Sinnehän ne kaikki tiet johtaa; rasvamaksaan! Tosin R… on parempi kuin S…, mutta jos rasvamaksaa ei hoida, se etenee maksatulehdukseen, sitten kirroosiin ja lopulta myös siihen syöpään. Näin se lääkäri mulle asian kartoitti. Hän sanoi, että on oma asiani miten sen hoidan, vai hoidanko ollenkaan, mutta hän on nyt kertonut mihin se johtaa. Pallo on nyt mulla. Sisso.
Hyvä olikin, ettei se alkanut paasata sen enempää kieltoja tai rajoja. Nykyään tiedetään, että rasvamaksa voi kehittyä jopa lapselle ja sen suurin aiheuttaja on sokeri. Geeneissäni näkyy sokerikoukku ja alttius rasvamaksaan. Ja nyt tajuan, että nehän kulkee tiiviisti käsi kädessä. Jos ei olisi toista, tuskin olisi toistakaan! Ja siinä on myös avain paranemiseen. Ainut keino parantua rasvamaksasta on siis laihduttaminen. Omalla kohdallani se tarkoittaisi ainakin 10 kiloa, mutta 15 olisi vielä parempi, eikä 20:kään olisi liikaa.
Mutta helvetti, kuinka vaikeaa se on, jos on sokeririippuvainen! Olen puhunut muiden sokeririippuvaisten kanssa ja olemme yhdessä todenneet ensinnäkin, että tämä on todellinen ja vakava riippuvuus ja toisekseen, että totaalikieltäytyminen on usein se huonoin vaihtoehto. Mun kohdalla vaikeutta tuottaa karkit ja erityisesti suklaa, mutta myös energiajuomat, limsat ja leivonnaiset. Joka päivä on saatava sokeriannos. Miksi emme sitten viru kadulla huonokuntoisina ja rettelöiden? Koska sokeria saa jopa alle eurolla ja oikeastaan sitä saa vaikka ei haluaisi. Ei kai narkkaritkaan rettelöisi jos jogurtissa olisi kokaiinia ja kekseissä LSD:tä ja irtokarkeissa heroiinia?
On toki muutamia keinoja irroittautua sokerista. Ensinnäkin on siis se totaalinen sokerilakko. Vieroitukseen kuluu noin kuukausi. Olen sen kokenut muutaman kerran. Ensimmäiset päivät kuluu levottomassa, turhautuneessa ja vihaisessa fiiliksessä. Ensimmäiset kaksi viikkoa on jatkuvaa taistelua. Kaupassa pitää vältellä karkkihyllyä, sillä retkahdus on aika taattu jos parkkeeraa kuolaamaan suklaata ja muita herkkuja. Kaupassa on eksynyt olo, kun ei tiedä mitä ostaisi sokerin tilalle. Hedelmät ei kiinnosta! Ei siis yhtään. Saati vihannekset. Saati mikään. Tympii ja haluaisi vaan nukkua, että aika kuluisi, että olo helpottaisi. Kuukauden päästä voi jo suht rennosti mennä karkkihyllyn ohi pysähtymättä. Muutaman kuukauden päästä voi katsella karkkeja vaikka kuinka, eikä yhtään tee mieli, päin vastoin. Ällöttää. Jossain vaiheessa tulee retkahdus (erittäin todennäköisesti) ja sillon sitä vihastuu, kun luulee, että lempisuklaan reseptiä on kavalasti muutettu tällä välin, koska se maistuu pahalta. Oikeasti vaan oma makuaisti on muuttunut. Retkahdusta ei kannata säikähtää, sillä tässä vaiheessa tilanteen saa vielä helposti korjattua. Mutta jos kehität itsellesi uuden riippuvuuden, alkaa kaikki alusta. Vittumaista, mutta totta.
Kerran päivässä-metodi on toinen vaihtoehto. Eli päätät milloin syöt sen päivän makean annoksen. Onko se aamulla, päivällä vai illalla. Mulle se ois iltapäivällä. Et siis napsi pitkin päivää, vaan hillitysti sen yhden ajankohdan aikana. Olkoon se kolme keksiä, kääretortun palanen taikka suklaapatukka. Tämä on oikeasti ravitsemusneuvojan vinkki, jos henkilön tulee massuteltua makeaa pitkin päivää. Tämä on siis vaihtoehto ja askel parempaan. Ei ole tarkoitus totaalikieltäytyä. Jos tiedät, että illalla syöt ravintolassa ja siihen kuuluu jälkkäriksi vaikka jäde, silloin syöt sen päivän sokeriannoksen vasta illalla.
Puolitus on kolmas vaihtoehto. Se toimii näin: aina kun haluat makeaa tai sitä on jossain tarjolla, syö vain puolet siitä mitä normaalisti söisit. Puolikas kakkupala. Puolikas suklaapatukka. Puolikas mitä vain. Ja se siis tarkoittaa, että puolitat sen päiväannoksesi ja siitä tulee puolet viikkoannoksesta, puolet kuukauden sokerimäärästä jne. Ei mikään kovin radikaali keino, mutta jotain sentään. Ja tämäkin on ammattilaisen ohje, ei minun keksimäni. Minä koetan makustella näitä keinoja ja miettiä mikä porras olisi ensin ja mikä sitten. Jotenkin itseään pitää tässä sokeriasiassa huijata, jos aikoo onnistua mukavasti. Tai en tiedä, onko se vain huonoa huijaamista.
’Hitunen päivässä’ on ihan itse keksimäni viimeinen porras. Siinä voin syödä karkkiaskista vaikka kolme karkkia päivässä. Tai kaksi, tai yhden. Siis tosi vähän, mutta kuitenkin sen verran, että on sitä makeaa. Tämä vaatii rautaista tahtoa ja luultavasti noita kahta muuta porrasta ensin alkuun. Sitä en vielä tiedä kauanko noita portaita pitää elää, jotta voi siirtyä seuraavalle. Kuukausi voisi olla sopiva. Liian nopea tahti ei todennäköisesti toimi. Jos kuukausi tuntuu liian hitaalta, mieti että se on kuitenkin parempi kuin et tekisi muutosta lainkaan. Kroppa vaatii oman aikansa, jotta tavasta tulee fyysinen normi.
Olen myös miettinyt, että pitäisikö varata aika joltain ravitsemusneuvojalta. Nuo edellä mainitsemani neuvot ei ole siis minun saamiani. Haluisin ehkä henkilökohtaisen tsemppaajan ja jonkun, joka osaa nämä jutut kuin vettä vaan. En jaksaisi ruveta testailemaan ja opettelemaan kaloreita ja pohtimaan mikä minkäkin kanssa on ok ja missä vaiheessa päivää. Että voinko esim tehdä aamusmoothien vai en. Jos päädyn ammattilaisneuvoihin, kerron täällä miten homma etenee. Olen tiedostanut tämän ”jotain tarttis tehdä” jo aika monta vuotta. On niin paljon mukavampaa olla tekemättä mitään. Mutta tympii, kun painoa karttuu ja elämä hankaloituu koko ajan. Ja onhan se syöpäkin aika hyvä pelote.
