Littoisten lintuneidit

 

Pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun löysin nettidivarista tämän kirjan; ”Rakkaudella sisaresi” kertomuksen oikeasti eläneestä Thiessin emigranttiperheestä, joiden elämä on kaikissa tarinoissa muodostunut satumaiseksi. Alunperin Pietarista tuli Suomeen viisilapsinen Thiess-Stewartin perhe ja isoäiti vuonna 1917. Heillä oli mukanaan kaksi täyttä junanvaunua tavaraa (joista toinen jouduttiin jättämään rajalle lahjukseksi bolshevikeille). Perhe asettui Littoisiin villa Solgårdeniin. Paljon traagista tapahtuu ja lopulta jäljellä olivat vain varpusmaisen hennot lintuneidit, pienet kumaraiset ylhäisömummot, kaksoset, Rina ja Nora (Irene ja Eleanor) 1901-1987.

Ensimmäisenä joukosta poistuu isä John vuonna 1927, kun hän ampuu itsensä, kirjan mukaan perheen puutarhassa. Pietariin on perheeltä jäänyt kaikenlaista, elanto Suomessa on hyvin hankalaa. Kukaan ei osaa ruotsia tai suomea, kaikki on erilaista ja outoa. Ei ole varaa lukuisaan palveluskuntaan. Varat riittävät muutamaksi vuodeksi, mutta sitten täytyy ryhtyä myymään perheen omaisuutta. Rina muuttaa Lontooseen ja työskentelee siellä jo varhaisessa vaiheessa, mutta palaa lopulta takaisin Littoisiin. Muut perheenjäsenet eivät juurikaan tee tai edes etsi työtä. Nora työskentelee vakituisimmin, sillä jonkunhan täytyy.

Perheen poika Victor ryhtyy sotilaaksi, ajautuu Murmanskiin ja on kadoksissa pitkän aikaa. Kun hän palaa, hän lähtee Eurooppaan, työskentelee jonkin aikaa perhetuttavan parfyymitehtaassa ja hussaa varoja niin kuin ylhäisöpoikien on tapana. Hän saa potkut ja palaa Suomeen, koettaen löytää työtä. Lopulta hän väsyy ja tekee itsemurhan Helsinkiläisessä hotellissa 1930.

Isoäiti, äidin äiti Victoria, asuu perheen kanssaan Littoisissa. Kirjasta ei käy ilmi hänen kuolemansa, mutta hän on hyvin ylhäinen, hyvin rikas, jonka omaisuus kärsi suuresti vävy Johnin huonoista liikemiestaidoista ja omaisuuden pelastamisen onnettomasta ajoituksesta bolshevikkivallankumouksen pyörteissä. Victoria on kirjassa läsnä ylhäisenä, mutta hiipuu sitten pois. Arvelisin, että hän on syntynyt joskus 1850-60-lukujen paikkeilla. Todennäköisesti hän kuolee luonnollisen kuoleman Solgårdenissa, sillä hänestä ei mainita mitään erityistä kuoleman osalta.

Vuonna 1936 perheen tyttäristä toiseksi nuorin, Marion, joutuu Pitkäniemen mielisairaalaan. Kirjasta saa sen käsityksen, että hän elää siellä kuolemaansa saakka. Marion poistuu oman käden kautta 1962. Tyttäristä nuorin, Edna, perheen kesken ’Nan’, elää talossa vanhenevan ja masentuvaisuuteen taipuvaisen äitinsä Eleanoran, ’mamanin’ kanssa kaksin, kun Rina on Lontoossa ja Nora Helsingissä. Äiti on masentunut menetettyään poikansa ja on luonteeltaan muutenkin hyvin kylmäkiskoinen, näin romaanissa annetaan ymmärtää. Äiti asettuu asumaan makuuhuoneeseensa, poistumatta sieltä juuri koskaan ja Edna saa passata. Edna kaipaa vain hyväksyntää ja lämpöä, eikä hän osaa, eikä halua olla sisäkkö. 

Eleanora ja John

Huhtikuussa 1958 Edna menettää hallinnan. Hän tekee itsemurhan Solgårdenin keittiössä, josta raihnainen äiti hänet löytää. Kuolinsyy: sydämen läpäisevä pistohaava, vatsan ja rintaontelon läpäisevä haava. ”Pistänyt itseään puukolla vatsan yläosaan, viiltänyt molemmat ranteet ja kyynärtaipeet auki” sanotaan lääkärinlausunnossa. Hän todellakin tahtoi kuolla, juuri ja juuri 53-vuotiaana. Maman toimitetaan kunnalliskotiin.

Nora hälytetään Helsingistä ja hän on aivan kauhuissaan; miten he ovat voineet sulkea mamanin kunnalliskotiin, paikkaan joka on tarkoitettu kurjille ja köyhille ja halveksituille! Nora haastaa naapurit oikeuteen, sillä he ovat tahtoneet heille vain onnettomuutta ja pahaa. Nora haastaa kunnan sosiaaliviranomaiset oikeuteen, koska he ovat väärin perustein ja väkivalloin sulkeneet mamanin laitokseen! (Maman kuitenkin on jo hyvin iäkäs ja viihtyy hyvässä hoidossa. Ruokaa saa säännöllisesti, pyykki pestään ja saa nukkua puhtaassa sängyssä niin paljon kuin haluaa.) Nora haastaa oikeuteen myös sairaalan ja lääkärin, jotka totesivat Nanin kuolleeksi ja väittivät sitä itsemurhaksi. Murha se oli, hirvittävä harkittu murha!! Eihän se voi mitään muuta olla!

Jäljellä ovat enää Nora ja Rina, emigranttineidit, jotka muuttavat yhdessä Solgårdeniin takaisin. Talossa on vaihdettu puulämmitys sähkölämmitykseen, on hankittu puhelin, on otettu vastaan palotarkastajia, mutta ei päästetty heitä salia peremmälle. Ei ketään alhaiseen luokkaan kuuluvia perheen yksityiseen tilaan. Lähiseudun lapset ja naapurit auttelevat toisinaan kauppa-asioissa ja muutenkin. Mutta sisarukset ovat varuillaan; mistä sen voi tietää, onko kotihoitaja vakooja tai varas? He tahtovat itse valita sisäkkönsä, kukaan ei voi tunkeutua noin vain heidän kotiinsa. Esineiden päälle ja tasoille on ripoteltava tuhkaa, jotta näkyy jos joku on varastanut jotakin.

Talvella 1987 talon lämmitysjärjestelmä menee epäkuntoon, pakkasta on paljon ja neidit kylmettyvät ja kuolevat. Vasta nyt alhaiso pääsee penkomaan taloa ja kaukaiset sukulaiset päättävät pistää kaiken huutokaupattavaksi. Huutokauppaluettelo painetaan ja huutokauppaa pidetään monena viikonloppuna. Luettelossa sanotaan näin: ”Ainoastaan osa Thiess-Stewartin irtaimistoa on ajan puutteen ja suunnattoman tavaramäärän takia voitu luetteloida, joten painettu luettelo on vain suuntaa antava. Luettelon ulkopuolella myydään erittäin suuria määriä huonekaluja, tauluja, painokuvia, lasia, posliinia, koriste-esineitä, NUOTTEJA, valokuvia, postikortteja, tekstiilejä, KORUJA, jotka laadultaan vastaavat luetteloituja esineitä.”

Ehkä erikoisin tarina Solgårdeniin ja lintuneiteihin liittyen, on tarina huoneesta, joka oli ’hylättyjen tavaroiden huone’, huone jonne heitettiin kaikki roska ja roina. Huone, josta löytyi lintuneitien kuoleman jälkeen pohjaan palaneita kattiloita, vanutuppoja, rikkoontuneita esineitä ja sitä ja tätä, mille neidit eivät osanneet tehdä mitään. Palveluskuntaahan ei enää oikeastaan ollut ollut vuosikymmeniin, ellei lasketa yksittäisiä auttajia, joiden apu oli melko kertaluonteista, heitä ei siis palkattu talouteen. 

Olen nähnyt heistä hienon artikkelin jossakin aikakauslehdessä 80-luvun lopulla ja surukseni luulen heittäneeni sen menemään. Siinä oli kuvia kauniista puvuista ja esineistä ja lintuneideistä. Jos jollakulla on näitä lehtijuttuja, olisin hyvin kiitollinen kopioista! Kertokaa kommenteissa jos jotakin löytyy. Itse olisin himoiten ostanut huutokaupasta valokuvia, koruja, koriste-esineitä, kenties jonkun huonekalunkin. Minulla ei ole mitään kytköstä heihin, paitsi että rakastan tätä tarinaa ja kuulin sen ensimmäisen kerran kesällä -87, kun olimme kylässä Littoisissa, aivan Solgårdenin naapurissa. Siitä lähtien tarina on elänyt mielessäni kuin elokuva. Traagisena mutta kauniina.