Mä luulen, että viimenen niitti mun tavaraähkylle oli se, että vesi solisi tämän huoneen katosta lattialle muutaman tunnin ajan tässä joitakin päiviä sitten. Nyt on vahvemmin ku ikinä semmonen olo, että voi luoja mä oon niin väsyny kaikkeen pursuavaan tavaramäärään! Mun identiteetti oli pitkään keräilijä, haalija, pelastaja. Muutama vuosi sitten aloin väsyä kaikkialla notkuviin tavarapinoihin. Siihen kuljettu tie on ollu pitkä ja kiemurainen. Ihan ekan kerran kun muutin omilleni, mukana oli olkalaukku ja matkalaukku. Sillai ei tietysti voi oikeen elää, joten jokainen tajuaa, että hankintoja piti tehdä aina kun mahdollista. Plus sitten se, että oon aina rakastanut vanhoja esineitä, aina. Siis niin pienestä tenavasta lähtien, kuin mahdollista. Siskon 1950-luvun lelut oli aina hienompia kuin oman ajan leluni. Museoon isä vei meidät kun olin ehkä kuus tai seitsemän ja olisin halunnut jäädä asumaan sinne vanhaan pohjalaistaloon.
Tartuin aina tilaisuuteen, kun joku heitti jotain pois ja saatoin pelastaa. No, kun sitten muutettiin miehen kans kahdesta kerrostaloasunnosta (kaksio ja kolmio) tähän taloon 15 vuotta sitten, luultiin, että tila riittää loppuelämän holtittomalle keräilylle. Tässä on kellarissa takkahuone plus varastotilaa, keskikerroksessa ruokailuhuone, konttori ja olkkari, (keittiön, eteisen ja lasikuistin lisäksi) ja yläkerrassa kolme huonetta plus aula ja iso kylppäri ja lapekomerot neljässä kohdassa. Eli tilaa loppuelämäksi kahmia kaksin käsin, niinpä niin.
Sitten oli muutamia tapauksia, jotka alkoi keikauttaa tätä vaakaa yhä enemmän vinoon. Anopin muutto palvelutaloon, mun vanhempien kuolema puolen vuoden välein, anopin mökin myynti ja anopin kuolema. Yhtäkkiä meillä oli hallitsematon määrä tavaraa omien lisäksi, vaikka kumpikaan ei oltu ainoita perillisiä. Molempien vanhemmilla oli hirveä määrä tavaraa. Nyt meillä on enemmän kuin hermo kestää, vaikka osa tavarasta on viety roskiin, kirpparille, hyväntekeväisyyteen, tutuille…
Ja minähän aloitin tän vuoden alussa poistoprojektin, jonka jälkeen aloin katella kriittisesti kaikkea muutakin. Montako hametta sitä ihminen tarvii? Täytyykö kaapissa olla sylyksittäin vaatteita, joissa hehkuu tulikirjaimin ”vielä mä näihin mahdun”? Kuinka paljon tavaraa saa mukaan taivasten valtakuntaan? Ilahtuuko perilliset (ihan oikeasti) siitä kaikesta mikä mulle on arvokasta? Nyt on tultu siihen, että poistan joka viikko jotain. Kirjoja, laukkuja, vaatteita yms ja se tuntuu niin hyvältä, että voin ehkä sanoa lonksahtaneeni sellaseen tilaan, jota voi kutsua jo melkein poistokoukuksi. Ei holtitonta poistelua, mutta tähtäys siihen visioon, joka mielessä on, että olisi joskus väljää ja ahdistamatonta, mutta silti kaikki tarpeellinen.
Jos nyt saisin käydä sanomassa nuoremmalle itselleni jotain, niin se olisi, tämä; ”jos sulla on mukavasti tilaa ja kauniita esineitä sopivasti, niin lopeta uusien hankkiminen NYT. Koska jos sä jatkat, niin kohta sulla on ongelma, kohta sulla ei enää ole tilaa, kohta mikään ei näytä kivalta, kun joka paikka on tukossa tavaraa! Haluatko puolet elämästä haalia ja sitten loppupuolen poistaa hiki hatussa? Eikö olisi mukavampi soljua kauniisti keskivaiheille ja nauttia elämästä sopusuhtaisesti?” Tämän mä sanoisin ja vetäisin turpaan jos en kuuntelisi itseäni.
