarvittaisiin kokoelma aurinkolaseja ja antiikkisia pitsipäivänvarjoja! Mojitoa sankokaupalla ja paljon kirjoja, sekä tyhjiä päiväkirjoja. Hintaa tällä on vaivaiset 20 100€/yö.

Mitenkään erityisemmin ilahtumatta 85-neliöisestä, 18 000€ hintaisesta Suite Mansartista, siirryn paljon miellyttävämpään 120-neliöiseen ja 14 200€:n hintaiseen Suite Maria Callasiin! Tyylikästä vaaleaa, vähäeleistä eleganttiutta ja kutsuva muhkea vuode. Kylppärin lasihyllyt suorastaan vaativat täyttämään itsensä parfyymeillä ja täällä viljelisin tasoille ja lattioille kutkuttavan suloisia käsilaukkuja! Saisivat köörätä niitä minulle Pariisin antiikkikaupoista, sillä en oikein välitä monistakaan uusista laukkumalleista, ainakaan luxusmerkeiltä. Mitähän ne sanoisivat, kun sanoisin aamulla että ’tuo minulle Papu:n muumitunika!’ Ihmisiä on kiva vähän järkyttää, ja jos olisin upporikas, tekisin sen varmaan jotenkin vähän tähän tyyliin.

F.Scott Fitzgeraldin huone hyökkää kimppuuni ja siellä on aivan liikaa kultaa 185 neliön mitalla, vaikka hinta on vain naurettavat 14 100€ yöltä! Suljen kuitenkin oven pienen kurkistuksen jälkeen ja laahaudun ylhäisesti pienen 68-neliöisen Suite Chopinin ovelle. Sekin vähän murisee minulle ja silmiin sattuu, enkä ymmärrä tuon taivaallista soittimista, joten säästän 11 100€ ja jatkan matkaani Suite Ernest Hemingway:tä kohti. Sen 79:n neliön huoneissa kuuluu rapsakka kirjoituskoneen ääni. Kurkistan peremmälle ja huomaan juovani päivät pääksytysten drinkkejä itse Ernestin seurana. Mahtaako hän minusta jotakin kirjoittaa? Sitä pohdin parvekkeella ja raapustelen joitakin hajamerkintöjä omaan päiväkirjaani. Mutta kuka nyt jaksaa Ernestin luona loputtomasti notkua? Vaikka se ei maksa kuin 8 600€/yö, niin silti. 

Lähden käppäilemään eteenpäin ja löydän itseni Suite Charlie Chaplin:n mukavasta 72:n neliön huoneistosta. Täällä on hattu ja keppikin ja minä pidän niistä molemmista! Täällä soitetaan gramofonia (täytyykin heti käskeä palveluskuntaa etsimään minulle Olavi Virtaa) ja ryystetään kahvia. Mutta onko täällä vähän ahdasta ja tunkkaista? Kahvin jälkeen häippäsen hiljaa ja huomaamatta omille teilleni. Suite Operassa huomaan kivan punaisen kaarevan sohvan ikkunan ääressä ja päätän ottaa torkut. Lainaan serkultani viisi kissaa ja kuorsaan sohvalla aimo tovin. 12 sviittiä läpijuosseena alan olla aika puhki. 

Suite Grand Jardin kutsuu ja päätän asettua sinne. 80 neliötä, 6 800€, jassoo, mikäpäs siinä. Taskurahoja tuollaiset! Kiva kylppäri, sininen sohva, parveke… sinne voisin tilata sushia aina lounaaksi ja täyttää vaatehuoneen kivoilla koltuilla. Voisikohan päivälliseksi tilata läskisoosia ja takkaan laittaa tulet? Tähän sviittiin pääseekin kahdesta ovesta, joten voin häipyä, sitten kun taas kyllästyn. Voisikohan hotelliin ostaa semmoisen turistilipun, että voisi kokeilla kaikkia huoneita joita haluaa (ja heittää siellä jo valmiiksi asuvan rahvaan ulos) ja hengata ylipäätään siellä ja täällä vaikka viikon taikka pari? Ja sitten olla suostumatta poistumaan, jäädä vain yksinkertaisesti hengailemaan? Kutsuisi välillä kavereita ja sukulaisiakin kyllästymään tämmöiseen tympeään hotellielämään. Vähänkö rasittavaa. Antakaa anteeksi jo etukäteen!

Ihan sietämätön rotanloukku tämäkin Suite Marcel Proust, 67 neliötä! Sinnehän tuskin mahtuu. Niin halpakin, ettei tuollaista viitsi edes maksaa; 6 200€/yö. Ai Marcel on aikoinaan asunut täällä hotellissa? Kuka sekin on, joku nobody. Mutta huoneesta löytyy divaani ja kirjakaappeja. Kunhan ensin heitän ne nahistuneet opukset lähimpään jordaaniin, voin tunkea tilalle omat self help-niteeni. Ihan siedettävä kylppäri ja teekannu odottaa valmiiksi sohvapöydällä. Jätän Suite Proustin sukulaisille ja karkaan itse Suite Prince de Galles:iin. Täällä on vähän värejä, jos kohta on kultaakin. Kylppärin kultaiset variksenpäähanat ruuvaan irti heti kun henkilökunnan selkä kääntyy ja heitän ne siitä hassusta pyöreästä ikkunasta ulos. Joku voi lähettää mulle Billnäsistä kunnon hanat. Tilaan lisää kukkia, parfyymejä, käsilaukkuja ja tanttuja. Ei kestä kauaakaan täyttää tämä 93 neliötä!

Tässä ne nimetyt sviitit nyt oli. Vielä on kaikennäköistä Deluxea ja Executivea erilaisilla etu- tai takaliitteillä, kuten ’- suite’, ’- junior suite’, ’grand - room’, ’- room’ ja lopusi pahnanpohjimmaisena pelkkä Superior room, jonka 35 neliötä ja 2 000€ hinta tuntuu kyllä työttömällekin kotoisalta. Kermanvaaleaa, hitusen tummaa puuta, sinisiä toppatuoleja, kukkia, hedelmiä, kukkaverhoja ja ranskalainen parveke! Tästä voisi tehdä niille viidelle kissalle oman sviitin.

Ja onhan se Ritz paljon muutakin kuin sviittejä tai huoneita. Sieltä löytyy 7 baaria/ravintolaa/salonkia, 5 spa/club/pool/beauty boutique-höpsötystä, 8 salonkia tai muuta juhliin yms varattavaa tilaa ja kaiken päälle 5 putiikkia jossa törsätä loput pennoset. Yleensä en tykkää kaupallisista yhteistyöjutuista, mutta voisikohan he ottaa tämän semmoisena ja piffata mulle vaikka kuukauden varauksen sinne väljemmän neliömäärän sviitteihin? Tarvii varmaan soitella ritziin ja tiedustella… taikka kysyä suoraa Heiniltä. He kun asuu mun suvun linnassa Skotlannissa, niin enkös mä nyt voisi asua heidän hotellissa Pariisissa? Win-win.

Miina Äkkijyrkän potkiminen ulos Farmilta

 

Oon pohtinu tätä asiaa ja miettiny, että kirjoitanko tästä vai en. Että pitääkö mun aina sanoa painava sanani joka asiaan, josta somessa (kai) kohistaan ja päädyin siihen, että tässä tapauksessa varsinkin pitää ja onhan se mukava olla suuna päänä ja antaa neuvoja, että kuinka tätä maailmaa pitäisi ajaa. Mä koen tämän asian niin, että lapsi meni pesuveden mukana, taikka että kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää, vanhoilla sanonnoilla kuvatakseni. Ja ihan omin sanoin sanoisin, että jos yritetään olla aivan helvetin ääriherkkiä ja superymmärtäviä ja etenkin henkeen ja vereen sellaisia ’turvallisen tilan’ toitottajia, niin silloin puukotetaan syyllistettyä kohdetta hyvin kipeästi ja epäreilusti. Niin sillon mulle nousee ihan mahtava kysymysmerkki pään päälle, että hei oikeesti, menikö nyt ihan oikeudenmukaisesti tää tilanne? Että tuliko esim nyt tässä Miinalle turvallinen olo, missä Miinan turvallinen tila?! Kysyn vaan, että kenellä ylipäätään on oikeus turvalliseen oloon/tilaan? Nuorisolaisillako? Entä meillä vaappuvilla ikälopuilla?

Enitenhän tässä hiertää tietysti se, että meille ei kerrota miksi Miina heitettiin ulos. Se on vähän omituista, etenkin kun nykyään ollaan jo ihan normisti läpinäkyvyyden kannalla joka asiassa, mikä toki hyvä onkin. Niin kysyn vaan, että missä on läpinäkyvyys tässä tapauksessa?? Että onko läpinäkyvyys aina tilannekohtaista vai? Ymmärtäisin sen, jos Miina itse olisi kieltänyt asian kertomisen, mutta kun olen käsittänyt Miinan haastatteluista, että hän ei edes itse tiedä miksi oikeastaan heitettiin ulos tosi-tv-ohjelmasta. Ja sen ulosheitonhan teki siis tuotantoryhmä, ei ohjelmaan kuuluvan kilpailun kulku. Hiljaisuutta puolustellaan sillä, että syy ulosheittoon on tapahtumissa, jotka tapahtuivat kuvausten ulkopuolella farmilla. Niiiin…?? Mitäpä jos poliitikot alkaisivat perustella päätöksiään samalla lailla; ’tää on päätetty eduskunnassa kameroiden poissa ollessa, joten emme avaa syitä teille’, niin tulisiko tästä haloo ja maanlaajuinen kriisi? Juu, ei varmaan niin.

No Miinaa sen kummemmin tuntematta, olen päässyt käsitykseen, että hän on ensinnäkin hyvin herkkä ihminen, joka jännitti farmille tuloa jo alunperinkin, koska hän mietti, että miten tulee toimeen ihmisten kanssa. No miten kävi? Puukko heilui selkään, eli ihan oikein pelätty. Tosin veikkaanpa, että edes Miina ei ole aavistellut pahimmillaankaan, että ihan näin voisi käydä. Toisekseen Miina on aivan eri sukupolvea kuin nuorimmat Farmin osanottajat. Mietipä osaisitko itse käyttäytyä kuten itseäsi yli 50 vuotta nuoremmat odottavat? Käytöksen ja ajatustavan muuttaminen on hidas prosessi, joka on monessa kohden jopa täyttä paskaa. Että vaikka esimerkiksi 1890-luvulla syntyneen olisi pitänyt hyväksyä täysin 60-luvun kaupunkilaisnuorison vapaa seksi, kommuunit ja vasemmistolaisuus? Enpä usko, että hirveän moni ikäihminen koskaan pääsi siihen kelkkaan ja miksi olisi pitänytkään? Miksi heidän olisi pitänyt teeskennellä hyväksyntää? Vähän samalla tavalla sukupolvien kuilu menee nykyäänkin; jos on vuosikymmeniä tehnyt ja ajatellut jollain tapaa, sitä on mahdoton yhtäkkiä muuttaa. Sen ikäiset ymmärtävät jo, että maailmassa tulee ja menee erilaisia suuntauksia, joihin ei kannata juuri korvaansa lotkauttaa. Joskus silti vahingossa tulee lotkautettua ja siitä kai tässä on kysymys, vaikka en minä tiedä, kun ei kerrota.

Mä en oikein tiedä naurattaako mua vai suututtaako mua enemmän tämä tapaus. Tämä on niin nurinkurinen juttu. Että vaaditaan yhtä ja tehdään toista. Vai mitä lienee tuotantotiimi sekoillut? Miina vaikuttaa vinkeältä persoonalta, mutta ei se ole syy heittää häntä ulos noin vain. Hän kiroilee, mutta niinpä meistä kai jokainen tekee enemmän tai vähemmän. Hän sanoo suorat sanat, mutta niissä on pohjaa, kokemuksen vakaata rintaääntä ja maalaisjärkeä. Ei niinkään ilkeyttä, ainakaan minun mielestäni. Tämä näyttää pahasti siltä, että maailmassa on nykyään sellainen ’voi voi sentään’-porukka, joka on alkanut huolestumisesta, muutoksenhalusta, halusta opettaa muita ja kaikkien mutkien kautta päätynyt porukaksi, joka heiluu puukko kädessä ja vihan lieskat silmissä, riehuen heti, kun yksikin sana tai teko ylittää sietorajan. Ja se raja on matala, uskokaa minua.

Jos nyt oikein pinnistän, niin luulen sen menneen jotenkin niin, että joku nuori henkilö on töpeksinyt jonkun aidanrakentamisen taikka lannanlevittämisen kanssa ja Miina on reippaaseen tyyliinsä saattanut sanoa, että ’sinä olet niin nuori, että sinä et tiedä mitään, painu hittoon siitä kun minä näytän’ tai jotain sen suuntaista. Ja kaikkien havaintojeni mukaan ne farmin nuoret ei kyllä olekaan mitään maatilan pyörittäjiä, toisin kuin Miina on. Että aika monessa kohdassa onkin jo käynyt ilmi, että vähän heikoilla on tiedot ja taidot. Eikä kaikilla tietysti voikaan olla tietoa ja taitoa, mutta jotenkin ymmärrän hyvin, että siinä lopulta palaa päre ja tulee sanottua räväkästi. Ja miten se sitten pitäisi selvittää? Kahden kesken voisi sanoa, että minä pahastuin tuosta, eikä niin, että oikein tuotantotiimi päättää heittää ulos koko ihmisen. Mutta taas tullaan siihen, että mene ja tiedä. Vastaisuuden varalle; voisiko myös tuotantoryhmä tosiaan noudattaa sitä läpinäkyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta myös, kiitos!

Laukkuja, osa 52

 

”Uusi Tietosanakirja KOM-LAK” on tämänpäiväisen laukun materiaali. Tämä on vähän isompi kuin edellinen kirjasta tehty laukku, joten tänne mahtuu käytännöllisemmin tavaraa.

Lukkomekanismi tekee tästä olkalaukusta vähän salkkumaisen, mutta se sopii jotenkin tämän kirjankin henkeen. Sellainen viralliselta kalskahtava, mutta ei kuitenkaan.

Tässäkään laukussa ei ole erillistä vuorimateriaalia, joten kansipahvi ja läppänahka tässäkin sisällä ainoat materiaalit. Mitään taskuja tässä laukussa ei ole.

Laukun väri miellyttää silmää. Tätä täytyy testailla ja pohtia laukun tulevaisuutta kuitenkin. Käytännöllisyys ratkaisee sen sitten!

Työterveys ja kuntoutuminen ylipäätään

Jauh, taas käyty työterveydessä. Saikkua jatkettu kuukaudella. Mutta mikä parasta, lääkäri oli oikein paneutunut ja perinpohjainen. Kyseli mm onko aikaisemmin ollut jotain leikkauksia tai toimenpiteitä, vaikka en tiedäkään miten ne tähän liittyvät. Ehkä hän ajatteli, että jos lähivuosina on ollut paljon toimenpiteitä, se vaikuttaa myös nykytilaan. Mutta edellisestä leikkauksesta on jo kymmenkunta vuotta ja muita operaatioita ei sitten olekaan ollut. Joten se niistä.

Tämä oli ensimmäinen työterveyslääkäri, joka otti puheeksi työfyssarin! Mulla on kuulemma oikeus siihen. Joten lähete on nyt tehty ja minä vain varailen ajan sinne. Toinen asia, mistä kukaan ei ole aikaisemmin hiiskunut halaistua sanaa, on työkykyvalmentaja. Sinnekin sain lähetteen. Mun mielestä tämä tuntuu välittämiseltä, vaikka oikeastihan tässä on kyse vain siitä, että minun ikäinen nainen ei ole vielä eläkkeelle laskettavissa. Ei näillä oireilla ainakaan. Mutta en mä kyllä sairaseläkkeelle haluaisikaan, ei sen puoleen! 

Myöskin hän suositteli käden kuvausta ja ultrausta, jotta voidaan tutkia tätä kipua hiukan tarkemmin. Mutta se ei kuulu työterveyden piiriin, vaan se pitäisi hoitaa ihan julkisella puolella. Joten siihenkin täytyy varailla aikoja. Eikä se mitenkään pahitteeksi varmasti olekaan. Itekin olen jo pahuksen tympääntynyt tähän puolikuntoiseen oloon, kun joinakin päivinä oireet on vahvempia kuin toisina ja käsi vaikeuttaa kaikkea arjessa. Katsotaanpa miten tämä etenee. Mutta sen vaan sanon, että se mun vesijumppa on todellakin auttanut aika paljon! En siis ole liittynyt mihinkään vesijumpparyhmään, vaan tehnyt ihan omia aikojani Tampereen uimahalleissa vesijumppaa siihen tarkoitettujen televisioruutujen äärellä. Niitä on ainakin Hervannassa, Pyynikillä ja Tesomalla. Sieltä voi itse valita minkä jumpan haluaa ja sitten saakin huhkia hiki päässä ja henki hieverissä jos vaan kykenee. No, on toki lempeämpiäkin ohjelmia, että ei kannata säikähtää. Ja sitten kun pääsee juoneen kiinni, niin tietää minkä tyylisiä liikkeitä voi tehdä itekseen vaikka kesällä järvessä ilman mitään opastusvideoita.

 

Yöpöydän kirjapino, osa 6

 

Rottien pyhimyksessä mielenkiinto heräsi sekä kansikuvan, että nimen takia ja vahvistui takakannen myötä. Kyse on Hattulan keskiaikaisen Pyhän Ristin kirkon maalareiden tarinasta, kuvitteellisesta sellaisesta tietysti. Maalareiden joukkoon pestataan lähiseudun tyttö Pelliina, jotta työ saadaan ajoissa valmiiksi. Tässä kohtaa jäin kyllä miettimään, että miten kukaan sen ajan kouluttamaton henkilö saattoi osata piirtää, koska ei ollut kyniä ja papereita, etenkään lapsille. Takakannessa sanotaan ’tyttö’, mutta kirjassa varsinaisesti kuitenkin esiintyykin yksin asuva nuori nainen. Hiilellä voi toki piirtää vaikka seiniin ja sormella hiekkaan, mutta enpä kauheasti usko, että niin tehtiin. Tuoheen voi tietysti raapustaa ja se lähinnä kai vastaakin nykyajan piirtämistä.

Kirjailija on selvästi tehnyt paljon esityötä ja tutkimusta keskiajan kirkkomaalauksista. Se onkin mielenkiintoinen maailma ja samalla valottuu keskiajan verotussysteemi ja ihmisten ajatusmaailma muutenkin. Olen lukenut vasta nelisenkymmentä sivua, joten en osaa vieläkään sanoa miten Pelliina päätyy maalariapulaiseksi ja miten hän jo valmiiksi osaa mitään sellaista. Teksti kulkee ihan sujuvasti, vaikkakaan siitä ei tule sellainen olo, että on pakko ahmia vielä lisää. Teksti on ajoittain vähäpilkkuista, eli pilkut ei puutu kokonaan, mutta niitä on hyvin vähän. En tiedä miksi, sillä lauseet on kuitenkin pitkiä ja minusta pilkkuja selvästi puuttuu. Mutta jos ei anna sen häiritä, niin kaikki sujuu. Kyllä minä tätä suosittelen.

Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet, on loputtoman kiinnostava Wivi Lönnistä kertova romaani. Tai oikeastaan Wivistä ja kauppaneuvos ja teollisuuspatruuna Hanna Parviaisesta, sydänystävistä, toisilleen rakkaista. Arkkitehtuuria, tienraivausta, edelläkulkemista! Sellaista kaikkea oli Wivin, tahtonaisen elämä. Ja koska mua kiinnostaa arkkitehtuuri, naisten historia, naisten välinen rakkaus entisaikoina, niin tämä on juuri oikea kirja kaikesta siitä.

Kirjassa ei ole kuvia, sillä tämä on puhtaasti romaani, mutta kuitenkin vahvasti tosiasioihin perustuva. Kuvattomuus ei kuitenkaan haittaa. He asuvat Jyväskylässä ja siksi mietinkin, onko Hanna ’meidän’ Parviaisia, mutta pieni tsekkaus paljastaa, että Hanna on Kiihtelysvaaran Parviaisia, ei niitä Parviaisia (taka Sparfveneja), joiden talo edelleen tönöttää Toivolan vanhan pihan korttelissa. Se nimittäin on esiäitini Matildan isäpuolen veljen talo, mutta jätetään se tarina toiseen kertaan.

Tätä kirjaa en ole vielä aloittanut ja sen odotus kuhisee sisällä kuin pari kaunista perhosta ja auringon säteiden tanssi kesäisessä puutarhassa. Silti, olen valmis suosittelemaan tätä muillekin. Sen verran olen vilkuillut sisälle Wivin maailmaan.