Vääjäämätön eteneminen

 

Toissapäivänä olin TT-kuvassa, eli tietokonetomografiassa. Se oli sellanen lyhyt tuubi, jonka sisällä mun sisältö skannattiin. Ei tullu ahtaanpaikankammoa. Se on paljon tarkempi kuin röntgen ja käytetään erityisesti syöpien tutkimisessa, koska se on niin tarkka. No jees, sain siinä sitten myös kanyylin käteeni, jotta varjoaine pystyttiin hulauttamaan suoniin kuvauksen aikana. Tähän asti eniten olen inhonnut pistelyä ja ronkkimista. Siis sitä, että suonet menee piiloon ja sitten joudutaan etsimään kanyylille paikkaa molemmista ranteista ja kyynärtaipeesta (jotka sitten on ronkkimisesta kipeitä päiväkausia.) Tekisi mieli halata niitä, jotka sulavasti pistää neulan, niin että sitä tuskin edes huomaa. Niitä onneksi on suurin osa. Varjoaine tuntui hassulta. Ihan kuin kurkussa olis ollut yhtäkkiä jotain kuumaa ja sama nivusissa. Ei kuitenkaan epämiellyttävä tunne, eikä kantsii pelätä, jos menet tähän kuvaukseen.

Tiistaina kävin töitten jälkeen parturissa, ekaa kertaa yli 22 vuoteen! Pyysin niitä leikkaamaan lähes metrisen tukkani lapaluitten alaosaan. Mietin tätä tarkkaan. Tulen olemaan todennäköisesti aika heikossa kunnossa leikkauksen jälkeen ja koska mun tukka oli niin pitkä, että istuin välillä sen päälle, niin en olisi voinut sitä edes harjata istualtani. Lisäksi se on aika takkuun menevää sorttia, niin että aattelin helpottaa kaikkea duunia muuttamalla lookkia. Ja onhan siinä sekin otettu huomioon, että jos joudun solumyrkkyihin ja tukka alkais lähtee tukkoina pois, niin onhan se nyt mukavampi juttu lyhyen tukan harveneminen kuin pitkän. Shokkihan se olis jos takapuolen alle ulottuvasta tukasta pitäis loikata kaljuksi. Nyt mulla on hiukan varaa reagoida tästä vielä, jos siihen mennään. Ainut jolle kerroin tukan leikkaamisesta, oli mun mies, sillä tiedän, että joka ikinen ihminen olis vastustanu tätä ajatusta. Ja kuitenkin jos kaikki menee hyvin, tukka kasvaa kolmessa vuodessa takasin samaan pituuteen!

Kuvauspäivä oli jännittävä. Luulin, että pyörryn sairaalan aulaan, kun unohdin ehkä hengittää. (Mihin se kuoli? Syöpäänkö? Ei ku se unohti hengittää…) Luulin, että saan tiedot kuvauksen tuloksista heti, mutta mitä kittiä. Saan tiedot vasta ens viikon torstaina, kun menen lääkärin vastaanotolle. Kiva roikkua löysässä hirressä tässä viikko. No sit multa otettiin taas verikokeita ja soitinpa vielä omalle hoitajallekin, että mites se saikkutilanne… keltä ja koska… hän epäili, että kela ei hyväksy saikkua, ennen kuin olen sairaalassa sisällä. No onpas nyt kummallista! Edellisessä työssäni olisin voinu haahuilla kymmenien tuhansien neliöitten halleissa vaikka viikon ollen tekevinäni töitä, tai vaikka jurnottaen kahvihuoneen sohvalla, mutta nyt mä oon vastuussa toisista ihmisistä ja mielestäni on aika epäilyttävää, että kolmen tunnin yöunien ja huumaavien pelkotilojen sekottamana koetan sitten hoitaa sellasta työtä. Kuka ottaa vastuun, jos jotain sattuis?! Tätä pitää vielä vähän tarkentaa. Ens viikolla mulla on ehkä yksi työpäivä, jos sitäkään ja sen jälkeen viimestään on kyllä pakko saada saikkua.

Eilen ryhdyin katteleen omakannasta verikokeitteni uusimpia tuloksia. Se antigeeni CA-12-5, joka antaa viitettä syövän suhteen, ja joka pitäis olla viitearvona korkeintaan 35, oli mulla siis viime viikon torstaina 3986 ja tän viikon keskiviikkona yllättäen 1649! En käsitä miten lukema voi sillä tavalla pomppia. No samoin kaikki perusverenkuvan arvot, jotka otettiin tällä viikolla maanantaina JA keskiviikkona hyppelehti ihan hassusti. Oon aina ajatellu, että veriarvot liikkuu hitaasti kuin etanat. No eipä siltä näytä. Huomasin sitten, että keskiviikkona multa oli otettu toinenkin antigeenikoe HE-4. Sen viitearvot on 0-90 ja mulla se näytti 302. Kumpikaan näistä kokeista ei käsittääkseni yksinään näytä mitään varmaa, mutta yhdessä ne ovat kai melko suuntaa antavia testejä. Ja tämä antigeenikoe siis tarkoittaa, että mitä isompi lukema, sitä varmemmin syöpä. En vain tiedä mikä tällä HE-4 -kokeella on ”iso” lukema. Tuolla toisella varmaa syöpää kuulemma kuvastaa 10 000 tai sen ylittävät lukemat. En sitten tiedä, enhän minä ole tämän alan ammattilainen. Kerron vaan mitä mulle on sanottu lääkäreiden taholta. Mutta hassua on, että en enää reagoi sanaan ’syöpä’ niin kuin aiemmin. Tässä jotenkin turtuu ja suunnilleen kohauttelen olkiani koko ajatukselle, kunnes taas tuntuu kylmäävältä. No, viikonloppuna on ainakin tiedossa kaikkea kivaa ja samaa toivon lukijoillenikin!