Ei ihan niin hyvin kuin haluisin

…tai luulin. Vastauksena kysymykseen ’Miten menee?’ Ensi viikolla olin aloittamassa työt. Suunnittelin jo kaikkea ja ajattelin, että tästä se taas hiljalleen lähtee. Toinen työnantaja on jo pitkään halunnut irtisanoa mut. Välillä hän pohti tuntien vähentämistäkin (siitä neljästä per päivä kahteen). Irtisanominen on kuulkaa nykyään hankala juttu! Joku ehkä ajattelee, että se on hyvä työntekijälle, mutta tässä tapauksessa ei ole! Pahimmillaan minäkin olisin saanut sanktioita kuukauden karenssin muodossa. Ja tämä ei ole nykyhallituksen koukeroita. Nämä tiukkaakin tiukemmat säädökset on hiottu jo aiemmin, työntekijäparan turvaamiseksi. Sanonpa vaan, että taas on puraistu omaan nilkkaan veriset hampaanjäljet.

No, kävin viime viikolla työterveydessä ja sain vihdoin lausunnon, että en ole työkykyinen nykyiseen työhöni. Nyt toinen työnantajani voi laillisesti irtisanoa minut. Kävin saman tien viemässä lausunnon työpaikalle ja jutustelin siellä tunnin verran. Sinä aikana selkä väsyi ja kipuili, käsi väsyi ja olin ihan puhki. Yllätyin itsekin, miten väsynyt olin! Luulin, että en pysty raskaimpiin hommiin, mutta nyt aika kevyestäkin olemisesta olen väsynyt. No, hyvä siis, että saikkukin jatkuu nyt helmikuun loppuun.

Myös mun käsi kiikun kaakun -kipuilee. Pidän rannetukea yötä päivää ja olen saanut sen jännetulehduskivun alun talttumaan, mutta heti jos otan tuen pois päiväksi, se alkaa osoittaa merkkejään. Väsytystaistelua siis sekin. Väsymys. Sitä on nykyään aika paljon. Selkä väsyy kun nousen bussista ja kävelen kaksisataa metriä. Voimat lähtee kun olen kaupassa, eikä näköpiirissä ole tuolia. Polvea särkee, ellen joka päivä juo inkiväärimehua. Vielä marraskuussa vesijumppailin tunninkin yhtä kyytiä ja sitten menin ehkä vielä uimaan. Nyt jaksan vartin. Jos uin altaanmitan, kädet on ihan hapoilla.

Arvelin ite viime viikolla syöpälääkärille, että olisko hemoglobiinit ja ferritiinit alhaalla ja pyysin lähetettä verikokeisiin. Jotenkin sain lähetteeseen vielä rukoiltua mukaan sen syöpäantigeeninkin (P -CA 12-5), jota ei ole yli vuoteen enää tarkkailtu, ’kun on Euroopan tasolla päätetty, että se ei kannata. Että se ei pidennä elinikää, vaikka sitä mitattaisiin.’ ??? Ite en tajua mitä logiikkaa tuossa on, että miten niin ei pidennä elinikää, jos syöpä saadaan ajoissa kiinni? No, hemot ja ferrit oli oikein hyvät. Muutkin perusverenkuvan arvot oli kahta lukuunottamatta viitearvoissa hienosti. Kaksi oli vain vähän koholla, joka on mulle välillä terveenäkin ollut tyypillistä. Mutta se syöpäantigeeni. Se ei ollu viitearvoissa. Lääkäri soitti mulle, että hän on puhunut kollegan kanssa ja he ovat tulleet siihen tulokseen, että kuukauden kuluttua otetaan uudet verikokeet. Jos lukema yhä nousee, niin sitten mennään kuvantamiseen. Kolme viikkoa painostavaa odottelua siis. Toki mielessä pyörii kaikenlaista, vaikka yritänkin sen huitoa mielestä. Tätä se nyt on mun elämä, syövän uusiutumisen pelkoa vuodesta toiseen.

Jos ei käsi, niin sitten jalat… hemmetti!

 

Käsi (ranne) ei ole enää paisunut, eikä punainen, eikä kuumottava. Mutta se kipu, joka ranteessa ja käsivarressa oli ennen piikkiä, ei ole kuitenkaan hävinnyt mihinkään. Tosin lääkäri sanoikin, että katsotaan nyt lokakuun puoliväliin… eli oletan sen parantumisen kestävän kauemmin kuin päivän pari. Huvittavaa tässä on se, että eräs työterveyslääkäri sanoi mulle, että ’kun sulle pistetään TAYSissa se kortisonipiikki, niin se on kuule samana iltana terve! Voit mennä vaikka heti töihin’. Ite olin hieman skeptinen; mitä lie elämänviisautta kertynytkin kallon pohjalle, että ei kai se nyt ihan noinkaan voi olla, yli 7kk kivun jälkeen.

No, mutta eilen sitten illalla duunailin keittiössä ja käännähdin vähän liian vauhdikkaasti tiskipöydän suunnasta ja löin oikean jalkani keskivarpaat tuolinjalkaan. Ei mitenkään kauhean kovaa, mutta tarpeeksi kovaa muutamalle kirosanalle kuitenkin. Sen jälkeen oikea jalka on ollut aika omituinen. Siis siihen ei tullut murtumaa, eikä mustelmaa, eikä mitään näkyvää, mutta siinä on hölmö tunne, ihan kuin joku hermo olis vähän vaurioitunut. Samanlainen tunne on vasemmassa jalassa, jonka jalkapöydän löin kuukausia sitten vessan oveen unenpöpperössä. Siinä on tumma viivamainen jälki ja se on ollut kauan aristava, tosin nykyään vain hölmö. Vähän kuin jotenkin puutunut tai jotain. Mietinkin, että onkohan sillä päkiöiden ja varpaiden neuropatialla, joka tuli sytostaateista viime syksynä, jotain tekemistä sen kanssa, että pienikin vamma tuntuu aivan omituiselta. Vähän kuin varvas olisi irti, mutta kuitenkin kiinni. No varvas taipuu kyllä ja toimii muutenkin ja varpaissa on tunto, mutta tunto ei ole jollain tapaa kuitenkaan normaali. Olis kiva kuulla onko muilla neuropaatikoilla samanlaisia kokemuksia?

Tuulettelemassa ajatuksia järvellä

 

Tänne järvellehän me sitten taas lähdettiin, vaikka lähtiessä satoi ja paikka paikoin ukkosti. Illan aikana tummimmat sateet jäi kuitenkin taakse ja saatiin viettää ilta ja yö rauhassa, ilman jyrinää ja veneen hurjapäistä keikutusta.

Siitä eilisestä työterveyslääkäristä vielä. Mä niin odotan, että se mun ’oma lääkäri’ palaa lomalta! Hän oli ainoa, joka tuossa lafkassa keksi heti alkuunsa ehdottaa, että käsi pitäis ultrata ja röntgata.

Mulla on tämän toisen kanssa sellainen olo, että hän ei ihan täysin usko mua ja luulee, että mä liiottelen, saadakseni löffäillä saikulla niin pitkään kuin mahdollista.

Kun puhuin hänelle käsikirrasta, hän sanoi, että siellä ne pistää sulle ultraohjatusti sen kortisonin ja sä oot samana iltana jo kunnossa ja voisit palata töihin vaikka heti!

Mulla oli jostain syystä vähän epäluuloinen olo ja siksi luinkin jänteiden tulehduksista ja rispaantumista (jota mulla on kahdessa jänteessä) lääkärikäynnin jälkeen kotona jonkun aikaa.

Jos nyt oikein käsitin, niin rispaantuneeseen jänteeseen ei missään nimessä saisi pistää ainakaan kortisonia! Ja tämä rispaantuma näkyi siis siinä surullisenkuuluisassa ultrassa myös.

Sitä paitsi sain sen käsityksen, että on monia muitakin keinoja hoitaa tätä ceissiä, kuin vain kortisoni tai leikkaus. Olen hyvin luottavaisella kannalla siitä Taysin käsikirran käynnistä, joka on elokuun alussa. Ja jos mä kuulostan välillä äärimmäisen negatiiviselta ja jopa pessimistiseltä, niin ne on kuitenkin vain hetkellisiä tilanteita ja kokonaiskuvassa aika pieniä tapauksia. Ne on vähän niin kuin tarroja, joita on liimattu tähän elämän pintaan, niitä tulee ja menee. Siellä pohjalla se perusminä koen kyllä olevani vahvasti optimisti ja tilanteiden mukaan toki myös realisti. Että sillain en ole missään suossa nyt. Vaan järvessä. He he.

Rahat pykäläviidakossa

Hoh hoijaa. Taas vähän kyllästyttää tämä tempoilu täällä saikulla. Varasin aikaa työterveyslääkärille, kuten viisi kertaa aikaisemminkin tänä vuonna. Nyt vaan sattui ajanvaraushenkilöksi ihminen, joka alkoi ihmetellä, että kuinka sinä tänne ja sisältyykö se edes sopimukseen. Ei paljon auttanut, vaikka sanoin käyneeni siellä jo koko alkuvuoden, asian kuuluvan lakisääteiseen minimiin eli työkyvyn arviointi pitkän sairauden jatkona. Ei auttanut, vaikka sanoin, että en saa siellä mitään hoitoa, vaan ne tehdään aina TK:ssa. Arvelen, että langan päässä oli henkilö, joka oli aivan kuutamolla asioista. Sain sentään varattua sen ajan, mutta painokkailla evästyksillä, että tarkista tämä oikeus työnantajaltasi. (No heh, sepä on kyllä hiukan hankalaa ja aikaa viepää, joten tuskin alan repiä asiaa auki siihen suuntaan ollenkaan!)

Heidän omilta sivuiltaan ote…

Jos en nyt itse ole täysin kuutamolla, niin näin se menee, että mun tarvii tepastella työterveyteen - eikä TK:een - jotta kela hyväksyy saikun ja sitten jatkaa saikkupäivärahaa. No siinähän tulee täyteen se 300 arkipäivää ihan näillä näppäimillä, joten samalla olen selvitellyt, että mitäs nyt tehdään. Voin toki mennä työpaikalle istuskelemaan ja höpöttelemään (yllättävän monet vetää sellasesta toljailusta tonnikaupalla kuukaudessa!), mutta niitä varsinaisia työtehtäviäni en pysty tekemään. Pattitilanne. Tai ehkei, sillä seuraavaksi voin käsittääkseni hakea kuntoutustukea. Joko Kelasta taikka eläkevakuutusyhtiöstä. En edes tiennyt mikä se mun yhtiö oli, joten piti katsoa kelan sivuilta ’selvitä työeläkeyhtiösi’…

Samalla kiinnostuin katselemaan omia eläkekertymiäni. Säälittävää. Minä olen se ruohonjuuritason muurahainen, joka en koskaan valittanut (ennen loppuunpalamista ja alanvaihtoa), joka en ikinä kysynyt paljonko palkka on, joka aina sanoin ’tulen!’ kun töistä soitettiin, että tuletko, olis taas tämmönen projekti. Minä olin heidän listalla ensin muutaman muun kanssa niitä tyyppejä, joita kysyttiin, kun tarvittiin porukkaa tekemään fyysistä työtä. Lopuksi minä olin ainut siinä listalla. (Minä olin myös se, jolle vanhemmat ikänsä vakiduunissa painaneet henkilöt saattoi vapaasti vittuilla, että taasko sä oot työttömänä, kiitos siitä kusipäät, en unohda sitä ikinä!) Minä olin se, joka ajattelin, että luon suhteet, kehitän itseäni, verkostoidun ja lopuksi olen vakkari ja teen duunia ihan simona. Niin teinkin, paitsi että ikinä en saanut sitä vakkaripaikkaa ja lopulta paloin puhki. Siksi mun työura - HAH - on rikkonainen kuin ikäkulu rasa lapsen kädessä. Ja siksi kattelen mikä mun työeläkekertymä onkaan tällä hetkellä…

Kiinnostaako kuulla? Se on kuulkaa niinkin jättimäinen summa kuin 396€/kk! Siksi kaivoin esiin kansaneläkkeen taulukon ja siitä voin päätellä, että tuon suuruisella työeläkkeellä kansaneläke olis semmoset 600 noin about, elikkä yhteissumma siellä tonnin kieppeillä. Tonnin verran eläkettä siis kuussa. Wau. No sitähän se mun saikkupäivärahakin on (vähä alle) ja palkkakin melkein, kun teen osa-aikaa (siis sitten kun palaan töihin). Eli eipä paljon heilauta. Paitti, että tokihan se muuttuu, kun aikeissa on kyllä tehä duunia vielä semmoset reilut 10 vuotta. Taikka siis, nythän se menee sillee, että alin eläkeikäni on 65v 11kk, tavoite-eläkeikä on 67v 6kk ja se ylin on 70v. Ja minä oon 53v ja rapiat päälle. Grattis vaan. En todellakaan aio työskennellä seittemänkymppiseksi saakka! Mieluummin muutan vaikka veneen alle.

  

Työterveys ja kuntoutuminen ylipäätään

Jauh, taas käyty työterveydessä. Saikkua jatkettu kuukaudella. Mutta mikä parasta, lääkäri oli oikein paneutunut ja perinpohjainen. Kyseli mm onko aikaisemmin ollut jotain leikkauksia tai toimenpiteitä, vaikka en tiedäkään miten ne tähän liittyvät. Ehkä hän ajatteli, että jos lähivuosina on ollut paljon toimenpiteitä, se vaikuttaa myös nykytilaan. Mutta edellisestä leikkauksesta on jo kymmenkunta vuotta ja muita operaatioita ei sitten olekaan ollut. Joten se niistä.

Tämä oli ensimmäinen työterveyslääkäri, joka otti puheeksi työfyssarin! Mulla on kuulemma oikeus siihen. Joten lähete on nyt tehty ja minä vain varailen ajan sinne. Toinen asia, mistä kukaan ei ole aikaisemmin hiiskunut halaistua sanaa, on työkykyvalmentaja. Sinnekin sain lähetteen. Mun mielestä tämä tuntuu välittämiseltä, vaikka oikeastihan tässä on kyse vain siitä, että minun ikäinen nainen ei ole vielä eläkkeelle laskettavissa. Ei näillä oireilla ainakaan. Mutta en mä kyllä sairaseläkkeelle haluaisikaan, ei sen puoleen! 

Myöskin hän suositteli käden kuvausta ja ultrausta, jotta voidaan tutkia tätä kipua hiukan tarkemmin. Mutta se ei kuulu työterveyden piiriin, vaan se pitäisi hoitaa ihan julkisella puolella. Joten siihenkin täytyy varailla aikoja. Eikä se mitenkään pahitteeksi varmasti olekaan. Itekin olen jo pahuksen tympääntynyt tähän puolikuntoiseen oloon, kun joinakin päivinä oireet on vahvempia kuin toisina ja käsi vaikeuttaa kaikkea arjessa. Katsotaanpa miten tämä etenee. Mutta sen vaan sanon, että se mun vesijumppa on todellakin auttanut aika paljon! En siis ole liittynyt mihinkään vesijumpparyhmään, vaan tehnyt ihan omia aikojani Tampereen uimahalleissa vesijumppaa siihen tarkoitettujen televisioruutujen äärellä. Niitä on ainakin Hervannassa, Pyynikillä ja Tesomalla. Sieltä voi itse valita minkä jumpan haluaa ja sitten saakin huhkia hiki päässä ja henki hieverissä jos vaan kykenee. No, on toki lempeämpiäkin ohjelmia, että ei kannata säikähtää. Ja sitten kun pääsee juoneen kiinni, niin tietää minkä tyylisiä liikkeitä voi tehdä itekseen vaikka kesällä järvessä ilman mitään opastusvideoita.

 

Työterveyspsykologilla

 

Kävin työterveyslääkärillä, joka laittoi mulle lähetteen työterveyspsykologille. Oikeestaan hän sanoi fiksusti, että mielen hyvinvointi heijastaa fyysiseen hyvinvointiin, niin siksi mun ois hyvä mennä sinne. Ja kyllähän sen ymmärtää, että ne kulkee käsi kädessä. Eikä se ainakaan pahenna asioita.

Koska mulla oli kesällä valtava shokki saada syöpädiagnoosi ihan puskista, nopealla aikataululla isoin mahdollinen leikkaus joka lantion alueelle tehdään, pitkä fyysinen toipuminen ja samanaikaiset sytostaatit aina itsenäisyyspäivään saakka ja nyt Letrot oireineen ja tieto siitä, että 80%:lla tämä syöpä uusiutuu, niin olispa ihme jos ei mieli vähän järkyttyisi! Joten olin samaa mieltä työterveyslääkärin kanssa, että ois varmaan hyvä idea mennä puhumaan työterveyspsykologille.

Kävin siellä viime viikon lopulla. Mulla oli tunnin aika, mutta se humpsahti ohi liiankin nopeesti. Ehdin avata asioita ja itkeä monia kertoja, mutta hän ei vielä oikein ehtinyt tarttua tähän kaikkeen. Ja kuulemma mulla on kolmen käynnin lähete, joten pääsen uudelleen pureskelemaan asioita sinne. Ja ens kerralla odotankin enemmän vastakaikua ja annan hänen enemmän puhua. Mä odotan jotain konkreettista, jotain selkeitä neuvoja. Mihin? No esimerkiksi siihen, miten pääsen yli tästä kaikesta ja miten elää pelkäämättä joka päivä, että mikä tää oire on ja mitä jos.

Kuvat oon ottanu toissakesänä Lapinlahden sairaalarakennuksessa olleessa potilaiden tekemän taiteen näyttelyssä.

Sitä sun tätä

Taidanpa aloittaa terveyskuulumisista. Ne näet muuttuu melekosen nopeesti nykyään. Mä olin parhaassa kunnossa joskus tammikuun lopulla, mutta siitä on nyt rysähdetty aika hyvin takapakkia tähän hetkeen. Oikee peukalo on lähes käyttökelvoton, ei mene suoraksi, eikä koukkuun. Sitä aristaa ja välillä sattuu julumetusti. En availe vetoketjuja, selaa lehtiä, enkä tartu pinsettiotteella mihinkään. Se määrää mun tekemisiä ja olemista hyvin pitkälle ja jessus mihin kaikkeen peukalo vaikuttaakaan! Sen lisäks vasen peukalo antaa myös merkkejä aristuksesta sekin. Muuten etenki jalkojen lihakset on jäykät ja esim lonkkanivelet aika hitaalla. Mä siis toisin sanoen köpöttelen kuin pahainen mummo. Kaikki liikkeellelähtö on hidasta ja kankeaa. Ja tästä kaikesta saa kiittää yksinomaan Letrozolia, syövänestolääkettä, jota oon vetäny nyt reilut kaks kuukautta. 

Tiistaina kävin työterveydessä. Viis viikkoa lisäsaikkua! Hurja helpotus. Vaikka mietinhän minä täälä sitä, että jos letrot aiheuttaa kipua kivun päälle, niin pystynkö ikinä töihin. Ristus mikä ankea ajatus! Että minä en enää sinkoilisi kesän tullen ympäri pihaa ja pitkin pohjanmaata, vaan keinuttelisin koko kesän terassilla filtti jalkojen päällä, ainot jalassa ja shaali harteilla, harmaantuen niin kuin keloseinä museon aitassa. Muumioituisin siihen ja syksyn tullen navakka tuuli lennättäisi minut keltaisten lehtien joukossa kompostin nurkille, eikä kukaan edes kaipaisi tai muistaisi, että kuka thilda…? Öööök.

Ai niin! Meinasin muuten menettää toisen työpaikkani noin vaan alta pois. Närkästytti hiukan, kun ihan sattumalta sain asian tietää, että pääsin soittelemaan ympäriinsä asiaa selvitellen. Mulle tietysti puhelimessa sanottiin, että mitä, eikö sinulle ole tullut tietoa? Minä ihan luulin että olet ilman muuta saanut tiedon! Selvitän asiaa ja soitan takaisin. Ja tästä on jo kohta kolme vuorokautta…. Arvatkaa onko soitettu takaisin? Olin kyllä vähän nuivana puhelimessa, että näinkö tämmöset asiat hoidetaan? Että vain sattuma on nyt minun puolellani ja vain sen ansiosta voin ehkä korjata vielä tilanteen. Katsotaan nyt.

Joku saattaa muistaa, että meillä sattui hieman isompi vesivahinko syyskuussa, kun konttorihuone muuttui Niagaran putoukseksi. Mun kunto oli aina vuoden vaihteen tienoille sen verran kehno, että en jaksanu paljonkaan sitä huoneen tyhjäystä ja siksipä se on vielä kesken. Tosin yli puolet kaikesta roinasta on kyllä jo tyhjätty. Miehellä on oma tyhjäysprojektinsa konttorin yläpuolella olevassa huoneessa ja sekin vielä jumittaa. Meillä kyllä kävi vakuutusyhtiön määrittelemän remppafirman tyyppi mittaamassa kosteudet ja analysoimassa tilanteen heti tuoreeltaan. Sen jälkeen onkin ollut vähän hankala saada heitä kiinni, jotta olis voitu sopia aikataulua. Kunnes alkuviikosta remppamies soittaa miehelleni, että mä pakkaan nyt autoa ja lähden tästä teille. Siis mitääh?? Eihän ees mummon luo mennä noin vaan, pitää ensin ees jollain  tasolla sopia onko ihminen kotona ja sopiiko muuten! No remppamies ymmärsi ja sanoi ilmoittavansa pomolleen, että sovittais aikataulut. Arvatkaa onko pomosta kuulunut? No joka tapauksessa nyt täytyy tyhjätä huoneet loppuun.

Työterveyden päätös jatkosta

Oli kyllä hyvä kokemus käydä työterveydessä! Mulle tehtiin työkyvyn arviointi. Etukäteen mietin, että varmaan sielä pistetään mut kuntopyörään ja juoksumatolle ja kellotetaan, että mitä tuo eukko jaksaa. Sit ku oon ihan äärirajoilla, niin joku kiljuu korvan juuressa, että ”jaksaa jaksaa!” ja lopulta kun kaadun tajuttomana permantoon, niin lääkäri tuhahtaa ja ruksittaa jonkun kaavakkeen kohdan, että ei se viä jaksa.

Lääkäri haastatteli mua ja kuunteli oikeasti. Se mittas verenpaineen ja kuunteli sydämen ja keuhkot. Hyvät kuulemma oli. Ja sitten piti rusentaa lääkärin sormia niin paljon ku jaksoi ja sit piti väännellä käsiä eri suuntiin, kun lääkäri koetti vastustaa. Piti myös taivuttaa selkää eteen ja taakse ja sivuille. Ja kävellä päkiöillä ja kantapäillä. Kaikki sujui kyllä. Harvemmin tulee töissä käveltyä kantapäillä, mutta varmaan sillä joku yhteys mun työhönkin on.

Lopputulemana sain kuukauden lisäsaikkua, eli helmikuun viimeseen päivään saakka. Puolessa kuussa työterveyshoitaja soittelee ja katellaan sitten pitäskö varata uutta lääkäriaikaa ja mahollisesti pohtia lisäsaikkua. Itellä on vähä suunnitelmissa päivittäiset kotitreenit, fyssarit edelleen ja uimahallikäynnit. Vaikka ottaa koville lihaksissa, niin se varmaan kuuluu asiaan tässä vaiheessa. Ehän mä nyt itekään haluu olla ihan rapakunnossa koko loppuelämää.

Työterveys

 

Kuten jo aiemmin kirjotinkin, niin oon kuvitellu, että meen tässä nyt vaan työterveyteen ja saan sieltä lisää saikkua. Koska edelleen mun kunto on niin romuna, että en jaksa kävellä 100m enempää ja hengenahdistus astuu kuvaan siinäkin. Selkään sattuu melko pienikin fyysinen duuni ja olen ihan naatti lähes kaikesta. Mieli on kyllä virkeä ja olo positiivinen! No näinhän se ei sitten tietenkään mennyt. Soittelin nimittäin työpaikalle ja kyselin, että mikäs se meidän työterveys olikaan, kun en oo sitä käyttäny koskaan. (Koska ehdin olla tuossa paikassa töissä vasta alle puoli vuotta ennen sairautta.) Selitin vähän tilannettani myös. No, kuulemma työterveys hoitaa lähinnä vuositarkastukset, eikä tää mun juttu siis kuulu niille. No se on sitten kunnallisen terveydenhuollon heiniä tämä. Saas nähdä kuinka äijän käy, että meenkö helmikuussa töihin istumaan ja sanon, että voi voi kuulkaa kun en mä jaksa tehdä töitä, mutta voin kyllä istua tässä ja höpistä mukavia. Saas nähdä kuka olis tyytyväinen sellaseen. Mut ehkä ne nyt antaa mulle sitten saikkua vähän lisää.

Tästä juontuu ajatukset ylipäätään työterveyteen ja mun kokemuksiin aiheesta. Ja taas päästään siihen, että helvetti ku mua ärsyttää aivan sikana sekin asia!! Voi olla että tulee toistoa, koska tää asia on ärsyttäny mua jo vuosia ja oon varmaan kiristelly hampaita aiheesta täällä blogissakin. Mun edellisessä työpaikassa, siinä jossa olin pätkäduunissa eli ”projektityöntekijänä” hienosti sanottuna 90–luvun lopulta aina kesään 2022 saakka, oli aika villi käytäntö työterveyden suhteen. Käytännös siis kaikki vakkarit tai pitkää projektia tekevät tai ketjutetut pääsi tälle(kin) apajalle, eli olivat oikeutettuja työterveyteen. Mun projektit oli yleensä puolen vuoden mittaisia taikka kahden puolen vuoden pätkän välissä oli vaikkapa kaks viikkoa työtöntä aikaa. Sehän tarkottaa sitä, että se nollas mun työntekijästatukseni siellä ja taas alotettiin alusta, elikkä en ollu oikeutettu työterveyteen, koska ”sullahan ei oo yli puolen vuoden työsuhdetta”. Ei sillä, että olisin juoksennellu ikinä lääkärissä muutenkaan kauheen tiuhaan, mutta kuitenkin. Kyse on periaatteesta! Eli jos tää asia on sulle ratkaiseva työpaikan valinnassa, niin selvitä etukäteen mitä ehtoja työterveydessä on! Se ”lakisääteisyys” on todellakin minimien minimi. Valtion palkkalaiset taitaa olla parhaassa kelkassa tässä suhteessa ja joidenkin kaupunkien sitten seuraavaksi. Firmoista tosi isot voi olla jees. Muilla käytäntö on mitä tahansa hyvän ja huonon välillä!

Ja se mikä mua siis suurimmin ottaa aivoon, on se ”kahden kerroksen väkeä”-käytäntö! Työpaikka, jossa on niitä ylemmän kerroksen ihmisiä, jotka saa 38 arkipäivää vuosilomaa joka vuosi, joiden työaika on päivittäin lyhyempi, joiden työhön kuuluu työterveys, e-passit ym setelit, joiden työhön kuuluu monenlaiset virkistysmatkat jne. ja jotka saa vielä paljon isompaa palkkaa, kun ne alemman kerroksen tyypit, joilla on pitempi työaika, pienempi palkka, ei oikeutta e-passeihin yms, ei virkistysmatkoja, ei ollenkaan työterveyttä ja vuosilomakertymä se alimman portaan mukainen, eli noin 10 arkipäivää puolen vuoden aikana. Ja huom nämä kaksi eri portaalla olevaa ihmistä tekevät usein ihan samaa työtä! Kyse on vaan työsopparin kanssa temppuilusta työnantajataholta. Vois sanoo, että oisit vaatinu paremman sopparin - no jos olisin, niin olis sanottu, että tulijoita on kyllä, ei tänne oo pakko tulla. Ja sitten työkkäri olis laittanu pitkän karenssin päälle (eli en sais rahaa ollenkaan) kun kieltäydyn työstä. Että semmosta reilua peliä. Ja arvatkaa onko kiva olla lähdössä töistä sellasen ylemmän portaan ihmisen kanssa, joka tekee sitä lyhyempää työpäivää ja muistaa aina ulosleimatessa mainita että ”ohhoh, kato, mulla on jo 16 tuntia plussaa!! Pitää kohta pitää vapaapäiviä!” kun itellä on saldo aina nollan tietämillä. Tosi hauskaa siis. Että ne ylemmän kerroksen ihmiset jaksaa aina paukutella henkseleitään niistä eduistaan. Fiksuus tipotiessään, ei voi muuta sanoa!

Edit. Tässä pari linkkiä liittyen työterveyden lakisääteiseen minimiin. Sain ehkä eilen puhelimessa vähän kummallista tietoa ja siksi haluan korjata asian. Nyt tilanne on se, että olen saanut pitkän lääkäriajan toisen työpaikkani kautta heidän työterveydestä kuun lopulle. Se kuulosti niin uskomattomalta, että oli pakko viel aikaa varatessa varmistaa, että onhan tää nyt sitten varmasti työterveyteen kuuluva käynti. Kyllä se on! Mahtavaa!! Kiitos vinkeistä kuuluu arkisin-blogin Jennille!

Työterveyshuollon järjestäminen

Työkyvyn tuki

Talvipäivänseisaus ja komplikaatio

 

Yks virstanpylväs on tänään; talvipäivänseisaus eli vuoden lyhin päivä! Hetki, jolloin pimeyttä on eniten, mutta ollaan myös taitekohdassa, jonka jälkeen jokainen päivä on edellistä valoisampi aina juhannukseen saakka! Tykkään tästä hetkestä vuodessa. Eipä ihme, että menneet sukupolvet aina muinaisuuteen asti on juhlistaneet tätä samaa ajankohtaa.

Tämä on se jouluunlaskeutumisen hetki. Aika monena vuonna oon harmitellu, että tämä aika menee niin nopsaan ohi ja että ei ehdi hiljentyä ja rauhottua paikoilleen. No nyt siihen on aikaa yllin kyllin! Ajattelen myös, että joulun paras aika on just ennen joulua. Mitenköhän tänä vuonna? Saattaa ens viikkokin olla mukavaa hissuttelua. Ainakaan ei oo kiire töihin.

Töistä puheen ollen, otin eilen puheeksi lääkärin kanssa saikkuasian. Että ihan oikeesti, miten voin olla helmikuun alussa tikkana valmis fyysiseen työhön. Kuulemma kela ei hyväksy sitä, että he jatkaa saikkua syöpähoitojen jälkeen. Pitäis kääntyä työterveyden puoleen. Jassoo, no pitänee selvitellä sitä sitten tammikuun jossain vaiheessa. En oo ees varma missä mun toinen työterveys sijaitsee. Tää tämmönen työterveysasia on aikamoisen uutta mulle. Sekin on yhdenlaista kyykyttämistä ja hyväksikäyttöä, että ihmistä pidetään pätkäduunissa niin kauan, että siitä kertyy lähes 10 vuotta työtä, mutta työterveyteen ei pääse. Naurattaa kyllä oikeestaan näin jälestäpäin. Se oli vaan yksi epäkohta siellä edellisessä duunissa.

Lääkäriin menin melko lailla jännittyneissä tunnelmissa. Mun vasen kämmenselkä alkoi näet punottaa viime lauantaina. Viimeisellä sytostaattikerralla sattui nimittäin sellanen juttu, että kanyyli rikkoi suonen ihan tiputuksen loppuvaiheessa ja sytostaattia pääsi kudokseen. Se on todella vakava tilanne, jos se tapahtuu tiettyjen solumyrkkyjen kohdalla; suurena vaarana on kuolio ja leikkaus, jopa amputoiminen. No, lääkäri kävi katsomassa mun kättä heti tiputuksen päätteeksi ja käski pitää siinä kylmää. Käteen ei sattunut, eikä se ollut punainen. Siinä oli vain paisunut kohta, joka kieli tapahtuneesta. Punaiseksi käsi muuttui 9 päivän viiveellä (joka on tyypillistä) ja koska se punaisuus vain syveni ja syveni päivä päivältä, olin jo keskiviikkona ihan hermoraunio. Menin siis todellakin googlettamaan tämän asian ja sain melkein halvauksen, kun luin kuoliosta. Edeltävinä päivinä olin kyllä pitäny yhteyttä sairaalaan ja he rauhoittelivat mua. No lääkäri rauhoitteli eilen lisää ja sanoi, että se karboplatiini ei ole sellanen sytostaatti, joka aiheuttaa kuoliota. Että käsi on nyt vaan punainen jonkun aikaa ja siihen voi jäädä tumma läiskä pysyvästi, mutta muuten mun pitää rasvata sitä ja varoa, etten saa siihen haavaa. Nyt sitten toivon joka aamu, että punaisuus on haalistunut ja käsi alkaa palautua. Kuulemma pienet verisuonet on laajentuneet, mutta muuten laskimot tuntuu olevan kunnossa. Että tämmöstäkin voi sitten sattua. Huh huijaa.