Vanhoissa esineissä roikkuu entismaailman henki

Aamuaurinko paistaa niin pirteästi sisälle, että on pakko kuvata vähän. Keräilyastiakaappini uumenissa tönöttää monia vanhoja, hassuja tai persoonallisia ja uudempiakin esineitä. Jokainen puhuttelee omalla tavallaan. Osa on peritty, osa ostettu kirpparilta, jokunen ulkomailtakin. En väsy katselemaan niitä, käytän kylläkin harvemmin.

En juurikaan enää kartuta kaapin sisältöä. Vaikka täytyy sanoa, että viimeksikin kirppiksellä käydessäni oli vaikeuksia ohittaa hassuja vanhoja astioita. Etenkin vitsikkyys vetoaa siis minuun näissäkin hankinnoissa. Ei koskaan se, mikä sattuu olemaan muodissa.

Valoisaa viikkoa kaikille lukijoilleni!

Ylistys pöytäliinoille!

 

Minusta tuntuu, että nyt on juuri se aika, kun viimeisetkin joulutekstiilit pitää pyyhkäistä pois ja ryhtyä katselemaan kaapista jotakin ihanan raikasta ja keväistä pellavaa! Joku vanha damastiliina joko valkoisena tai pastellisävyisenä ruokapöydälle. Jotakin vaaleaa ja suloista sivupöydille. Joku vanhan ajan kiiltävä sillainen hapsuliina tai ruudullinen puuvillaliina konttorin kahvipöydälle. Ja osa pikkutasoista jätetään raikkaasti ilman liinaa, toisin kuin jouluna!

Tämä voi kuulostaa hirmuisen hitaalta toiminnalta, kun lähes koko muu Suomi on jo viimeistään loppiaisena luopunut joulusta, mutta meille jouluihmisille kaikki on toisin. En tiedä olenko ikinä luopunut joulusta näin aikaisin. Se joulusta luopumisen helppous tulee nyt sisältä päin. Kun kaikki joululiinat alkoivat näyttää tunkkaisilta ja joulukuusikin on vain tiellä. Silmät kaipaavat jotain keveää ja valoisan vaaleaa. Tuntuu ihanalta mennä penkomaan liinapinoja; damasteja, painokankaita, ruutua ja raitaa, sileää ja yksiväristä, kirjottua ja pitsein reunustettua. Vanhaa, vielä vanhempaa ja ikivanhaa. Perittyä, saatua, ostettua, dyykattua. Rakastaako kukaan muu enää nykyään liinoja?