Hereillä taas kukonlaulun aikaan

 

Nappaan iltaisin kymmenen maissa 1mg melatoniinin ja noin tunnissa vaivun uneen. Silti kukun aamulla ehkä jo ennen kuutta ihan hereillä. Jos olisi terve, aikaa voisi hyödyntää monella lailla ja vaikka pyykätä ja silittää. Mutta koska en läheskään ole, niin notkun sängyssä, kunnes vatsa kurnii ja pitää syödä aamupalaa. Tähän saakka mies on tuonut aamupalan sänkyyn, mikä ihana juttu!

Ajattelin nyt vähän jorista siitä, miltä musta tuntuu fyysisesti nyt. Eilen aloin puolittaa panadoleja, eikä muita lääkkeitä nyt olekaan. Se tuntuu riittävän. Mutta vaikka mitään hurjia kipuja ei olekaan, niin ei tämä mikään normaalitilakaan ole! Jos jumitan yhdessä asennossa liian kauan, väsyy selkä ihan tolkuttomasti ja keuhkoissa alkaa tuntua kuumotusta. Pitää siis liikkua. Mutta sekin on kiinnostavaa nykyään. Jo pelkkä sänkyyn meno pitää tehdä kyljittäin ja nousu istualle niin, että käännyn makaamaan kyljelleni, lasken jalat varovasti alas sängyn reunalta ja sitten työnnän käsillä itseni istumaan.

Seisomaan noustessa tuntuu siltä, kuin haavan yläosaa kiristäisi ja vatsaa täytyy pidellä käsillä, jotta olo on mukavampi. En koskaan saa itseäni ihan suoraksi tuosta noin vain, vaan kävelen hitaasti kumarassa, kunnes kroppa vertyy ja vatsa sallii suoremman asennon. Käytän sairaalasta saatua leveän kuminauharesorin näköistä korsetti-tukea keskivartalon ympärillä. Se tuntuu hyvältä, sillä tuki on sitä mitä on nyt vaan oltava. Kävellessä en mitenkään harpo kuin heikkopäinen, vaan kävelen verkkaisesti, mutta jo aika sujuvasti. Portaatkin menee jo ilman keppiä ihan hyvin.

Syödessä vatsa täyttyy tosi nopeesti. En aina jaksa edes einesruokaa kokonaan, vaikka ne pieniä purnukoita onkin. Saati, että siinä olis mitään salaattia, leipää tai juomalasillista kyljessä… huh huh. Tuntuu että vatsa repee, jos syö vähänkin liikaa, eikä multa siis ole mahalaukkua tietääkseni leikottu. Tosin mullahan oli jo kauan (ainakin vuoden, ellei muutaman) sellanen olo, että en jaksa isoja annoksia, kuten ennen. Ehkä maha on vaan kutistunut. Ja mun paino ei nouse, vaan laskee. Öisin asennon vaihtaminen pitää tehdä varovasti ja sisuksissa tuntuu arkuutta aika helposti. Yskiminen varovasti on ok ja aivastukset on ihan jees, jos tukee vatsaa samalla. Eli koko elämä se pyörii tämän naisen navan ympärillä nykyään. Melko ärsyttävää!

Jos haluat lukea kronologisesti syöpätarinani, niin aloita lukeminen juhannuksesta, jolloin olin vielä virallisesti terve, mutta itsekseni huolissani. Heti juhannuksen jälkeen alan kirjoittaa huolta ulos ja sitten kaikki eteneekin yllättävän nopeasti.