Onneksi on puutarha!

 

Innostun lähes joka syksy tilaamaan erikoisia tulppaaneja ja sitten on kauhea työ tunkea niitä pitkin tarhoja. Vaan keväällä kaikki palkitaan ja nytkin oikein piristyin, kun tulppaanit toukokuussa alkoi riehua tarhoissa! Sitten kun vuohenputket riehui vielä enemmän, enkä voinut tehdä mitään, kun en saanut kumarrella, enkä kyykistellä, niin ärryin hiukan. Mutta koska tänään on jo neljä viikkoa leikkauksesta ja koen jo voivani pikkuisen kumarrella, niin olen jo nyhdellyt noita tuhannen vuohenpirulaisia vähän pois muiden ihanien kasvien tieltä. Löytyi mansikantaimikin yhdestä tarhasta!

Puutarha ja luonto on käsittämättömän ihania asioita! Etenkin tykkään vähän villistä ja vähän boheemista, mutta kuitenkin järjellä hoidetusta puutarhasta. Eniten menee hermot siitä, jos kasvit vaan rehottaa, niin että kulkupolkuja pitää jättää käyttämättä, kun ei enää mahdu levähtäneen kasvin vierestä menemään. Kyllähän se on niin, että kasvi väistää ja ihminen kulkee, jos puutarhasta on kyse. Muuten en ole niin turhantarkka vaikka nokkosten tai voikukkien suhteen. 

Iloitsen pikkuriikkisen tammenalun venähtämisestä jo metriseksi pikku puuksi ja magnolian ensimmäisistä kukannupuista ikinä! Teen puutarhakierroksen kesäisin yleensä joka aamu, päivällä ja vielä illallakin. Höyhenpensas saa suun hymyyn ja vanha rautatieomenapuu on rakas! En yhtään epäile, etteikö äiti ja isä hengaile minun lapsuudenkodin puutarhassa ihan joka kesä edelleen henkiolentoina. Se oli heidän rakas luomuksensa, josta me jälkipolvet nautimme edelleen. Kaikki ne kunniakirjat ja palkinnot on edelleen tallessa ja muistoissa myös jokakesäiset bussilastilliset ihmisiä. Niitä turisteja oli hauska vakoilla lapsena, arvaatte varmaan! Minähän olin milloin intiaani, milloin Tarzan ja milloin salapoliisi…

Hyvää Naistenpäivää!!

 

Zadam! Kevät...

Tämä valon lisääntyminen on ihan hurjaa! Viherkasvit tuntuvat oikein kylpevän valossa ja pieniä lehtinuppuja on jo ilmestynyt esim joulutähtiin ja jouluruusuun. Vielä ei ole se aika, että voisi kerätä kuvan mukaisia kimppuja omasta tarhasta, mutta ei siihen niin tolkuttoman kauankaan ole!

Kasvatan tämänvuotisia joulukukkia tarhaan istutettaviksi; muutama hyacintti ja pari jouluruusua muuttaa ulos, kunhan sää sallii. Joulutähdet saavat elellä sisällä. Katsotaan miten uudet lohenpunainen ja vaaleanpuna-valkoinen pärjäävät! Viime keväänä sain vanhan punaisen kukkimaan kauan ja valtoimenaan.

Tänään voisin ostaa kaupasta kukkamultaa ja ryhtyä ensi viikolla kylvöhommiin. Minulla on niitä eksoottisia siemeniä aika paljon ja niiden aika on NYT. Tomaatit ja muut hyötykasvit ehkä ensi kuusta lähtien. Kukkamultien vaihtokin alkaa olla kohta käsillä.

 

Kesän nautinnolliset teemat

Tänä kesänä tärkeämmäksi kuin koskaan, on tulleet seuraavat asiat;

rauhalliset hetket omien ajatusten kanssa, eli sellainen oma zen,

kukat puutarhassa ja puutarhanhoito ylipäätään,

luonto ihan kaikkineen, pienintä piirtoa myöten!

Olen todella kiitollinen, että tähän on nyt mahdollisuus! 

Monesti erityisesti kesäajat olen ollut töissä kiinni ja kauniit kesäpäivät on kuluneet haaveillen, että voi kun saisi vain olla rauhassa ja saisi olla omassa puutarhassa. Iltaisin ei ole kovin paljon jaksanut ja hyttysetkin on rynnänneet heti kimppuun, jos jotain on mennyt tekemään.

Viikonloput olemme olleet paljolti poissa kotoa, joten niistä on ollut vielä vähemmän apua.

Huomaan, että minusta on kuoriutunut iän myötä yhä enemmän varsinainen kotihiiri!

 

Tavallisia luksuspäiviä

Työttömyys.

Halveksittu, haaveksittu, pelätty, nautittu olotila!

Nämä tavalliset kevään ja alkukesän arkipäivät ovat työttömyyden takia muuttuneet luksukseksi. Aamuisin herään samaan aikaan, kun mieheni on lähdössä töihin. Jos ilma on kaunis, en malta nukkua hetkeäkään enempää! Muistanpa aikoja kun olen samassa tilanteessa nukkunut yhteentoista ja nyt herään jo seitsemältä malttamattomana katsomaan, mitä päivä tuo tullessaan.

Yleensä olen vähän suunnitellut edellisenä päivänä tai jopa edellisellä viikolla päivien kulkua. Nyt aiheena on puutarha ja siellä erityisesti alkukesän perkaus ja leikkaus, istutus ja muutostyöt. Mutta on myös aikaa katsella luontoa, joka alkaa ihan tonttimme vierestä. Istua portailla ja kuunnella. Havainnoida ja ihmetellä. Tämä on elämän luksusta, vaikka rahaa ei olekaan paljon.

Olen esimerkiksi havainnoinut käpytikkanaaraan yllättävän kaunista juttelua, kun se tulee ovelasti ja taitavasti ujuttamaan nokallaan oravan ruokapöntöstä laudanraosta pähkinän. Olen huomannut, että oravat ovat persoonia. Jotkut ovat vihaisia ego-oravia, toiset vähän yksinkertaisia ja kärsimättömiä toimissaan, joita eivät tunnu millään oppivan kuten muut, eräs lekottelee milloin missäkin ja häntä kutsun zenoravaksi. Iloitsen myös perhosista, pörriäisistä (ihan kuin niitä olisi parina vuonna jo ollut paljon vähemmän kuin aina ennen?), sammakoista, siileistä, jotka maiskuttelevat loppukesästä villimansikoita porraspielessä. No, ei kai se siilinkään suu tuohesta ole!

 

Viikonlopun aikana puutarha on muuttunut kukkamereksi!

 

Aavistelinkin perjantaina, että ihan lähipäivinä kaikki muuttuu, mutta olin silti positiivisesti yllättynyt siitä ihanasta tulppaanien merestä, joka oli vastassa, kun tulimme tänään kotiin. Rakastan erikoisen värisiä ja muotoisia kukkia, siksi tulppaanitkin meillä on pääasiassa kaikenlaisia erikoisuuksia; riemunkirjavia ja rimpsuisia.

Kuvien vehreys ja värikkyys on menneiltä vuosilta; vielä en ole ehtinyt kuvata puutarhan tämän hetken loistoa. Kotimatkalla oli pakko kaartaa taimiston kautta. Oli mukava tunne katsoa tyhjiä kohtia taimipöydillä ja todeta, että onneksi ostin tuon jo viime kesänä! Sehän on minulle ihan uusi tunne, kun taimistoihin innostuin menemään vasta viime keväänä. Se ei johtunut koronasta, vaan erinäisten asioiden summana olimme paljon enemmän kotona kuin yleensä ja totesin, että miksi ei? Voisinhan minäkin kokeilla ostaa puutarhaan kaikenlaista ihan oikeasta taimistosta!

Tänään mukaan tarttui kolme valkoista Jouluruusua, Kaunokainen, Neidonkurjenpolvi, Laventeli, Kynteli, Iisoppi, Maissi, Curry-yrtti ja Paprika.

 

Pöljä paikka tulppaaneille

 

Sain kai toissavuonna päähäni istuttaa tulppaaneja raparperin vierelle, mutta kuitenkin sillä tavalla, että raparperi on auringon ja tulppaanin välissä. Siis en ymmärrä mitä olen oikein ajatellut?! En ole vielä jaksanut kaivaa niitä ylös ja siirtää. Kyllähän niistä osa kukkii, mutta voi kuinka ne jää raparperin hehtolehtien alle ihan käden käänteessä!

Tulppaaneja oli aluksi vain tarhassa. Sitten levitin niitä raparperin juurelle, lavatarhaan ja ruohikkoalueen reunamille. Taikatemppujen kanssa olen saamassa paljon kukkaloistoa tänä keväänä ihasteltavaksi ja yksi erä käpälänvääntöä vesimyyrän kanssa on päättynyt erävoittoon!

Tämä viikko on ollut kasvien ja auringon viikko. Joka päivä hipsin portaille kurkkimaan mitä uutta on yön aikana tapahtunut. Yleensä joku kukka on auennut ja vuohenputket venyneet sentin pari. Tämä on niin rakas aika vuodesta!! Onneksi meillä on vuodenajat!

Lavakauluskasvimaa

Viimevuotisten kuvien kera mietin miten toteuttaa kasvimaa tänä vuonna...

Ainakin olen sahaillut läheisen lehtipuun alaoksia, josko tänne tulisi hitusen enemmän valoa. Ylin penkki neljästä on jo oikeastaan asuttu; siinä kasvaa kaksi pionia, kaksi mustikkapensasta ja monta tulppaania sekä narsissia. Ja joku tuntematon, jonka olen päässyt unohtamaan.

Toisessa penkissä kasvaa valkosipuleita ja tulppaaneja. Voi olla, että istutan siihen tänä kesänä lisäksi kurpitsan tai kurkun taimia pari kappaletta? En ajatellut täyttää sitä kovin täyteen, sillä olen hullaantunut valkosipuleihin! Aion laajentaa niiden viljelystä ensi vuonna. (Sipulit laitetaan maahan syksyllä, joten tämän kesän osalta määrä on päätetty.)

Kolmannessa penkissä on tilaa. Tai no, siellä kasvaa myös joku monivuotinen, joka pitää tarkistaa viime vuoden viljelysuunnitelmasta. Mutta sinne ehkä voisin kokeilla jotakin juurikasta ja sen lisäksi kurkkua tai kurpitsaa.

Neljännessä eli viimeisessä tarhassa kasvoi viime vuonna hernettä ja juurikkaita. Se tarha tuotti pettymyksen. Voi olla, että kylvän sinne nyt vain krassia. Vanhat vadelmantaimet sieltä tunkevat ylös koko ajan ja joudun painimaan niiden kanssa varmasti vielä vuosia.

Kaikenkaikkiaan olen tyytyväinen tämän kasvitarhan kokoon. Alunperin oli ajatus laittaa tähän vielä kaksi lavakaulaa tuohon nurmikon rajalle. eli käytävän oikealle puolelle, mutta koska paikka on kuitenkin hiukan liian varjoisa tuon kuusiaidan takia, jonka taakse aurinko kääntyy iltapäivällä, olen luopunut ajatuksesta. Laattoja meillä on pinossa vielä aika määrä, eli niitä voisin tuoda tänne enemmänkin. Yksi tuppo nauhusta kasvaa tuossa yläosassa ja niiden viereen olen ruohikon reunalle kylvänyt kukkasipuleita ja kesäksi aion siihen istuttaa vielä maissia ja auringonkukkaa. Maissi muuten kasvaa jo sisällä aika korkeuksissa!

Ylimpänä tässä alas viettävässä pihan osassa on vanha kasvihuoneen runko. Muoviset seinät on hajonneet jo vuosikausia sitten. Viime vuonna keksin tehdä rungosta pöyheän köynnöshuoneen! Nyt siinä kasvaakin jo muutama köynnöksentaimi ja odotan innolla, miten vihreät seinät ja katto alkavat muodostua! Kerron myöhemmin kesällä miten kasvu edistyy ja mitä siinä loppujen lopuksi oikein kasvaakaan... (lisäyksiä ehkä tulossa!)

 

Pink

 

Vaalenapunainen vetoaa minuun juuri nyt. Kukat maljakoissa on vaaleanpunaisia, huulipuna on vaaleanpunaista, äitin kutoma vaaleanpunainen poppanaliinakin pääsi pöydälle juuri.

Nyt eletään juurikin sitä veitsenterän levyistä aikaa, kun sisäelämä muuttuu ulkoelämäksi. Se tuo tietyn rauhattomuuden, kun ei oikein tiedä olisko sisällä vai ulkona. Kun menee ulos, niin hetken päästä on vähän kylmä ja sisällä taas tuntuu siltä, että elämä on ulkona! 

Kun sielua pakahduttaa

Jotenkin kevät tuo sen pakahduksenkin taas voimakkaampana. Kun kaikki valo ja lämpö ja kauneus alkaa hiipiä taas ympärille. En millään tahtoisi luopua mistään vuodenajasta! Kesä saisi kestää 10 kuukautta, mutta kun talvikin on ihana! Kevät kaiken odotuksineen ja syksy talvilevolle laskeutumisineen...

Mietin tässä yks päivä, miten kiinni olen tässä maailmassa! Kauneutta on niin paljon. Olen kiinni linnunlaulussa, auringonpaisteessa, sateenkaarissa, vesipisaroiden kimmellyksessä. Suloisissa pienissä luonnon otuksissa. Mutta sen lisäksi niin kiinni etenkin vanhassa arkkitehtuurissa, muotoilussa, tekstiileissä, kaikessa maallisessa upeudessa. Rakkaista ihmisistä puhumattakaan! Sehän on itsestäänselvää. He ovat sekä täällä, että tuonpuoleisessa...

Kun samaan aikaan en haluaisi itsekään olla täällä. Juurihan sanoin, että olen täällä niin kiinni, kyllä kyllä. Tarkoitan, että en tahtoisi olla ainakaan koko aikaa tässä ajassa. Mitä enemmän seuraan juurieni kiemuraisia teitä, sitä enemmän haikailen sinne jonnekin. Kunpa saisin tavata heidät! Kaipaisin potkutella paapan paappani Tuomaan kanssa kelkalla Jalasjärven teitä 1920-luvulla. Mennään katsomaan poikia. Tai käymään myllyllä, sillä omalla rakkaalla höyrymyllyllä, Jokipiin sillanpielessä.

Tai lähtemään Susanna Elinan kanssa Ameriikkaan, niinkuin hän 19-vuotissyntymäpäivänään päätti tehdä, vuonna 1902. Michiganiin, Ironwoodiin, jossa suomalaisia oli vuonna 1920 jopa 25%. Tammikuussa lähdettiin matkaan ja jännitti! Suuri maailma odottaa meitä, ties mitä kaikkea voi tapahtua! Ja niin tapahtuukin. Seuraavana vuonna Susanna Elina menee naimisiin suomalaisen Matin kanssa. Laimi Maria syntyy vuoden päästä ja sitten palataan Suomeen. Miten ihanaa onkaan henkäistä lakeuden puhtaita tuulia niiden pölyisten, pimeitten ja vaarallisten kaivosten jälkeen! Mutta kyllä ne metsät siellä vaan on mahtavia. Niistä lännen lokareista mahdetaan tehdä vielä lauluja!

Tai kurkkia paapan isän Tuomas Vihtorin selän takaa, kun se käy morsianta tapailemassa Seinäjoella. On niin rakastunut ja jääräpäinen! On rakentanut oman polkupyörän puusta, jotta voi ajaa koska huvittaa Jalasjärveltä Niemistönmaalle. Kuinkahan monta kymmentä kilometriä sekin tekee! Mutta sinne vain on päästävä, minkä töiltään ehtii. Sitä Sannaa se kattelee, vaikka kaikki luulee, että Sofiaa, nuorempaa siskoa. Mitäs se kellekkään kuuluu, huiputetaan niitä vähä! Sanna se on kaunis ja aikaansaapa nainen. Kuusi vuotta vanhempikin, mutta mitäs nyt siitä. Niin sitä vaan jyryytellään kärryteitä pitkin pää sekaasin ja syrän sykkyrällä. Ja niin se pappikin aamenen sanoo, herran vuonna 1896. Ja Tuomas Vihtori täyttää heti perään 21.

Tai ihmetellä mitä se Kreetta oikeen meinaa. Värjärinleski, jolla on pari lastakin sen värjärivainaan kanssa. Sepä mennä tormuuttaa naimisiin uudelleen, vähän päälle kolmikymppisenä, vaan erohan siinä tulee! Johan on, eipä ole kuunaan kuultu. Mutta niin se Turun tuomiokapituli sen eron vaan määrää tasan neljän vuoden avioliiton jälkeen kesäkuussa 1895. Se kävi niin nopiaa että en oikein tarkasti näe, mitä siellä on oikein hosuttu. Vaan painavat on syyt, ei voinu erota jos ei huvittanu olla yhdessä. Siihen se Kreetta jää teini-ikäisten lastensa kanssa, talon maalle asumaan vielä vuodeksi. Vaan poishan siitä on muutettava, kun uusi emäntäkin jo heti eron jälkeen taloon tuotiin!

Mutta voi jee, ainakin sen Arvon mukaan on lähdettävä, kun sekin sinne Ameriikkaan hinkuu, vaikka isänsä ei päästäisi. Kyllä se on niin, että ei sinne kannata lähteä! On sitä ennenkin siellä käyty. Sitä on kaikista suvuista joku tai montakin lähtenyt ja jäänyt taikka palannut. Joku ryöstetty jo heti maahan saapuessa ja jollakin ollu parempi onni. Kuinka käynee Arvo, mihinkäs me oikein joudutaankaan tässä vielä? Seikkailumeininki tuntuu olevan kova nuorella miehellä! Sitä ei oikein Kanada taida piisata, pitää päästä näkemään Ameriikan yhdysvaltoja kun kerran täälä asti ollaan. Mutta passi ei sinne asti riitä ja rahankin kanssa on niin ja näin. No, kyllä hätä keinot keksii! Mehän kavutaan junan alle ja mennään jäniksenä! Sehän se on yleisempiki tapa täällä päin; on oikein sellaisia junapummeja, jotka elää junilla kulkien edes takasin, eikä maksa mitään. Niin että eiköhän mekin! Vaan huonostihan siinä kävi. Kiinni jäätiin ja kotiin lähetettiin! On se noloa ja isäkin kohdattava vielä. Vaan kyllä se vähän selkäpiitä karmi siellä preerialla kulkea pimeässä kohti jotakin nuotiotulta ja kuunnella kalkkarokäärmeitten kalinaa ympärillä! Huh huh...

Kun muutettiin Jalasjärveltä Seinäjoelle, Yrjö oli 12, sisaruksista toiseksi vanhin. Isän isä ei millään haluaisi, että muutetaan, mutta kyllä on nyt niin hyvä paikka meille äitin suvun mailta annettu, että sinne vaan mennään. Ja onhan se niinkuin suuremmassakin maailmassa oltaisiin; on kauppalakin ihan kivenheiton päässä! Äitin sukua asuu ympärillä. Isä laittaa komean talon lakeuden laidalle. Tosin sitä lakeutta halkoo pian juna, kun rata rakennetaan aivan siihen silmien alle. Kyllä se on ihmeellistä! Pikkuveljet siellä juoksis junan perään aiva alvariinsa, jos ei niitten perään kattoisi. Vaan sotilashommat ne vetää Yrjöä puoleensa. Suojeluskunnassa ollaan tiiviisti ja lopulta se tie vie heimosotaankin Venäjän puolelle. No, se otti kyllä koville. Ei ole kunto oikein entisensä. Yskittää ja heikottaa. Kunhan kesä tulee, niin kaikki muuttuu paremmaksi! Aivan varmasti. Juhannus 1920 on viimeinen jonka Yrjö elää. Kuun lopussa on lähdettävä, vaikka millään ei haluaisi. Äiti itkee ja isänkin silmäkulmassa kiiltää. Siskot ja veljet, älkää jääkö kaipaamaan, eläkää te eteenpäin vaan! Kyllähän me siellä toisella puolella sitten nähdään kun sen aika tulee...

On Tapaninpäivän aamu 1938. Tuomas Vihtori vetää raskaasti pompan päälleen ja astuu ulos. Katselen vanhan miehen vielä ryhdikästä olemusta, joka kuitenkin ihan kuin aavistuksen olisi nyt painunut kumaraan. Henkäisee hetken ulkoportailla pakkasessa. Näin se elämä heittelee. Täytyy käydä pojan luona sanomassa, että niin se äitiskin sitte viime yönä kuoli... Vaikka minä aina ajattelin, että se Sanna jäis tänne mun jälkeeni. On niin outoa. Yksinkö sitä tässä vielä pitää jatkaa? Onneksi on tuvassa nuorta polvea, uutta elämää. Martan lapset jatkaa tässä sitte... niin ne tässä jatkaa. Mitäs me vanhat enää. Ja raskain askelin astuu tielle, kulkee kohti punaista mökkiä jonkun matkan päässä. Raskas on matka sellaista sanomaa viemään.

 

Viikonlopun utua

Viikonloppu kotona merkitsee yleensä nukkumista niin pitkälle kuin huvittaa. Tosin sisäinen kello herättää minut nykyään viimeistään yhdeksän kieppeillä.

Se merkitsee rauhallista aamuhetkeä, ehkä aamupalan kokkailua hellalla; korona-aikana olen löytänyt sellaisen helpon ja varioitavan aamupalan kuin munakkaat.

Se merkitsee käymistä jossakin; moottorikelkkailemassa, ajelemassa autolla maaseudun teitä, valokuvailua jossakin. Ja illalla rauhoittumista takaisin kotiin, elokuvan tai jonkun sarjan katselua, pientä herkuttelua ja nauttimista vain olemisesta!