Maria Veitola teki vaikutuksen

Luin eilen Maria Veitolan kirjan loppuun. Olen tietysti nähnyt hänet televisiossa vuosien mittaan monesti ja katsonut, että onpas tyylikäs nainen. Nyt kun hän yökyläilee julkkisten luona, olen varsinaisesti ryhtynyt seuraamaan häntä. Pidän siitä miten hän valitsee yöpaikat ja miten hän asennoituu avoimesti kaikkiin ihmisiin. Vaikka on eri mieltä, ihmisen kanssa voi keskustella, sellainen kuva hänestä välittyy ja sitä mieltä minäkin olen ihmisistä.

Bongasin hänen kirjansa kaupassa jo joskus vuosi sitten. Mietin, että miksiköhän nuoretkin ihmiset tekevät elämäkertoja ja muistelmia nykyään. Mutta silti olin niin kiinnostunut hänestä, että kirja päätyi ostoskoriin. Sitten tuli se vahva Japanikirjojen kausi. Sitten luin pari muuta ja nyt oli jo kyllä Veitolan vuoro! (Minullahan on hirveästi lukemattomia kirjoja, eli vuoden odotus on ihan pieni juttu!) Ja sitten yllätyin; eihän kirja olekaan elämäkerta tai muistelma, ainakaan sellaisena kuin oletin sen olevan. Sehän on kolumnien kokoelma, jossa on uusia kommentteja Marialta aina välissä. Tosi kiinnostavaa!

Moni asia oli yllättävä tai uusi. Huomasin, että enhän minä oikeastaan tiedä Mariasta mitään. Nyt voisi sanoa, että tiedän jonkin verran. Mutta samaistumispintaakin löytyi, sillä tavalla sopivasti. Molemmat olemme pikkukaupungista kotoisin ja teininä sitä vaan kaipasi ihan helvetisti pois. Molemmat olemme asuneet isossa kaupungissa ja nauttineet kaupungin meiningistä. Ja molemmat olemme nyt tulleet iän myötä siihen pisteeseen, että se pikkukaupunki on jotenkin mystisesti kuitenkin vetoava paikka! 

Molemmat olemme inhonneet sitä, että joku ulkoapäin sanelee millainen tai miten sinun tulee olla elämässäsi. Sitä inhoan edelleen ja teen tasan niitä omia valintojani ihan koko ajan. Molemmat olemme teininä alkaneet pukeutua sivuun siitä miten muka pitäisi. Ja tukka on molemmilla ollut ihan just sellanen, kuin itse koemme ihanaksi. Minulla oli kaikki maailman värit ja irokeesit ja millin siilit. Vuosikausia. Ja nyt helvetin pitkä tukka ja ärsyttää kun joku joskus sanoo, että eikö olisi kätevämpi leikata.

Mutta ihan viimeisillä sivuilla koin herätyksen. Jäin järkyttyneenä pohtimaan, että tosiaan; en ole ikinä neuvotellut pomojeni kanssa palkasta! Siis ikinä! Jotenkin tajusin, että sehän on aivan hitsin tyhmää. Kuvittelin miten sopertaisin jossakin työhaastattelussa varmaan anteeksipyytävän oloisena jotain 1800 palkkatoivetta, ja miettisin että onkohan se ihan rajalla... miten naurettavaa!! Kun oikeasti sitä pitäisi pää pystyssä kajauttaa toiveekseen vaikka 3000. Vastaavassa tilanteessa moni mies sanoisi silmää räpäyttämättä että 5000. Semmosta tää on! Miettikääs naiset asiaa ja korjatkaa vähän ryhtiä ja marssikaa palkkaneuvotteluun! "Ei se mitään ota jos ei annakaan" sanoi äitini aina.

Ja vahva suositus Maria Veitolan kirjalle!