Parsinlankaa paikat väärällään

Viime päivinä oon käynyt käsiksi ompelutarvikeröykkiöihin. Ei siis kankaisiin, vaan lankarulliin, parsinlankoihin, nuppineuloihin, silmäneuloihin, sormustimiin, mittanauhoihin ja sen sellaiseen pikkutilpehööriin.

Mun on pitäny käydä nämä sotkuiset laatikot (joita on seitsemän!) läpi jo monta vuotta, mutta huh, ajatuskin on uuvuttanut! Nyt se kuukauden poistohaaste sai mut aloittamaan tämänkin projektin. Luojalle kiitos!

Enpä tienny olevani ihminen, joka hilloaa Rukatunturin kokosta läjää keskiaikaisia parsinlankoja! On nailonia ja villaa ja polyamidia ja synteettistä ja dralonia ja polyakryyliä ja herra ties mitä! Siis mihin näitä nyt sitte voi käyttää? No okei, oon parsinu näillä joskus, mutta onhan ne vähä… enemmän niitten arvo on siinä historian havinassa kyllä.

Ja onhan ne nyt meleko sulosiakin, kun oikeen tihrustaa. Että jassoo, sitä on oikeen isolla kirkollakin ollu SOK:n trikootehdas! (Pääskylänkatu 12, nyk. Satamaradankatu 1/ Sturenkatu 17) Voi sus siunaa.

En nyt oikeen tiedä itkiskö vai naurais. Jotenkin loputtomalta suolta tämä vaan tuntuu.

Mutta ainakaan se kuukauden poistoprojekti ei tunnu mahdottomalta ponnistukselta tässä valossa. Vai oisko niin, että ihminen tarvii aivan välttämättä esim 30 mustaa lankarullaa…?

Tammikuun puntarointia

Tammikuu on kulunut nopeasti!

On vähän samanlainen oli kuin töissä kerran, kun aamulla sanoin pukuhuoneessa työkaverille, että ”ihanaa, on JO maanantai!” Häntä nauratti ja minuakin nauratti, kun se kuulosti niin hullunkuriselta. Mutta olin jotenkin niin ahdistunut ja täynnä sitä kaikkea, että jo pelkkä muutaman minuutin kuluminen työviikon alusta tuntui siltä, että plussan puolella ollaan ja pian tämä viikko tästä kuluu. Oli pakko psyykata itseään ja koettaa olla positiivinen.

Samaan tapaan olen lapsuuden jälkeen suhtautunut syksyn sateisuuteen, sekä talven pimeyteen ja ankeuteen ennen kevään tuloa. Ainoastaan joulusta ja lumesta pidän! Ja nyt, kun on se ”maanantai” - eli tammikuu, niin mieli alkaa hassulla tavalla olla positiivinen ja välillä tuntuu kuin oltaisiin jo ihan kesän kynnyksellä! Tuntuu kuin pahin olisi jo ohitse ja niinhän se taitaa ollakin. Ehkä monessakin mielessä.

Tammikuussa on tapahtunut kaiken hiljaiselon keskellä kaikenlaista. Ensinnäkin olen päässyt balanssiin osteluideni kanssa. Tammikuu on ollut ”vaatteidenostokuukausi” ja olen käyttänyt mahdollisuuttani ostamalla kolme vaatetta. Nansolta ostin mustan hupparin. En ole ollut yhtään huppari-ihminen, mutta koska olen huomannut viihtyväni fleeceissä, ajattelin, että huppari etutaskuineen voisi olla käytännöllinen jatkumo niille. Ja niin se olikin! Toiseksi ostin Virkkukoukkuselta jänötunikan. Siinäkin kuvion leikkisyys ja isot etutaskut vetosivat eniten. Kolmanneksi ostin todelliseen tarpeeseen Tamperelaisen Nunnun vihreät kukkaleggarit. Minusta on ihanaa ostaa kotimaista!

Tammikuussa olen myös edennyt sukututkimuksessa. Vaikka en siitä koko ajan kirjoitakaan, niin sellainen  ”iso ratas” pään sisällä tekee työtä koko ajan. Ja edistystä tulee. Tammikuussa olen myös tehnyt itselleni ensimmäistä kertaa elämässäni kunnon CV:n. Etsinyt kaikki kymmenet työprojektien tiedot, laskenut kuukausia yhteen ja miettinyt ja hionut. Huh, olen todella tyytyväinen! Valmista pohjaa voi myös tarpeen mukaan muokata helpommin jatkossa eri aloille.

Tammikuussa olen aloittanut myös tämän vuoden tehtävälistaltani ensimmäistä, eli tehnyt kosmetiikkaa! Innostuin siitä oikein kunnolla. Aluksi tein Geraniumbalsamia, sitten Appelsiinibalsamia, Mangovoita, Mandariinijalkabalsamia, Tuberosaparfyymivoidetta ja vielä yhden balsamin, jonka reseptin kehittelin itse. Hurahdin ja keittelin monena päivänä keitoksiani kuin noita-akka.

Ja olen myös aloittanut kukkamullan vaihdon eri kasveille. Suurella jännityksellä kopistelin äitiltä perittyjen kaktuksien vanhat mullat pois ja tein niille uuden seoksen kaktusmullasta ja perliitistä. En ole uskaltanut vaihtaa kaktuksiin multia vielä kertaakaan ja siksipä ne olivatkin kasvattaneet juurensa pikkuriikkisten ruukkujen pohjan läpi suojaruukun pohjalla olevaan ruukkusoraan. Mutta onnistuin tässä jännittävässä operaatiossa, enkä kai tappanut tai kolhinut niistä yhtäkään!

Kasviasioita on ollut muitakin. Olen kylvänyt muutamia Exotic gardenilta tilaamiani siemeniä vihdoin multaan. Niiden kanssa pitää jumpata mitä erikoisimmilla tavoilla, enkä yhtään tiedä miten onnistun, mutta haluan kokeilla! Yksi tahtoo, että sen siemeniä liotetaan ennen kylvöä kaksi vuorokautta kuumassa vedessä, joka ei saa jäähtyä. Siispä termariin! Yksi halusi, että sen siemeniä liotetaan haaleassa vedessä vuorokauden. Yhden siemenet piti kylvää suoraa multaan ja viedä kylvös sitten jääkaappiin kuukaudeksi. Jonkun siemenet itävät jopa puolitoista vuotta. Jos itävät. Ja näitä minä nyt sitten olen kylvänyt; Teepensaan, Etiopianbanaanin, Kapriksen, Oliivin ja Kolibrikukan. Ja tämä on vasta alkua. Vielä on 11 eksoottista lajia odottamassa multaan pääsyä.

Kaikenkaikkiaan mukava ja sopivasti sekä rauhallinen, että puuhakas kuukausi. Ja lopuksi vielä yks juttu, jonka vaivoin kehtaan tunnustaa; olen jo muutaman kerran tuntenut ahdistusta siitä, että kesä on kohta ohi…

 

Harmonia

Enpä voisi paremmin kuvata viime päivien olotilaa, kuin sanomalla ’harmonia’!

Olen edelleen mökillä. Nukun pitkälle, herättyäni keitän kahvit, katson kalenterista mitä olen ajatellut tälle päivälle (yleensä siellä lukee jotakin sellaista kuin ’sukupuu’), tuijottelen pihalle, vilkaisen nettiuutiset. Puolen päivän jälkeen laitan tulia takkaan, puuhastelen kirjoittamisen tai tutkimisen parissa, teen lumitöitä, haen puita, syön, luen blogeja, keskustelen mesessä, suunnittelen huomista.

Alla olevat kuvat sopivat erinomaisesti tämän päivän asioihini. Ajaton aika, hiljaisuus, yövaatteissa notkumista, kolme puhelua sukulaisten kanssa. Yhden kanssa kävimme pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun tuonpuoleisesta, henkimaailmasta, uskosta ja siitä mihin täällä maanpäällä ehkä pyritään. Minähän en kuulu mihinkään kirkkoon tai lahkoon, mutta sisäinen uskoni henkimaailmaan on aina ollut vahva.

Opettelin tänään myös sellaisen käsitteen kuin DNA:n ”trianguloitu segmentti”. Luulen, että tämä kuvaton palapeli, jossa on ehkä 50 000 pikkuruista palaa, mutta joista suurin osa on kateissa, nimeltään sukututkimus, alkaa piirtyä yhä tarkemmin. Tiede on hyvä apulainen tässäkin asiassa! Kerroin tänään juuri sukulaiselle, että olen tutkinut sukua 40 vuotta, siis 10-vuotiaasta lähtien, mutta että tämä on loputonta. AINA on joku esivanhempi, jonka sisarukset kiinnostavat, sitten tulee ajatelleeksi mistä näiden puolisot ovat kotoisin, onko heillä lapsia, onko lapsilla perheitä… tämmöinen ei oikeastaan lopu koskaan. Tai ainakaan ihmiselämässä tätä ei saa valmiiksi. Huikean ihanaa!

 

Irokeesista Marimekkoon yhdessä hujauksessa

Eipä sillä, että olisin täyttänyt mitään pyöreänkaltaisia vuosia.

Olen vain sisäisesti nauranut itselleni, miten olen yhtäkkiä huomannut olevani niin keski-ikäinen että! Missä on se vanha punkkari ja vastarannankiiski? No enpä sitä kyllä kaipaa. Näin on hyvä ja tähyän tulevaan uteliaana.

Jaa-a, mistä siis huomasin olevani uudella portaalla? Se on se hetki, kun huomaan kuolaavani yhä uudestaan Marimekon perään, suorastaan jumaloin Lapponia-koruja, ihastelen persoonallisia ja näyttäviä silmälaseja (ja että on ikänäkö-lasit ylipäätään!), kiinnitän huomiota design-lasiin ja tyylikkäisiin aikaa kestäviin sisustuksiin. Kun laatu merkitsee todella paljon! Kun valitsen pussilakanan kriteereillä "mikä kestää aikaa ja näyttää tyylikkäältä vielä kymmenien vuosienkin päästä"...

Kun rakastaa kangasklassikkoja Aini Vaarilta tai Metsovaaralta, katselee Nanson tuotantoa sillä silmällä, että mikä muistuttaa eniten Marimekkoa. Ei ne räikeimmät ja huikeimmat, vaan vähäeleisen elegantit kuosit. Kutakuinkin sellaiset, jotka saivat vielä 10 vuotta sitten haukottelemaan ja ajattelemaan miten ihmiskunta voikaan olla tylsä!

Mutta voihan olla, että poden jotain varhaista viidenkympin kriisiä myös. Olen nimittäin huokaillut viime aikoina kovastikin sille, että miten ihanaa olisi vielä matkustaa sinne tänne, lukea tuhansia kirjoja, tehdä ja harrastaa - mutta elämä on loppumetreillä! Ei ole enää aikaa ja mahdollisuutta. Tiedän, kuulostaa perin pessimistiseltä! Kuulostaa sellaiselta, mitä en tunne omaksi itsekseni ollenkaan. Edellisistä ikäkriiseistä on selvinnyt vain ajan kanssa, joten ehkä tämäkin menee ohi kun vain koettaa lunkisti odotella ja huijata itsensä positiivisiin mietteisiin. Onneksi on kevät!