Se oma minäkuva ja se minä, jonka muut näkevät, ovat hieman etäällä. Tämä varmasti pätee lähes kaikkiin ihmisiin. Mutta miksi se, joka haluaisi olla, on niin tavoittamattomissa? Perusherättäjä on tietysti monesti valokuva! Se miten vääräksi sitä itsensä tuntee, kun näkee valokuvassa keekoilevan minän! Kuka perhana tuo on? Hämmennykseen vaikuttaa tietysti koko (painon muutokset), ilmeet ja myös se miten kantaa itsensä. Ne ovat aina jotakin muuta kuin itse kuvittelee. Hiljattain satuin vilkaisemaan peiliin juuri kun luulin hymyileväni mitä ystävällisimmin. No en hymyillyt. Peilistä minua tuijotti tympeäilmeinen, melkein luotaantyöntävä juro mököttäjä. Äh. Ettekö te nyt huomaa, minähän hymyilen?!
Puhumattakaan siitä, mitä haluaisi olla, mutta ei ole. Haluaisin olla lempeä (olen ärtyisä), ymmärtäväinen (olen tiukkis), viisas (olen ihme höpöttelijä ja sekoilija), ystävällinen (olen töykeä), nokkela (aivot tarpovat siirapissa), huumorintajuinen (tajuan mustaa huumoria, vitsejä harvoin), jämäkkä (alan aina empiä sinne tänne).
No ehkä olen auttavainen, looginen, realismiin taipuvainen vaikkakin samalla oikea superhaaveilija, varovainen, epäluuloinen ja maalaisjärjellä varustettu. Sinisilmäinen en halua olla, enkä olekaan. Murehtijaksi en halua tunnustautua. Jääräpäinen taidan olla. Mutta kykenen myös halutessani korjaamaan mielipiteitäni, jos keskustelukumppani on tarpeeksi fiksu, eikä inttäjä. Märehtijä olen ajoittain. Ihmettelijä olen yhä enemmän. Ja tietysti herkkä ja introvertti. Pelkään olevani muiden mielestä kaikkeen sekaantuja!
Mikäs se sinä oikein olet? Oletko se, joka kuvitteletkin olevasi? Oletko se, joka haluaisit olla?
4 kommenttia:
Heh. Jälleen löytyy samaistumispintaa tähän omakuvaukseesi "realismiin taipuvainen vaikkakin samalla oikea superhaaveilija" :).
Oman ns. blogini profiiliin olen vuosia sitten kirjoittanut olevani "Realisti ja taivaanrannanmaalari, joka innostuu milloin mistäkin ja välillä ei mistään" ja se pitää kyllä ihan täysin paikkansa edelleen. Sellainen olen. Kun innostun jostain, päähän ei mahdu mitään muuta (kunnes seuraa totaalikyllästyminen, hankkeen hautaaminen ja seuraavasta kohteesta innostuminen :)).
Olen myös introvertti, rauhallinen, pohdiskeleva (pahimmillaan ihan kaiken ylianalysoija), mestarimurehtija (erittäin raskasta ja piirre, josta haluaisin eroon ainakin silloin, kun järki sanoo, että murehtimiseen ei ole todellista syytä), lempeä, ymmärtäväinen, hyvä hahmottamaan kolmiulotteisia tiloja, huono nukkuja (koska öisin pitää murehtia), jämpti ja peloton päätöksentekijä sekä enimmäkseen erittäin epäspontaani (en osaa heittäytyä, vaan tarvin aina harkinta-aikaa, jonka aikana moni tilaisuus ehtii mennä ohi ja sen jälkeen on myöhäistä enää vastata "kyllä"). Ja varmasti paljon muuta, mutta nuo tuli ensimmäisenä mieleen ja suolsin päästä suoraan paperille.
Eniten haluaisin eroon murehtimistaipumuksestani ja kiva olisi myös olla edes joskus tyyppi, joka innostuu empimättä jonkun toisen esittämästä ehdotuksesta (mun ekstorverttimies on just sellainen, joka vastaa, että "käy" ennenkuin ehdin edes kertoa ehdotustani loppuun).
Mun on erittäin vaikea uskoa, että olisit esimerkiksi töykeä. En usko. Se olisi kyllä tullut näkyviin jo näin lyhyessä ajassa.
Mutta siis omia kuviani (joita ei edes ole, koska en harrasta selfieitä, enkä muutenkaan halua päätyä kuviin) en kestä katsoa. Olen aina niin epäluonteva pönöttäjä. Paitsi jos joku (mies) ottaa kuvan niin, etten itse tiedä, että niin käy. Silloin näytän aina ihan itseltäni sellaisena kuin olen. Ja haluan olla itseäni kohtaan kuitenkin lempeä, enkä moittia peilikuvaani. Sekin kun vaihtelee sen mukaan, onko hyvällä vai huonolla mielellä. Hyvä olo heijastuu takaisin ja huonoa ei viitsi katsella :).
Sori, tuli vähän turhan pitkästi tätä tekstiä, mutta oli taas kiinnostava aihe. Ihana, että jätit viestiä blogiin, niin hoksasin tulla tänne :)
Annukka; Ihanaa pohdintaa! Älä ollenkaan pahoittele pitkää tekstiä, on tosi mukavaa kun saa kommenttia. :) Ja aika samoja tuntemuksia siis meillä. Minä olin joskus supermurehtija (kuten äitini oli), mutta sitten väsyin siihen totaalisesti, kun tajusin että asiat menee aina paremmin kuin pelkää. Tein suunnanmuutoksen siis joskus 30 vuotta sitten! :D
Mäkin innostun tuhottomasti asioista x, kunnes kyllästyn. Auts. :D :D
Samastun myös suurimpaan osaan asioista niin sinun kuin Annukankin kanssa, paitsi että kolmiulotteista hahmotuskykyä ja suuntavaistoa ei löydy laisinkaan. Luulin, että aikuisena tai viimeistään keski-ikäisenä olisi jotenkin tyyni, seesteinen ja kypsä, mutta kaikkea muuta! Harsoinen kuvaa kyllä hyvin olotilaa ja minäkuvaa. Mahtava sana! Ja vielä ajan myötä yhä repaleisempi harsoinen!
Joululainen; Tosi mukava kuulla muiden mietteitä asiasta, joka on itsellä aina välillä pohdinnassa. Niin, just noinhan sitä luulee aikuisuudesta... :D Vaikka toisaalta olen varmempi, itseluottamus on paljon parempi kuin pari-kolmikymppisenä. :)
Repaleisen harsoisesta tulee mieleen vanhat pitsiverhot! (Mulla on just verhoinventointi meneillään.) :D
Lähetä kommentti