Maanantaimietteitä

 

On vähän ristiriitainen olo, kun mietin, että mun luottamus syöpälääkäreihin on aika kehno. Hehän mua on useampaan kertaan operoineet, hoitaneet, diagnosoineet ja vastaanottaneet, enkä ole kuollut. Mutta silti. Ajatus siitä, että marraskuussa on taas syöpäkontrolli, vaikka se piti oikeasti olla nyt lokakuussa, mutta lääkäri halusi väen vängällä venyttää kolmen kuukauden kontrollivälin jo nyt neljäksi kuukaudeksi, on epämääräinen. Mietin, että kuka lääkäri siellä on vastassa, onko hänen asenne taas se, että ’otapas nyt itseäsi niskasta kiinni’, ja millä mittareilla hän vaivojani mittaa. Lääkärit tykkää laitteista ja mittareista, oletteko huomanneet? Silloin kun käteni jänne oli tulehtunut, silloinen työterveyslääkäri ihan väkisin halusi aina mitata käden puristusvoimaa, vaikka kaikki tekeminen ärsytti jännettä ja käsi kipuili entistä pahemmin aina noiden käyntien jälkeen. ’Pitäähän kipu jotenkin osoittaa’ oli hänen perustelu puristusvoimaa mittaavan laitteen käyttöön. Ei riittänyt, että kuvailin kipua ja kerroin mitä en pysty tekemään, hänen piti aina mitata se puristusvoima erikseen! Vaikka se ei edes suoranaisesti liittynyt käden kipuiluun. Musta tuntuu, että mun moniin oireisiin suhtaudutaan edelleen samoin. Jos niitä ei voi kuvata, mitata tai jotenkin matemaattisesti määritellä, niin lieneeköhän niitä olevan olemassakaan.

Sitä paitsi kaikki aaltoilee. Fyysinen kunto, henkinen kunto, asenne. Saatan jonain päivänä voida kävellä vaikka kaksi kilometriä ja toisena jo parin sadan metrin matkalla selkä kipuilee ja voimat ehtyy. Yhtenä päivänä saatan kokkailla tunnin pari hellan äärellä, toisena sipulin pilkkominen on liikaa. Yhtenä päivänä tunnen oloni voimakkaaksi, positiiviseksi ja energiseksi, toisena surkeaksi, toivottomaksi ja voimattomaksi. Yhtenä päivänä olen hyvin positiivinen, toisena taas pessimistinen. Tässä rahatilanteen huonossa aallokossa olen myös miettinyt sitä, että pitäisikö vaan jättää kartano ja laittaa sekin raha vaikka terapiaan. Totuus on kuitenkin se, että näillä kympeillä, jota kartanon työpisteestä maksan, ei peitota terapiasummaa lähellekään. Ja vielä isompi asia on se, että kotiin jumittaminen saa sekä fyysisen että henkisen olon lamaantumaan entisestään. On tosi hyvä lähteä jonnekin edes parina päivänä viikossa! Ja kartano on juuri optimaalinen paikka, sillä siellä voi myös levätä, jos selkä äityy ja tavata ihmisiä tai olla yksin, tehdä asioita tai olla tekemättä. Lähtemällä kartanolle pidän yllä myös päivärytmiä, joka muistuttaa työssäkäynnin päivärytmiä. Kotona voisin nukkua vaikka yhteentoista joka päivä ja siitä rytmin muuttaminen joskus aikanaan olisikin sitten aika rankkaa.