Suonikohjuoperaatio

 

Ihanaa kun suonikohjuoperaatio on nyt poissa päiväjärjestyksestä! Kävin nimittäin tiistaina operaatiossa. Kaikkihan alkoi noin vuosi sitten, kun olin hierojalla, joka nimenomaisesta kiellosta huolimatta otti oikein rautaisen otteen kummastakin koivesta ja sen jälkeen sitten jalat olikin kipeet pari viikkoa. Menin lääkärille, joka laittoi lähetteen tarkempiin tutkimuksiin elokuulle. No, elokuussa olin kuitenkin syöpäleikkauksen jäljiltä ihan kuittina, joten siirsin tutkailut tämän vuoden puolelle. Tammikuussa varailin  aikaa uudelleen ja pääsinkin maaliskuussa spesialistin arvioon. Tuomio oli, että oikee runkosuoni on varsin tööt ja vasemman jalan polvitaipeesta jonkun matkaa molempiin suuntiin on parantamisen varaa. Ja operatsiooni varattiin tälle viikolle, eli melko nopeesti kuitenkin!

Olin jo etukäteen vähän katellu netistä, että suonikohjuja ei juurikaan enää leikata, vaan operaatiot tehdään lähinnä vaahtoruiskutuksena tai laserointina. Toimenpide tiedetään vasta sitten, kun lääkäri on tutkinut koivet ja ultrannu suonet. Se tutkiminen on kivuton ja nopee juttu. Suonikohjut on monella tapaa ikävät. Ensinnäkin ne näyttää rumilta möllyköiltä, mutta vaikka ei mitään näkyiskään, niin kohjuja voi olla koipien sisuksissa. Ultraus näyttää siis todellisen tilanteen, mitä ei päältä päin välttämättä ollenkaan huomaa! Suonikohjut aiheuttaa jalkojen turvotusta, väsymistä, kipuilua, säärten kutinaa ja suonenvetoja. Mulla oli vähän tätä kaikkea. Ja suonikohjuthan voi johtaa joskus veritulppaankin, että sikäli ne on hyvä hoidattaa.

No, mimmonen se ite operaatio sitten oli? Se oli nopea ja helppo! 20 minuuttia per koipi! Minä, neulakammoinen ihminen, joka inhoon kaikkia operaatioita, en pitäny tätä ollenkaan pahana. Ihan ekana piti tietysti riisua koivet paljaiksi ja sitten käydä selin makuulle (joillakin kohjut voi olla niin, että operoidaan jalkojen takaosat ja sillon varmaan ollaankin mahallaan) hoitopöydälle. Piti lojua semmosessa typerässä sammakko-asennossa, polvet vähän kaukana toisistaan. Molempien polvien alle laitettiin tyynyt. Lääkäri oli tiiraillu koneelta tilanteen jo valmiiksi ja kävi piirtämässä tussilla mun jalkoihin operoitavat alueet. Sen jälkeen hoitajat (joita oli kaksin kappalein) pyyhki jalat kylmällä desinfiointigeelillä (yök) ja kiinnitti jalkoihin sellaset suojapaperit, joissa oli teipit, niin että ainoostaan se operoitava kohta oli kummastakin jalasta näkyvillä.

Sitten mä kerroin, että mua jännittää eniten ne puudutuspiikit ja me alettiin jutella hoitajien kanssa kaikenlaisista jännistä jutuista kuten syöpä ja mun entisen työ. Elikkä halusinkin pitää yllä höpinää, jotta ajatus on poissa siitä operaatiosta, jotta huomio ei oo liiaksi kaikissa tuntemuksissa. Lääkäri tuli operoimaan ja sanoi aina ”nyt pistän” ja sitten oli pari sekuntia pieni nipistys. En laskenu montako piikkiä oikeeseen jalkaan tuli, kun alue oli nivusesta nilkkaan, mutta varmaan alle 10. Muistikuvien mukaan ehkä 4-5? Mutta voi olla että muistan väärin. Laserointi ei tuntunut miltään ja mikään ylipäätään ei tuntunut miltään. Paitti ihan toimenpiteen alussa mulle sanottiin, että sydän voi alkaa hakata ja niinhän se peijooni teki; yhtäkkiä oli ku oisin kuupperin juossu. Mutta se ei oo vaarallista ja se meni ohi huomaamatta. Ja sitten se lääkäri yhtäkkiä sanoi, että no ni, nyt se on valmis. Ja mää kiekasin, että ai nykkö jo?! Voi herran tähen.

Sitte sama toiselle jalalle, mutta vähemmän, koska alue ei ollu yhtään niin iso. Ja seki oli ohitte hujauksessa! Sen jälkeen hoitajat kisko naama punasena semmoset sairaalan pitkät tukisukat mun koipiin ja sano, että sun pitäis ny pitää näitä kolme päivää. Ja nytte voit pukeutuu ja sitten sun tarvii pasteerata tossa käytävällä puol tuntii! Mää sain ohjepaperinki mukaani ja tärkeetä on, että ei saa istua tai seisoo paikoillaan tuntia kauempaa. Kerran tunnis pitää kieppua vaikka soffaa ympäri kymmenen minuuttia. Nii, ei tietty koko loppuelämän ajan, mutta … ööö siinä paperissa ei sanota kauanko. Varmaan ne sano sen mulle moneen kertaan, mutta mun pää on nykyään sillai seulana, että puolet asioista tipahtaa saman tien pois. Varmaan mää ny sitten käppäilen vaikka kolme päivää tunnin välein. Yöllä ei tarvii, saa nukkua jos haluaa.

Että semmonen on suonikohjujen laaserioperaatio. Grammanen panadooli tuntia ennen operaatiota ja sen jälkeen tarpeen mukaan. Mähän nyt rouskin niitä tän käden takia muutenki, niin että ei oo mitään hajua mistään kivusta. Paitti käden, mutta sehän nyt on täysin eri asia se. Jos suonikohjut pelottaa, niin toivottavasti tämän luettua ei enää kammota mennä operaatioon. Sata kertaa pahempaa on nimittäin se, jos joku ronkkii suonta verikoetta varten! Vaikka ei luulis, kun koipien sisäpinta on herkkää aluetta. Yllättävä oli tämäkin asia huomata! Ei siis hätää.