En muista kuka mulle sanoi, että se suru ja muu huono olo voi tulla vasta myöhemmin. Kun aluksi oli sekava olo ja paniikki, musta huumori, reippaus… nyt tuntuu, että lähimuisti on ihan puuroa. Varmaankin stressin takia. Ja nyt taitaa olla se suru vallalla. Eipä sitä tässä toivu paremmaksi joka päivä, ainakaan henkisesti. Se on ylipäätäänkin pirun iso harha, että kaikki menisi jotenkin lineaarisesti. Paraneminen, ihmisen kehittyminen, kansakuntien muutos. Musta tuntuu usein, että mä näen asiat historian kautta. Se perspektiivi auttaa ymmärtämään, että miksi mikäkin on ja miten asiat kehittyvät ja mikä niitä voi horjuttaa. Monethan pitää historiaa tosi kuivana jo pelkästään vuosilukujen takia, mutta nehän on vain pieniä tienviittoja, joihin kylläkin koululaitos suhtautuu kuin kiveen hakattuun jumalan sanaan. Ihan sivuseikkoja mun mielestä.
Ja nyt näköjään päästiin aika kätevästi mun lempiaiheeseen; historiaan! Mulla on tässä lähiajoille vielä yksi unelma; että mä pääsisin viettämään aikaa mun ainoan elossa olevan sedän kanssa. Istuttais kaikes rauhas pihassa kesäiltana ja katteltais lintuja. Setä muistelis 1940-lukua ja 50-lukua. Pahkuttais sitä mihin tää maailma on menny ja miten nopeasti elämä. Ne on mulle aina kullanarvoisia hetkiä! Ihan kuin matkaisin ajassa.
Ihan ku sillon lapsena, kun olin kaks tai kolme tai neljä ja makailin aina isän vieressä päivälevolla ja kyselin ”kerro vielä mitä pahaa sä oot tehny pienenä?” Ja isä kertoi. Selvästi mielissään. Aina niitä samoja juttuja, mutta aina myös pyysin kertomaan niitä uudestaan. Taisin olla isän tyttö silloin pienenä. Kullanarvoisia muistoja.
Sekin, miten isä oli joskus 1930-luvun lopulla tavannut käydä isoveljensä kanssa marjavarkaissa kräätärin Maijan mustaherukkapuskalla. Maija oli pahana ja ajoi poikia pois. ”Joko te taas…!” Kunnes pojat keksi loistoidean, ’mennään ja katkaistaan koko puska maata myöten’! Irtonaisen puskan pojat raahas ison kiven taakse ja söivät kaikki marjat makoisiin suihinsa. Maija parka itki ja mesos ja tottakai arvas ketkä oli ollu asialla! Tarina ei kerro mitä tästä seikkailusta seurasi, mutta melko varma selkäsauna siihen maailman aikaan.
Myöhemmin tuntui, että mun lapsuudessa ei ollu lähellekään niin jännittäviä seikkailuja kuin isän. Harmillista! Mutta ehkä parempi niin. Mulla oli omanlaiseni seikkailut, tyttöjen seikkailut. Kullanarvoisia juttuja nekin totta kai!
6 kommenttia:
Voi Maija-parkaa :D
Historiaa voi tarkastella niin monesta näkökulmasta.Esim.eilen olin aivan yllättynyt kuinka kiinnostava automuseo täältä löytyi.Ajattetelin heti,että sun pitää päästä käymään siellä!Siellä oli paaaaaaljon muutakin ku autoja kuten puhelinkoppi ja arvaa kuka tuli mieleen siutä....
Jenni; No niinpä!! 😄
Anonyymi; Ohoh, automuseot on kiinnostavia! 😊
Minäkin pienenä makoilin päivälevolla (maatilan töistä) äidin vieressä ja pyysin lukemaan ääneen, jotain Hietamiestä ja Päätaloa ne kirjat taisi olla. Ja isän sylissä keinutuolissa ”tein” ristisanoja eli ehdotin kirjaimia ruutuihin. Ja kirjaimia sanomalehdestä kyselin myös. Ja lukemaan opinkin sitten nelivuotiaana.
Nuo suvun historian jutut on kyllä tärkeitä, vielä jos on kertojia kertomassa. Jotenkin tuntuu, että tämä meidän sukupolvi ei taida niin paljon juttuja kertoa. Ja ehkä jälkipolvea ei kännyköiden kanssa niin kiinnostakaan. 😄
Joululainen; Ihana kuulla sun muistoja! Ne on arvokkaita hetkiä!! 🥰
Maailma on jo niin eri. Omat tarinansa tästäkin ajasta ehkä syntyy, mutta monesti tuntuu, että näitä vanhan ajan tarinoita ei kuunnella aikansa kuvina, vaan arvotetaan tämän hetken arvojen mukaan, eli paheksutaan. Kukin hetki on kuitenkin vain hetki, aina tulee uusia ja arvot muuttuu. Ehkä he huomaavat sen sitten 50 vuoden kuluttua…
Lähetä kommentti