Suunnitelmat prakaa

 

Koeta tässä sitten hampaat irvessä olla ajattelematta huomista lääkärikäyntiä, tulevaa leikkausta tai mitään huolestuttavaa… kun mulla ei näytä olevan mitään valtaa siihen mitä päässä tapahtuu, eikä etenkään siihen, nukunko vai en. Alunperin mun suunnitelma oli lähtee tänään pariks päiväks Hesaan. Olisin menny kattoon rakasta ystävää, jonka kanssa ei olla nähty viiteen vuoteen! Ja samalla kurkkinu Ateneumin ja yhen vintageliikkeen. Liput oli ostettuna ja kaikki.

No sit tulikin se huominen lääkäriaika, enkä mä nyt sitä haluu siirrellä tietenkään. Tein pikapäätöksen, että menenkin tänään päiväkäynnille sinne Hesaan. Ehdin silti tuon kaiken. Alkuviikosta aloin ajatella, että en hitto vie jaksa olla Hesassa iltaseitsemään, joka tarkottais, että olisin kotona vasta joskus kymmenen aikaan ja aamulla tikkana lääkärille. Siirsin siis junalippua ja lyhensin päivää parilla tunnilla. Ehtisin silti juosta Ateneumin läpi ja nähdä ystävää pari tuntia. Illalla otin vaaleenpunasen mummomekon esiin, mietin mitä tarviin laukkuun ja suunnittelin missä kahvilassa kävisin haukkaamassa jotain. Väänsin kellon herättään varttia vaille kuusi ja sit vaan ootteleen seikkailupäivää.

Hyvä suunnitelma ja piristävä ajatus! Paitsi että ei. Puoli kolmelta pyörin vielä täysin hereillä ja oli pakko alistua ajatukseen, että tästä ei tuu mitään. En mä voi mennä tarpoon Helsingin vilskeeseen koko päiväksi kolmen tunnin yöunilla! Jos valvominen olis yksittäiskerta, niin ehkä se menis haukottelulla ja aivot paikkais vajeen muina öinä, mutta voin kertoo: tää ei ollu viimesen kahen viikon aikana yksittäiskerta, vaan näitä on ollu useita. Siinä yön tunteina tein sitten päätöksen; en lähde mihinkään. Nukahdin loppujen lopuksi kolmen jälkeen, eli unta olis tullu 2,5h. Semmosta. Nyt olen vähän haamuna täällä ja mietin mitä pientä kivaa tekisin kotona… luen varmaan ja kirjottelen. Ehkä haen kapallisen Arnoldsin munkkeja ja paikkaan lähteneitä kiloja.

Eikä tässä nyt ole kyse siitä, että Helsingin retki meni sivu suun, koska mähän menen sinne vielä! Vaikka sitten toipilaana, perhana. Vaan siitä, että näin vähän mua auttaa yrittää ”ajatella jotain muuta”, keskittyä johonkin kivaan. Toivon, ettei kukaan sano niin enää kertaakaan, enää koskaan, yhtään kenellekään… Olen itekin sanonut jotain sen tapasta muutamaan kertaan ja olen pahoillani. Kaikkea paskaa sitä tuleekin puhuttua, kun ei ole hajuakaan toisen realiteeteista.