Olen tässä lähes kahden vuoden syöpäurani aikana kuullut useita kertoja varsin kummalliselta tuntuvia kommentteja. Toki suurin osa kommenteista on ollut lohduttavia, myötäeläviä ja tukevia, mutta näitä tietynlaisia aina jaksan kyllä ihmetellä. Olen lukenut muidenkin syöpäsairaiden kohdanneen samanlaista kommentointia ja siksi päätinkin nyt kirjoittaa aiheesta. Voi myös olla, että olen jo kirjoittanut tästä, mutta minun viiden minuutin muistillani en ole ihan varma asiasta ja päätin, että ei haittaa, tässä tulee sitten kertausta.
Nimittäin, jos joku kertoo, että on sairastunut syöpään, hän ei halua kuulla että ketkä kaikki ovat kuolleet tuohon samaiseen syöpään (tai johonkin toiseen syöpään). Siinä tilanteessa, kun sairastuu syöpään, on yleensä muutenkin aika paniikissa, eikä todellakaan tule iloisemmaksi, jos kerrotaan, että se ja tämä ja tuokin kuoli siihen sinun syöpääsi. Ihmeellistä, eikö olekin, että sellainen lohduttaa melko vähän!
En tarkoita, että syöpää aiheena pitää vältellä tai että ei voisi puhua siitä, kellä muulla tuttavapiirissä on tai oli joskus syöpää. Mutta sen esiin kaivaminen, että kuka kuoli syöpään, on vähän epäkorrektia. Se on vähän sama, kuin jos kertoisi tuttavalle, että on varannut matkan vaikka Jaavalle ja hän sanoisi tuntevansa jonkun joka myös meni Jaavalle ja hän kuoli kun lentokone putosi. Tai että tulet sanoneeksi meneväsi juurihoitoon ja saat vastakommentin, että juurihoidossa yleensä kuollaan ja että naapurin kissakin kuoli juurihoitoon. (Äläkä nyt ryhdy pelkäämään Jaavaa tai juurihoitoa, sillä nuo kommentit kumpusivat vain sysimustasta huumorintajustani.)
Voi olla, että myötäpaniikissa sitä ei keksi muuta sanottavaa, kuin että kuolema se sinuakin vainoaa ihan muutaman viikon päästä, mutta koetathan silti viime hetkellä vaikka kääntää lauserakenteen muualle. Jos vahingossa ja innoissasi vaikka aloitat lauseen synkällä vireellä, niin koeta kääntää edes lauseen loppu: ”Minäkin tunnen kolme ihmistä, jotka sairastuivat syöpään… mutta enpä ole kuullutkaan heistä aikoihin, pitääkin ottaa yhteyttä!” Ja jätä sanomatta, että menet katsomaan heitä hautausmaalle. Ei tule paljon valehdelleeksi ja kaikilla on parempi olo.
Yksinkertaisesti sellaisten kommenttien jälkeen syöpäsairaan mielessä liikkuu; ”Ihan tosi? Kerropa kuule lisää! Tuon halusinkin kuulla! Erityisesti, että kuinka tuskallisesti siihen oikein kuollaan?! Älä kaihda mitään yksityiskohtia!”
8 kommenttia:
Toivottavasti en ole itse laukonut mitään tyhmyyksiä.
Et ainakaan minulle! 😊 En usko, että laukoisit kenellekään.
Luulen, että noita möläytyksiä tulee sellaisilta ihmisiltä, jotka kuvittelevat, että on ihan pakko sanoa jotain. Miksi pitää yrittää jotain sanoa? Myötätuntoa (jos sitä löytyy) Voi osoittaa sanattomastikin. Tai sanoa vaikka "voihan perkele", kuten eräs ystäväni, kun mieheni parantumaton sairaus todettiin.t.Selja
Juuri näin! Olen samaa mieltä, että ei tarvii sanoa mitään erikoista. Tietysti esim puhelimessa voi sanoo jotain, kun ei voi vaikka halata, mutta sitten sanoo vaikka mieluummin, että saakeli soikoon tai voi ei. Jokainen vois miettiä, haluaako ite kuulla (käytännössä) että ”jaa sääpä kuolet näin, kuuntelen ny ku mää kerron…” 🤦♀️
Kun aloitin tämän lukemisen, minulle tuli hiki! Olin ihan varma, että nyt tulee joku sammakko, jonka minäkin olen suustani päästänyt. Mutta ei onneksi. Noin en sentään ole kenellekään koskaan sanonut.
Yleensäkin jos joku kertoo minulle mistä tahansa sairaudesta, en käy kertomaan että hei minäkin tunnen jonkun jolla on tuo. Koska se on perseestä. Jos itse kerron jostain omasta surkeudestani, en kaipaa että kuulija alkaa pistää paremmaksi.
Minun lähipiirissäni on vain niitä, jotka selvisivät syövästä. Sellaisistakin syövistä, joista ei pitänyt selvitä. Ehkä en edes osaa suhtautua syöpiin tarpeellisella vakavuudella sen takia.
Et toki ole sanonut! Eikä kukaan muukaan (muistaakseni) täällä blogimaailmassa, vaan puhelimessa tai kasvokkain.
Mä taidan usein olla kyllä sellainen, joka sanoo jollekulle samantapaisesta asiasta, josta hän aloitti puhumisen, että ’mäkin tunnen/ tiedän tapauksen joka…’ mutta en ylittääkseni kertomusta (ja toivottavasti siltä kuulijasta ei tunnukaan!) vaan luodakseni perspektiiviä ja sanoakseni ’ei hätää, näinkin voi käydä ja selvitä!’ Taikka sitten jotenkin asettuakseni siihen vierelle ’mä niin tiedän ton tuskan’ - vaikka eihän sitä voi koskaan tietää!! Täytyykin ruveta tarkkailemaan tiukemmin mitä sitä sanoo ja koettaa vaikka selittää auki mitä tarkoittaa, ettei vaikuta ihan kusipäältä. 😬😬
No huh. Ymmärrän aivan täysin tuntemuksesi. Jotain rajaa!
😊 kiitos!
Lähetä kommentti