…niin kauan kuin vain suinkin pystyn! Vaikka se tarkottaa sitä, että nyt revin itteeni kartanon, kodin ja lapsuudenkodin välillä. Viihdyn niissä kaikissa ja kaipaan niihin kaikkiin, silloin kun olen muualla.
Jollain tavalla tämä on kodikas paikka, siis että kun istun aamuteellä tai -kahvilla tuossa aulan sohvalla, niin tuntuu kuin asuisin siellä. Oon tosi kiinnostunut siitä mitä talossa tapahtuu, miten sitä hoidetaan, ettei sitä tuhota (enempää) ja myös siitä mikä on kaupungin aie kartanon suhteen. Toivon, että me saadaan jollain ihmeellä olla siellä nämä neljä vuotta, ennen kuin häätö tulee ja Tampereen kaupunki pistää tuulemaan.
Jonkin verran taiteilijayhteisö pystyy itsekin tekemään pikkuasioita, kuten maalaamaan jotain seiniä, mutta heti vähänkin isommat tai virallisemmat jutut, kuten loisteputkien vaihto muihin lamppuihin ja tapetointi, niin ne pitää tietysti kierrättää kaupungin organisaatiomankelin läpi ja niin meillä kuin kaupungillakaan ei taida olla varaa sellaiseen. No, lamppujen vaihto voi olla just ja just mahdollista, mutta mä vähän luulen, ettei heillä ole kauheasti kiinnostusta panostaa tähän kohteeseen.
Ja nyt ihmiset myös suhtautuu tähän samoin kuin mihin tahansa avoimeen kohteeseen, että täällä voi järjestää vaikka mitä. Mä en näe, että tänne sopisi esimerkiksi reivit (kreivit kylläkin), etenkin kun tontin toiselle laidalle vanhaan tehtaaseen on tulossa tolkuton määrä tiloja kaikenlaiselle sellaisellekin toiminnalle. Must olis ihaninta, jos tää ois sellanen kohde, johon ihmiset sisään astuessaan huokaisee ihastuksesta, että ai jee miten ihana paikka! Että tämä on kuin museo, olematta museo. Täynnä aikaan sopivia huonekaluja, mutta niin, että niissä saisi istua ja niitä saisi koskettaa. Sellaisia puitteita ei monessa paikassa olekaan, kun taas niitä riekkumismestoja on Tampereellakin viljalti. Aika monta vanhaa tehdasta esimerkiksi; Finskulla, Takossa, Haarlassa, Suomen Trikoolla, Hatanpäällä (useita), Santalahdessa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti