Mökillä rauhoittumassa

 

Ehkä kerron tuntojani tässä hetkessä, eli miltä tuntuu, kun syöpä uusiutuu ja leikkaus on uudelleen edessä. Olen ollut koko viikonlopun mökillä, pikkuisessa 60-luvun matalassa hirsimökissä, jossa ei ole muita mukavuuksia kuin sähkö ja pikkuriikkinen keittokomero; jääkaappi, hella, mikro ja vedenkeitin. Tontti järven rannalla, mutarantaisessa kohdassa, mutta suht rauhallisessa paikassa. Olen haahuillut sisällä koko viikonlopun, lukuunottamatta sitä, että eilen hain kärryllisen puita vajasta. Eilen hoidin myös pikkuruista pyrstötiaista, joka kopsahti ikkunaan. Onneksi se lopulta tokeni ja lähti lentoon. En ollut koskaan nähnyt noin kaunista lintua! Mutta sepä onkin vähän harvinaisempi tirppa.

No, rauha on hyväksi! Silti mieli heittelehtii ylös ja alas. Moni sanoo, ettei edes osaa kuvitella miltä musta tuntuu. Enkä mä tiedä, osaanko kuvailla tuntojani, mutta yritän. No ensinnäkin, paniikki ei ole samanlainen kuin viimeksi. Silloin pelkäsin kuolemaa ja kipuja ja tuntematonta. Nyt täytyy sanoa, että kipuja pelkään ehkä vähiten. Vaikka olenkin ihminen, joka pelkää kipua eniten, noin ylipäätään.

Mun tilanne vaikuttaa nyt paremmalta kuin viimeksi ja sekin tietysti auttaa siihen, että en ole totaalijäässä. Mutta nyt osaan pelätä erilaisia asioita! Sytojen sivuoireita, suonen hajoamista, komplikaatioita, hengenahdistusta ja kuumuutta (siis sitä sisäistä vaihdevuosityyppistä!). Viimeksi itkin monta kertaa päivässä, koska olin niin paniikissa ja koska pelkäsin kaikkea tulevaa ja ajattelin, että oliko elämä nyt tässä. Itkin sitä, että tää sairastuminen tuntuu niin epäreilulta. Nyt olen itkenyt hyvin vähän. Lähinnä sitä, että en haluaisi siihen mankeliin uudelleen ja sitä, että meneekö kaikki hyvin vai ei, koska muunlaisiakin tarinoita on lähipiirissä.

Panikoin ehkä eniten sitä kuumuutta, joka voi kyllä terveestä tuntua aivan naurettavalta. Mutta jos joku osaa hahmottaa miltä tuntuu, kun on todella paha ahtaanpaikankammo ja sellainen henkilö joutuu ahtaaseen paikkaan, niin se kuumuuspaniikki on samanlaista! Sydän hakkaa hulluna ja on paniikki siitä, että tilanteesta ei pääse pois. Olo pahenee sekunti sekunnilta ja tuntuu, että siihen sekoaa. En ole koskaan seonnut, mutta se on sellainen tunne, että ihan pian menetän hallinnan itsestäni, teoistani ja kaikesta. Että herään vuoden kuluttua jossain pakkopaidassa mielisairaalassa. Siltä se tuntuu. Se on ihan suunnaton Apua apua apua -tunne! Mökilläkin eilen kuumuuskohtauksia tuli illalla monta, mutta saatoin huiskia peiton sivuun, kuoriutua vaatteista, istua sängyllä leyhyttelemässä hetken ja se meni ohi. Sairaalassa tätä ei voi tehdä ja siellä huonelämpötila on +24, eikä sitä voi säätää. Siksi pelkään sairaalaa nyt.

Jos mun leikkaus ei ole kovin pitkä, niin keuhkot ei ehkä mene lysyyn ja hengenahdistusta ei tule. Sehän mulla siis kesti viimeksi puoli vuotta aika ajoin! Vaikka puhalsin pulloon ja tein kaiken ohjeistusten mukaan. Sekin on aika karmea tunne. Sellaisia asioita nyt pyörii mielessä. Mutta koska en ole täysin jäässä, niin aion viedä mun elämästä nauttimisen ohjelmaa eteenpäin! Ensi viikolla jatkan uimahalleissa, vesijumpissa, saunoissa ja kahviloissa käymistä. Ja ystävien tapaamista. Pitää tehdä asioita nyt, koska sitten tulee todennäköisesti se pitempi tauko kaikelle. Tunteet siis heittelee, mutta enimmäkseen olen vielä aika rauhallinen. Pelkoja on, mutta aion painottaa niitä lääkärille ja hoitajille ennen operaatiota. Jotenkin en tajunnut tätä ennen, että heille voi avoimesti kuvailla pelkojaan ja he ottaa ne huomioon hoitopolussa. Ainakin keskustelut ammattilaisten kanssa on tosi hyväksi, ennen uutta mankeliin menoa!