Tykkään viipyillä tunnelmissa, olen aina tykännyt. Lapsena istuin keittiön lattialla äitin kutoman kirkasvärisen räsymaton päällä ja vajosin auringonpaisteen tuomaan kodikkaaseen lämpöön. Näin jälkeenpäin siitä tulee mieleen marttawendelinmäinen tunnelma, ikuinen sunnuntai ja auringonpaiste. Radiosta tuli merisää ’Kotka Rankki - yksitoista…’ ja isän flanellipaita tuoksui kuorma-autolle. Selailin Richard Scarryn Iloista sanakirjaa ja kuvittelin joka kuvaan lisää tapahtumia loputtomiin. Päässä vilisee loputon nauha filmejä, keskusteluja, muistoja ja tulevia, edelleen. Olen niitä ihmisiä, jotka voivat vain olla pitkiä aikoja, tekemättä mitään ja viihtyen silti.
Koulussa ihmettelin taukoamatonta pulinaa, liikehdintää, tohinaa, tulemista ja menemistä. Minä halusin vain istua ikkunan ääressä auringonpaisteessa, metsää katsellen. Tai olla välitunnilla koulun metsässä ja rakentaa majaa, lakaista havuluudalla majan lattiaa joka päivä ja piilottaa ruplia (koivun tuohikäppyröitä) salaiseen paikkaan. Kerätä hajukumeja, keinua keinussa, miettiä miten isä ja paappa kävivät vanhaa koulua lapsena. Pyysin opettajalta lupaa päästä vanhaan kouluun sisälle, mutta se ei päästänyt. Se ei tajunnut, että jo silloin kaipasin menneisiin, halusin nuuhkia vanhaa hirttä, etsiä aarteita vintistä ja pysähtyä aatoksiini siellä sekoittuneessa ajassa. Lapsenakaan vanha talo ei ollut vain talo, pelto ei ollut vain pelto, rata ei ollut vain rata ja puro ei ollut vain puro. Kaikella oli joku suurempi ja kaukaisempi merkitys, kaikki ne linkittyivät esi-isiin, jotka olivat ihmetelleet asioita samoilla paikoilla omilla vuosisadoillaan. Kuinka kahden eri lapsen päänsisäinen maailma voikaan olla erilainen! Suurimmalle osalle mikään näistä ei merkinnyt mitään ja elämä koostui nykyhetken hektisyydestä.
Sisälläni asuu edelleen se sama lapsi, joka haluaa vain olla ja katsella, vähän seikkailla, miettiä ja kuvitella. Siksi ehkä Vihervaaran Anna teki niin suuren vaikutuksen aikoinaan. Siksi voin yhä vajota kellon raksutukseen ja auringonpaisteeseen, nuuhkia aitan hirsiseinää ja tuijottaa tähtitaivaita loputtomiin. Siksi inhoan melua ja ryntäilyä, kovia ääniä ja kovia valoja, sitä että vanhat asiat survotaan roskiin ja vuosisataiset talot lanataan alas. Sitä, että menneellä ei ole mitään merkitystä, vaikka ilman mennyttä ei olisi tätä hetkeäkään. Siksi koetan usein unohtaa nykyajan ja kellua jossakin menneen rajamailla. Semmoinen on minun aikani ja paikkani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti