Oikeastaan olen ollut vähän lamaantunut ja aloitekyvytön. Haluaisin paljonkin tuottaa tekstiä, mutta olen ollut jumissa. Osansa näistä fiiliksistä aiheuttaa syksy, joka on aina ollut surullista ja ankeaa aikaa minulle ja osansa pienet stressaavat jutut, joista en ole vielä päässyt eroon. Olen vähän horroksessa ja odotan, että aika kuluu. Että pian kevätaurinko herättää minut taas, sillä niin käy aina. Kevät on toivon ja riemun aikaa, vaikkakin alan nykyään jo keväällä pelätä kesän loppumista. Jos on taivas, niin siellä on aina kesä. Luulen, että jos saan itse päättää, koska kuolen, se tapahtuu syksyllä.
Selailin kuvia ja valitsin tähän juuri tällä hetkellä puhuttelevimmat aiheet. Voi olla, että olen julkaissut osan kuvista jo aiemmin, mutta nyt niiden kanssa tulee uusi ajatus ja teksti. Nyt ne linkittyvät eri tavalla tähän hetkeen.
Käsityöt! Katselin suvun kansakoulutodistuksia ja totesin, että piirustus ja käsityö ovat vahvoilla aina siellä sata vuotta sitten koulua käyneillä. Silmiinpistävästi vahvoilla, toisin kuin laulu. Innostus käsitöihin periytyy sekä äitini, että isäni suvusta ja on hieno nähdä miten sama innostus jatkuu nuorempiinkin sukupolviin! Eilen juuri mietin, miten ehtisin tehdä kaikkia niitä käsitöitä, joita haluaisin ja osaisin tehdä… virkkaamisen lisäksi siis. Koska ehtisin kutoa, huovuttaa, solmeilla, tehdä neulakintaita, pirtanauhaa, lautanauhaa, verkonkudontaa, ristipistotöitä, kirjontaa, nypläystä…? Joskus, kun sormet ovat oikein kipeät, mietin että tuleeko vielä sellainen aika, että en pysty enää tekemään käsitöitä? Että pitäisikö niitä tehdä läjäpäin hengästykseen asti kun vielä pystyy?
Vintageremppaus on toinen asia, joka pyörii mielessä. Lapsuudenkotiani on rakennettu kolmessa osassa. Pohjalla on perinteinen kaksikerroksinen rintamamiestalo vuodelta 1959, lisänä siipirakennus vuodelta 1967 ja toinen siipi vuodelta 1971. Neljä erillistä asuntoa siis. Osa asunnoista on pääosin alkuperäisessä kunnossa, osa on jo rempatussa upouudessa kuosissa. Paljon on vielä tehtävää ja sen suunnittelu on oikeastaan tosi innostavaa! Maalipensseliä olen käytellyt jo melko paljon. Tapetointia pitäisi opetella. Kantavana ajatuksena on säilyttää talossa kulloisenkin osan ”ajan henki”. Rakastan niitä pieniä vanhoja yksityiskohtia, joita siellä edelleen on jäljellä paljon, kuten alkuperäisiä valokatkaisijoita!
Viime talvena vietimme paljon aikaa mökillä. Minä olin työtön maaliskuuhun saakka ja pystyin olemaan mökillä vaikka koko viikon. Mieheni kävi mökiltä töissä. Aikaisemmin emme siis ole juurikaan talvisaikaan siellä oleilleet. Nyt olemme aloittaneet taas mökkikauden! Olemme ehkä hiukan nurinkurisia, sillä yleensä ihmiset kai mökkeilevät kesällä. Meidän mökillä on kuitenkin kauheat määrät hyttysiä, joiden takia emme kesällä siellä paljonkaan oleile. Ja meillähän on siellä siis sellainen kaasulla toimiva hyttysansa, joka toimiikin tehokkaasti, mutta silti paikka on mahdoton kesällä. Mökki on anoppini lapsuudenkodin vieressä ja se on rakennettu 1960-luvulla. Siinä on pieni tupa ja pikkuruinen keittokomero ja pienen pieni sauna. Oikein mukava ja pesämäinen asumus siis! Siellä on sähköt, mutta vettä ei tule. Ulkohuussi nököttää pihan reunalla. Kaikki tarpeellinen siis löytyy ja usein siellä haaveilenkin entisajan elämästä.
Mökin naapurissa on mieheni sukulaisen vanha huvila, joka on lähestulkoon autiona. Sen pihassa käyn joskus kuvaamassa. Tämän kuvan ikkuna on sieltä, ulkorakennuksen päädystä. Rakastan vanhoja ikkunoita! Niiden sopusuhtaisuutta ja pieniä ruutuja! Aina silloin tällöin näkee vanhoja taloja, joiden ikkunoita on suurennettu aikojen saatossa. Karmeimmillaan joku 1800-luvun pohjalaistalo on saanut 50-luvun isot ikkunat. Puistattaa! Minä suunnittelen usein mielessäni miten pienentäisin ikkunoita. Nyt kun elämme jonkinlaista energiakriisiä ja koetamme säästää joka kohdassa, pieni ikkuna olisi siunaus. Seinän kokoinen ikkuna on kylmä, sanoi siitä kuka mitä hyvänsä, sillä selvää on, että lasipinta huokuu kylmää ilmaa aivan eri tavalla kuin esimerkiksi hirsiseinä. Eikä se lasipinta siitä mihinkään lämpiä, vaikka taloa lämmittää kuinka. Ja onhan se pikkuruinen ruutu aikamoisen söötti myös, sitä ei voi kieltää.
Kun hirveä musta ja rapainen syksy kääntyy kohti talvea, tulee lakeudestakin kuuraisena kaunis kuin kukka! Minun sieluni lepää näissä näkymissä. Ei sitä turhaa sanota, että pohjalaista ahdistaa muualla, kun ”silimä tökkää” maisemaan, kun katse ei pääse vapaasti kauas horisonttiin! Meille satoi lauantaiyönä mökillä lunta, mutta aamulla kaikki oli taas harmaata ja rapaista. Kun kuura saapuu, on helpompi taas olla. Se on niin kaunista ja haurasta.
Talvella leikittelen nykyään tekstiileillä. Jäädytän pieniä pitsiliinoja vadin pohjalla ja ripustelen niitä sinne tänne. Niissä teoksissa yhdistyy käsityöt ja talven kauneus! Talvella tykkään myös tehdä jääkakkuja ja jäämuffinsseja ja kokonaisia ketjuja niistä. Joskus koetan saada saippuakuplia jäätymään kuplaksi, mutta se on vaikeaa! Se vaatii ilmeisesti aika tarkan seoksen ja kovan pakkasen. Jos kovalla pakkasella heittää termospullosta kiehuvaa vettä ilmaan, saa aikaiseksi pienen lumisateen. Jos jäädyttää kukkia tai käpyjä maitopurkkiin, saa aikaan kauniita ekoteoksia, joista ei jää roskaa. Talvi, tulehan jo!
Ja talven jälkeen tulee se ihana kevät! Kevät on kuin matkalle lähdön ensimmäinen päivä, kun jotain jännittävää jo odotettua on jo alkanut, mutta kaikki ihana on vielä edessäpäin. Suvivirsi, hiirenkorvat, sinivuokot, leskenlehdet ja kevään tuoksu! Kun voi vain istua hirsiseinää vasten ja aurinko lämmittää ja lämmittää! Kun valo leikkii hentojen kukkien ja lehtien lomassa, kun pienet pörriäiset surisevat, kokeillen siipiään, ensimmäisiä kukkia etsien. Kun pää on täynnä unelmia ja suunnitelmia ja haluaisi, että aika pysähtyy!
Södergran! Lumoava suuri sielu, jonka teksti on niin kaunista! Tässä runossa näen jollain tavalla itseni. Pidän niistä rauhallisista yön hetkistä, kun muut ovat jo menneet nukkumaan ja voin aistia luontoa ja aikojen virtaa ja tuonpuoleista ja kauneutta aivan itsekseni. Niinä hetkinä puhun menneille rakkailleni ja olen varma, että he kuuntelevat. Niinä hetkinä on vain maailmankaikkeus ja minä. Tämä hetki on vain pieni helmi suuressa loputtomassa ketjussa ja tämäkin helmi on niin kaunis!
Yleensä en kuvaa niitä yön hetkiä, mutta tässä on yksi harvoista kerroista, kun kuvasin. Kauneus sattuu sisimpään ja silloin olen lähempänä kaikkeutta. Olen vain pieni hitunen ja kuitenkin suuri, osa kaikkea. On lakeus, on auringonlasku tai tähtitaivas tai revontulet tai elosalamat… on surina ja piipitys ja sirkutus ja ujellus. On kosteuden ja kasvien ja joen ja radan tuoksu. Kaikki on mahdollista ja kaikki ajat ovat tässä. Näinä hetkinä toiveille ja pyynnöille on tilansa. Näinä hetkinä voi purkaa harminsa ja pyytää anteeksi. Tai vain olla ja nauttia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti