Pahin on ohi

 

Tänään voin todeta, että pahin on ohi! Luusäryt ei enää palanneet eilen. Mutta sen sijaan ripuli vei mun voimat todella alas kahessa päivässä ja eilinen aamupäivä oli ankeenpuoleinen. Iltapäivällä sain nukuttua hiukan ja kerättyä voimia syömällä proteiinipirtelöä, sosekeittoa, oliiveja, mehua, chipsejä… joten nyt olen jo melko eri ihminen! Nyt jaksaa jo hymyillä, kun eilen vielä itketti. Se oli siis todellakin niin kuin sytokaveri sanoi, että kolme vuorokautta ne kivut hänelläkin kesti. Soitin eilen sairaalaan syöpäpolille ja sain hoitajan jättämään lääkärille pyynnön kirjoittaa vahvempia kipulääkkeitä ens kertaa varten. Voisin sanoo, että ne perus-panadolit, ibuxinit ja kipugeelit auttoi vain melko nimellisesti ja hetkellisesti. Panadolin yliannostus voi johtaa hengenvaaralliseen maksavaurioon, enkä oikein halua kikkailla ja sooloilla lääkkeitten kanssa mututuntumalla. Mieluummin kysyn asiantuntijoiden mielipiteen ja syön sellasia, jotka ei ainakaan pahenna elimistön kuormitusta. Mutta tottakai toivon, että ens kerralla kivut on muutenkin vähäisemmät. Se on kuulemma niin yksilöllistä! Ihan arpapeliä siis taas.

Edelleen unelmoin ruoasta! Se on ihan hassua kyllä… viime yönä näin unta, että menin keittiöön ja aloin pimeessä mättää tiskialtaasta suolaisia sian kylkisiivuja, jotka oli jääneet jäljelle kissalta, vaikka eihän meillä edes oo kissaa enää. En koskaan aiemmin oikein tiennytkään miten paljo ihmisen voi tehdä mieli jotain spesifiä ruokaa, kuten sushia, pizzaa, pekonia… kompensoin tuota rasvaa ja suolaa pirkkachipseillä paremman puuttees. Mutta yhtä lailla raikkaat salaatit vie järjen, kuten ajatus tästä; raejuustoa, järvikalaa (purkista), pikkutomaatteja, ananasta, kurkkua ja siihen joku paksu valkosipulisoosi päälle! Herran jumala sentään… voisin lapata sitä ehkä sangollisen!

Jos jaksaisin, tekisin aamusmoothien, sellasen viherversion. Sit söisin sushia lounaaksi. Kunnon kakkupalan iltapäiväkaffilla. Poropizzaa päivälliseksi ja oman reseptivihon syyskeittoa iltapalaksi kulhollisen. Nyt näköjään ollaan taas jossain loopissa näitten ajatusten kanssa. Ei tuu mitään, ku vaan miettii ruokaa päivät pääksytysten. Oon menettäny 9 kiloa painostani verrattuna leikkausta edeltäviin päiviin. Se kyllä varmaan selittää tätä ajatuskehää.

 

Innostuin vähän kuvaamaan makkarin näkymiäkin, olkaatte hyvät! Lääkeyöpöydästä en viittiny ottaa kuvaa, se on niin ankee. Mieli vaeltaa kyllä välillä jo sellasissakin asioissa, joita haluan tehdä sitten kun oon taas tolpillani! Te ootte kirjottanu niin kivoja blogipäivityksiä, että oon saanu niistä innostusta. Esim Viroon kaipaan kauheasti! Se on niin suloinen ja samalla niin tuttu, mutta kuitenkin niin erilainen maa, kuin Suomi. Viron maaseutu ja isot ja pienet kaupungit, kaikki on niin kiinnostavaa! Haluan myös hotelliin Helsinkiin ja syömään kiinnostaviin ravintoloihin eri puolille Suomea. Yks jota en halua, on kerätä kamaa yhä lisää. Mua oikeen oksettaa, kun aattelenkin, että paikat tursuu hetki hetkeltä enemmän. Luen just kirjaa ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan” ja se liittyy myös osaltaan esim sellaseen tyhjänpäiväseen haalimiseen. Että miksi sitä viettää elämänsä hankkimalla yhä uusia tavaroita? Että eikö ole mielekkäämpää kääntää katse siitä tyytymättömyydestä (kun ’mulla ei oo mitää’) siihen mitä jo on ja ammentaa siitä? Kääntää kelkka ja löytää asennemuutos. Olla onnellinen siihen mitä jo on, tai jos ei ole onnellinen, niin tehdä se hiton muutos sitten! Mä en oo rehellisesti sanottuna voinu koskaa sietää sellasta loputonta marinaa siitä, että mikä kaikki on huonosti. Se on niin väsyttävää. Se väsyttää henkilön itsensä ja kaikki ympärillä olijat. Että ihanko oikeesti joku haluaa valita sen joka aamu? Tietäen, että jokainen hiton loppuelämän aamu on marinapäivän aamu? Kuka haluaa valita niin, sitä en käsitä. Ja siitä kertoo vähän tuo kirja - suosittelen!