Elämäni kivuliain päivä

Huh, kaikenlaista voi sattua!

Onneksi ei mitään vakavaa takapakkia kuitenkaan. Koetanpa vähän valottaa tilannetta. Kuvailen ensin olosuhteita sitä kautta, että jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen millaisissa sfääreissä eilen pyörin.

1) kuvittele, että se huonelämpötila, jossa olet tottunut nukkumaan, nostetaan viidellä asteella, etkä pääse siitä pois. Jos nukut 20 asteessa, nyt se olisi 25 ja jos 24 asteessa, niin nyt 29:ssa.

2) kuvittele, että makaat siinä kuumassa huoneessa ja sinulla on maailman kauheimmat ilmavaivat. Mahassa kiertää niin, ettet pysty olemaan juuri hetkeäkään aloillasi. Et kuitenkaan voi noustakaan, vaan pyörit varovaisesti kyljeltä toiselle. On pakko ähkiä kivusta. Mikään ei auta.

3) kuvittele että olet henkisesti aivan lopussa; olet saanut hiljattain jonkun todella musertavan uutisen, joka saa sinut jo valmiiksi itkuiseksi. Siis sen kivun ja kuumuuden lisäksi.

4) kuvittele, että tässä kaiken keskellä olet juuri synnyttämässä (sori miehet, voi olla vähän vaikeaa, mutta try hard!) ja synnytyspoltot on muuttuneet jatkuvaksi pötköksi. Selkä on kuin tulessa! Ja vatsaan sattuu ja on kuuma ja olet itkuisen lohduton.

5) kaiken ilon keskellä joku on sirotellut sänkyysi paljaan selän alle viisi pikkulegoa, joita et saa itse pois! Ne pistävät ja sattuvat ja painavat ja häiritsevät. Mutta et oikein voi tehdä mitään. Siinä synnytyspoltoissa, vatsakivuissa, lohduttomana ja kuumissasi.

Naurettava ja helkatin epätodellinen tilanne, eikö vaan? Mutta sellainen oli mun eilinen ilta suunnilleen kello kuudesta eteenpäin. Otin lääkkeitä, mutta ne ei vaikuttaneet mitenkään. Kirosin, että näin sitä saakeli sairaalassa ”pidetään kivut loitolla”! Melatoniinilla sain jonkinlaisen unen päästä kiinni, mutta heräsin hätkähtäen viiltävään kipuun vajaan tunnin kuluttua. Huonekaverin mielestä huoneessa oli yhtäkkiä jäätävää ja hoitaja oli sulkenut tuuletusikkunan. Aamuiset lääkärin sanat siitä, että munkin kohdalla on 80% todennäköisyys, että munasarjasyöpä uusiutuu, vaikkei koko roippeita ole enää mailla halmeilla, tekivät mielen itkuiseksi. Suoli ei ole vielä oikein yhteistyöhaluinen ja kaikki ruoka ja juoma pistää sen hyvin kipeäksi. Aamulla selvisi, että yöpöydälle oli unohtunut yksi tosi tärkeä vahva kipulääke ja mun leikkauskipu oli yltynyt hallitsemattomaksi, johon ei meinannut auttaa mikään. Ja entä ne legot sitten? Kuvassa näkyvä kova muovinen kanyylinkorkki -tai mikskä sitä ikinä kutsutaankaan- ja neljä muuta vastaavaa muoviosaa oli tosiaan vaan jäänyt erilaisista toimenpiteistä pyörimään sänkyyn ja päätynyt selän alle!

Tänään cuplaton-lääke jo vaikutti mukavasti ja ilmavaivat poistuivat kuin taikaiskusta. Suoli ei silti toimi mitenkään normaalisti vielä, tietenkään. Onhan sitäkin parkaa kidutettu varsin raa’alla tavalla! Siirrelty ja pengottu ja järjestelty uudelleen ja vielä napsattu kappale pois ja ommeltu ronskisti saumat yhteen. Yök! Huonekaveri kotiutettiin ja saan nauttia vaikka miten viileästä jos haluan. Tänään on oltu tarkkoja lääkkeitten kanssa ja nyt mitään ei ole unohtunut. Olen heti oireiden alkuvaiheessa pyytänyt äkisti lisälääkettä. Muovirojut on pengottu sängystä ja olen kyllä näyttänyt paheksuvaa naamaa muutamallekin hoitajalle moisesta huolimattomuudesta! Ja henkinen puoli - no se sahaa päivän ja hetken mukaan, mutta ollut tänään verrattomasti parempi kyllä.

Naurettavaa kyllä, eilen tapahtui vielä sekin, että kun vihdoin pääsin sellaiseen tilaan, että olin vain hiljaa paikoillani ja keskityin hengittämiseen ja vaivuin johonkin horteeseen noin kello kaksi yöllä, heräsin hätkähtäen melkein heti siihen, että joku eksynyt potilas harhaili huoneessamme! Huuteli, että ”missä mä oon?” ja että ”mä oon eksyny!” Voi herran jumala, tämäkin vielä… ehkä tuollekin voi joku päivä nauraa, mutta eilen lähinnä halusin tappaa jonkun.

Täällä sairaalassa jokainen päivä on erilainen ja eri vointinen. Myös jokaisen päivän sisällä on vuoristorataa. Jos aamu on loistava, voikin ilta olla maailman pahin tai toisin päin. Tänään pääsin eroon epiduraalikanyyleista. Tai eilen jo siis kipupumpuista, mutta varsinaiset kanyylit otettiin vasta aamulla. Eipä tuntunut miltään. Huomenna olis ohjelmassa kaulavaltimon kanyylin poisto ja virtsakatetrin poisto. Tuo kaulavaltimojuttu kuulostaa ällöltä, mutta se on itse asiassa aivan perhanan kätevä! Etenkin mulle, koska mun suonet on niin piilossa, että monesti pistäminen on kiduttamista. Nyt mulle on vaan puskettu samaan kanyyliin kaikki ja otettu verikokeetkin siitä. Paitsi yks aamu, kun hoitaja ei saanut kanyyliä jostain syystä toimimaan ja labran pistäjä tunaroi mun käden kanssa. Se sattui! No näiden kahden piuhan jälkeen mulla ei sitten olekaan enää mitään piuhoja perässä, joten voin juosta vaikka hittoon täältä… ja ihan oikeesti kotiuttamistakin on väläytelty, mutta omasta mielestä en pärjää vielä kotona. Katsotaan mitä loppuviikko tuo tullessaan.