Äkkirynnäköllä kotiin

 

Mut heitettiin eilen ulos sairaalasta, tai ”kotiutettiin”, voihan sen niinkin sanoa. Ajattelin, että ehkä mulla on kaks vaihtoehtoa; joko kiltisti kiitän, vilkutan ja lähden, tai jos en suostu lähteen, niin takuulla yks niistä sängyn säätönapeista on sellanen, että sänky ampastaan heittoistuimen lailla suoraa krematoriokuiluun. Mietin pari sekkaa ja sanoin, että okei, voinhan mä yrittää. Vaikka vähän pelotti kyllä lähteä sairaalan rutiineista villiin ulkomaailmaan. Kukaan ei oikeen tuntunut tajuavan mitä pelottavaa mä siinä nään. Ne katsoi lempeästi silmiin ja tolkutti, että mies saa nyt tehdä kotityöt, että lepäilet vaan, kyllä kaikki hyvin menee! Siis oikeesti, onko ne hulluja? Luuliko oikeesti joku, että mä pelkään kotitöitä? Että mä oon viimeset 11 päivää pinnistellyt, kun en pääse jynssäämään lattioita ja kiillottamaan sukuhopeita?! Voi herran jeesus. Mähän inhoon kotitöitä ja teen niitä vaan pakon edessä.

Ne on ihan muut jutut, jotka mua pelotti. Esim se, että viimeksi perjantai-iltana sain sairaalassa hengenahdistus-pelkokohtauksen, pelkästään siitä, kun kävin vessassa siinä huoneen toisella puolella. Kun paluumatkalla tuntui, että ilmaa ei vaan riitä!! Se yhteensä ehkä 8m lenkki otti vaan aika koville. Niitä hallitsemattomia paniikkikohtauksia mä pelkään. Ja mitä tulee siihen kotona lepäilyyn, niin suurin ongelma mulla nyt kai kuitenkin oli että miten mä pääsen sinne sänkyyn saakka?! Sanomattakin on selvää, että väsyin jo alkumatkasta sairaalassa, kun mies kärräsi mua pyörätuolilla parkkihalliin. Pinna oli kireällä myös, koska olin väsynyt ja hermostunut. Onneksi se ei jättäny mua könöttään sinne parkkihallin nurkkaan ja teeskennelly, ettei yhtään tiedä kuka tuo on, ja kaasutellu pois koko kaupungista. 

Kotimatkan jälkeen oli edessä se, että piti jaksaa punnertautua autosta ulos, kävellä parkkikselta talon toiselle puolelle (tässä kohtaa tulee jo tuskan hiki pelkästä ajatuksesta)  ja sitten kivuta vielä portaat sisälle! Eikä sittenkään voi vielä jäädä lepäämään, kun enhän minä nyt voi lattialle heittäytyä pyörittelemään sääriä ja keräämään voimia, vaan pitää pinnistää läpi kuistin ja eteisen ja olohuoneen, jotta pääsee välietappiin sohvalle. Näillä lihaksilla ei kuulkaa istahdeta noin vaan edes portaille levähtämään! Ja jo pelkkä seisominen kuluttaa voimia. Joten siinä matkalla autosta sohvalle eteisen kohdalla alkoi jo voimat ihan olla äärirajoilla. Mutta pyörtymättä selvisin sohvalle viimein, (miehen tukiessa toiselta puolen ja toisella puolella oli kävelykeppi apuna) jossa keräsin voimia tunnin verran, ennen viimeistä koitosta; yläkerran portaita! Vois sanoo, että olin kuin maratonin juossut, kun vihdoin viimein pääsin oman sängyn uumeniin!

Olipa kyllä jaksamishuolta lukuun ottamatta erittäinkin ihana palata kotiin! Mutta jäin toki pohtimaan semmosta, että mulle sanottiin just muutama päivä sitten, että keskimäärin tämmösen ison leikkauksen jälkeen ollaan sairaalassa vähintään kaksi viikkoa ja jos on jotain häikkää, niin voi mennä jopa pari kuukautta. Ja nyt sit mut tuupataankin kotiin jo toipumispäivänä nro 10. Että olisin kyllä mieluusti odottanut sen kahden viikon täyttymistä tai edes ensi viikon alkua. Kun käytännöshän mä oon arkisin kotona ypöyksin, lukuun ottamatta ihan aamua ja iltaa. No okei, mä ajattelin, että kenties selviydyn apuvälineen kanssa, kun mulla on oikeus saada esim semmonen tukikehikko vessanpytyn ympärille, josta voin ponnistaa käsivoimin alas ja ylös. No, arvatkaas huviksenne, oliko apuvälinekeskus auki eilen tai tänään? Arkenakin se on auki vain klo 9-15, eli miten mun mies sinne pääsis hakemaan mitään, kun se on töissä? Yks hoitaja muuten lohdutteli eilen, että, nooo, sun mies voi varmaan ottaa nyt vähä vapaata! (Ai yrittäjä? Joka on firman ainoo työntekijä? Hyvä idea, kas kun se ei meille pätkähtänyt mieleen!)

Toinen asia, joka mietityttää tässä äkkikotiuttamisessa, on se, että yllätys yllätys kotona mun lääkearsenaali pienenee sairaalaan verrattuna huomattavasti! Täytyy käytännös tulla siis toimeen panadolilla ja ibuxinilla, joita ei voi rouskia menemään kuin karkkia, vaan mulla on määrätyt kellonajat, koska voin niitä ottaa. Ja panadolin määrää ei saa ylittää. Kiinnostavaa siltä kantilta, että eihän siitä ole kuin pari yötä (ke-to-välinen) kun oli ne elämäni pahimmat kivut, koska yks vahva sairaalalääke jäi vahingossa ottamatta. No, siksipä ehkä jouduinkin nyt yöllä pari kertaa rapistelemaan lääkeliuskoja. Ne vaan sairaalassa kuittas tämän sillä, että pitää niitä lääkkeitä muutenkin alkaa kohta vähennellä. No joo, kohta mutta ei ihan vielä! Ei tämä ole mikään tähystysleikkaus, jonka jälkeen kivut on poissa noin viikossa. Näenhän mä tässä selkeen yhteyden resurssipulaan, ei voi kieltää. ”Osasto täynnä + hoitajia niukasti = kukas täällä olis vähiten henkihieverissä? Laitetaan se ulos.” Vaikka eihän se sairaala toki mikään lepokoti ole, mutta ei se siltä kyllä tuntunutkaan.

Kotona on senkin puoleen ihan kiva olla, että täällä on omat kosmetiikat ja vaikka en nyt kellariin saunaan tai suihkuun vielä kipasekaan, niin jonkinlaista parempaa lappupesua täällä voi harrastaa. Saairaalassa oli sellanen tunne, että haisen, kuin olisin vahingossa niellyt mädäntyneen rotan. Voi tietysti olla mahdollista, että se liittyi vaippoihin ja suolen toiminnan harjoitteluun. Mutta edistystä joka päivä! Kotona on myös kivaa, kun voi katella mitä tahansa elokuvia, toisin kuin sairaalassa, jossa on aika lailla telkun armoilla ja siellä pitää huomioida huonekaverikin. Siispä eilen illalla kotona näpsyteltiin Netflixiä, josta valikoitui elikuva ”Land”. Siinä nainen muuttaa johonkin Alaskan syrjäkylän syrjämökkiin ja tunaroi siellä. Lopussa käy ilmi, että häntä auttanut metsästäjä on kadonnut siksi, että hän makaa kuolinvuoteella ja on kuolemassa syöpään. Jeee. Lisää tälläsiä syöpäelokuvia. Muita en haluisikaan kattoa.

Yö meni lisälääkkeillä ihan jees, mutta heräsin puoli kuudelta saamatta enää unta. Oon selkeesti laitostunut sairaalassa, kun herään kukonlaulun aikaan, vaikka on sunnuntai ja sais nukkua…