Vaikeimmat asiat sairaalassa

 

Musta tuntuu, että mä vaan tässä jauhan loputtomiin sairaalasta, mutta ehkä mä nyt vaan jauhan siitä sitten. Ainakin niin kauan, kuin on jotain sanottavaa. Nyt kun on vähän etäisyyttä jo, voin jotenkin summata niitä asioita, joita pidin vaikeimpina sairaalajakson aikana. Tän on siis tarkotus olla tsemppaus muille, sillä oon ainakin ite vähän yllättynyt siitä mikä oli vaikeinta.

Oikeestaan sielä oli vain kolme asiaa, joihin en halua kauheesti edes enää palata ja eläytyä ja mietin, että jos ne sais muutettua, niin ei olis mitään hätää. Noiden myötä mulle kuitenkin kehittyi pienoinen sairaalakammo. Oon ollu aikaisemmin sairaalassa (varhaislapsuutta ja synnyttämistä lukuunottamatta) vain kahdesti; vuonna 2014 viikon tiputuksessa sapen ja haiman yhteistulehduksen takia ja toisella kertaa yhden yön leikkausta edeltävällä viikolla tähystysleikkauksen takia, eikä niistä kummastakaan jäänyt mitään traumaa.

Kaikkein vaikein asia, jota kävin läpi, oli mielestäni sietämätön kuumuus, joka vaan jatkui ja jatkui. Sain siihen kyllä apua kun eräs ihana hoitaja toimeliaana avasi tuuletusikkunan, jossa luki ”älä avaa ikkunaa” ja se olikin auki lähes koko loppuajan. Sain myös viilennysgeelipusseja ja jääkylmäksi kasteltuja pyyhkeitä, jotta pystyin ylipäätään olemaan. Ja lopulta sain vielä pöytätuulettimen näiden kaikkien lisäksi. En taida olla ihan normaali, mutta mähän haluisin mieluummin asua vaikka Siperiassa kuin Espanjassa! En voi sille mitään. Ja olen täysin varma siitä, että jos kuumuutta ei olisi ollut kiusana, en kirjoittaisi tähän myöskään kohtaa kaksi. Mutta sitä ennen muutosehdotus sairaaloille; liittykää näihin lämpötilan alentamistalkoisiin, ja laskekaa lämpötilat vaikka edes 21 asteeseen! Pyjamilla ja tyynyvuorilla ja lukuisilla peitteillä saadaan potilaat kyllä pysymään lämpöisinä. TAI vaihtoehtoisesti luokaa sellainen lämmitysjärjestelmä, jossa voidaan huonekohtaisesti säätää lämpötiloja!

Toiseksi vaikein asia, joka poiki myös pelon öitä kohtaan ja joka hiukan kulkeutui kotiinkin mukana, oli henkinen paniikki. Se tuli silloin alkuvaiheessa, kun olin paistua ja kaikki oli tuskaisaa. En nyt sitten tiedä onko kyse paniikkihäiriöstä vai jostain muusta, mutta rauhoittavia sain ja niillä pääsin pahimman yli. Sama paniikki toistui, kun tuntui, että en saa henkeä. No en varmaan saanutkaan kunnolla, koska leikkauksessa toinen keuhko oli vähän mennyt lysyyn ja kai molemmissa oli vähän vettäkin. (Olis nyt ollut vaikka mieluummin skumppaa…) Mietinkin, että täytyiskö mun mennä lääkäriin ja pyytää rauhoittavia vastaisuuden varalle. Tai enhän mä tiedä saako niitä edes, mutta se olis sellanen turva takataskussa kuitenkin. Kotona nämä paniikit nostaa päätään öisin, kun palaan vessasta ja meinaa henki loppua. Jotenkin olen yö yöltä kuitenkin saanut psyykattua itseäni niin, ettei kohtaus tule päälle täysin palkein. Istun sängyn laidalla ja toistelen fyssarin sanoja; muista ryhti! Hengitä syvään! Älä jännitä, hartiat alas.

Ja kolmas vaikea asia oli se, ettei saanut kertaakaan nukuttua kunnon yötä. Kipeä + väsynyt = huono juttu! Kuten jo aiemmin puhuinkin, kaikki kolinat ja laitteiden piipitykset ja sitten vielä joidenkin ultimaattinen kailotus, ne häiritsi jo valmiiksi haperoa unta. Nukuin sairaalassa 10 yötä ja kotona olen nukkunut kolme yötä ja edelleen odotan sitä, että joskus vielä nukun ihanan pitkän levollisen yön! Kotona kukaan ei kailota, eikä ole piipitystä, eikä kuuma, mutta uni on katkonaista ja nukun normaaliin verrattuna vähän.

Yllätyin itse siitä, että esim kipu ei ollut se vaikea juttu. Ehkä se oli niin hetkittäistä kuitenkin, eikä jäytävää vuorokaudesta toiseen jatkuvaa piinaa, että siitä ei jäänyt traumaa, vaikka välillä tosi kipeä olinkin! Vaikeinta ei ollut myöskään nenämahaletkun asennus. Sillä hetkellä vointi oli niin huono, että mikä tahansa auttava toimenpide oli kuin vastaus rukoukseen. Sitä paitsi se oli hetkessä ohi. 

Hmm, okei, nyt tulee mieleen vielä neljäs vaikea asia! Se tehtiin vain kerran, mutta minulle se oli painajaista. Pistäminen! Yks aamu mun kaulavaltimokanyylia ei saatukaan toimimaan, joten labratäti ryhtyi ronkkimaan suonia. Hän aloitti sanoilla ”Onko sua koskaan pistetty jalkaan?” Siinä kohassa sain jo sätkyn ja sit kun hän ryhtyi etsimään suonta vasemmasta kämmenselästä, niin aloin kiljua. Kuka nyt alottaa kämmenselästä, hyvänen aika?! Verta saatiin lopuksi ihan tavallisesti kyynärtaipeesta ja se kämmenselkä on edelleen arka.