Pieniä ongelmia isojen keskellä

 

Edelleen inhoan napapiikkien pistämistä ja kaikkea pistämistä ylipäätään eniten. Ihan päätöntä tässä tilanteessa, kun edessä voi olla vaikka mitä, niin pelätä jotain minimaalisinta mahdollista… mutta eipä sille mitään mahda. En oikein tiedä onko mulle jäänyt sieltä varhaisista elinajoista joku superkammo piikkeihin, koska 1200g keskosena mua on jouduttu pisteleen ja etenkin on ollu hankala löytää paikkaa johon pistää. Äiti kertoi, että kantapäissä mulla oli sit tarpeeksi lihaa, johon pistettiin. Miten isolta pienikin piikki niin pienestä ihmisestä tuntuu! Etenkin sen ajan piikit. Yöks. Mä en pystyis ikinä oleen mikään sairaanhoitaja (joten hatunnosto heille!) enkä pistämään tai operoimaan ketään millään tavalla. En halua myöskään katsoa, kun mua pistetään, vaikka veren näkeminen ei olekaan mikään ongelma, vaan se ite operaatio.

Aamulla totesin, että jeeess vatsaa ei enää arista niin paljon kun kääntyy tai nousee, joten puolitin Ibuxinin. Mun täytyy muutenkin himmailla lääkkeitä ennen sitä isoa leikkausta. Panadolia menee kokonainen tabletti ja Ibuxinia nyt puolikas, kolmesti päivässä.  Tuttua puuhaa niiltä ajoilta, kun sappi ryökäle päätti äkkiseltään suuttua ja se piti kiskoa pois. Sama tähystystoimenpide ja samat lääkkeet. Muistelisin vaan, että sillon olin heikommassa kunnossa ja jotenkin paaaaaaljon väsyneempi monta päivää. Tänään oon pirteä ja etenkin nälkäinen! Ruokahaluun tämä kaikki ei kyllä ole vielä vaikuttanut!