.

.

14.11.2023

Ei se oo niin helppoo

 

Mä oon miettiny viime päivinä (ja öinäkin) aika paljon sukupolvijuttuja. Näitä kuiluja, joihin sitä viimeistään keski-ikäisenä tipahtaa. Koetanpa nyt varsin kömpelösti ilmentää, miltä tuntuu olla keski-ikäinen. Tässä ajassa. Tai missä tahansa ajassa, mutta koska puhun omasta puolestani, niin etupäässä puhun tästä ajasta. (Vaikka mun mieli haahuileekin useimmiten jossain menneessä.) Että koettakaapa miettiä, miten paljon maailma (tai Suomi) on muuttunu vaikkapa reilussa 20 vuodessa. Että siinä ajassa on tullu netti. Markka on vaihtunu euroksi. On määritelty lukuisia sanoja, joita ei olekaan korrektia käyttää (vaikka ”intiaani”) ja sukupuoli-identiteetit on kasvaneet määrällisesti vähintään kymmenkertaiseksi. Yhtäkkiä teillä ajelee autoja, jotka haisee mädältä kananmunalta. Yhtäkkiä teinit puukottaa toisiaan merkkivaatteitten takia. Yhtäkkiä värikkäät kodit vaihtui valkoisiksi kodeiksi ja sittemmin taas vähä enemmän värikkäiksi. Yhtäkkiä kellään ei ole kirjahyllyjä, ja jos on, niin kirjat on värijärjestyksessä. Yhtäkkiä ruokakaupoista on vaikea löytää naudanlihaa, mutta sitä vastoin on täysin uusia asioita, kuten härkistä ja nyhtökauraa. Tämä kaikki on tapahtunu sen jälkeen kun täytin 30.


Entäpä sitten millaista oli, kun olin teini? Punk oli muutama vuosi aiemmin rantautunu Suomeen. Nuoret teki zinejä (= pienlehtiä) ja myi niitä postimyynnillä toisilleen. Yhtäkkiä joku juukeli värjäs tukkansa vihreäksi ja kaikki pelkäs, jopa toiset nuoret - vähä. Ja oli hienoa pistää korviin niin paljon reikiä kuin ikinä sai mahtumaan. Ei ollu todellakaa ok käyttää pipoa, vaikka olis ollu 25 astetta pakkasta! Se oli ehkä nolointa maailmassa. Kukaan ei ollu koskaa kuullukkaan mistään sushista. Vanhempia kuului hävetä ja hävettiinkin. (Koska itse oltiin kaiken edistyksen keulassa ja fiksuimpia ikinä.) Huumeita alkoi löytyä pikkukaupungeista, mutta jokainen tiesi ne, jotka käyttää. Täit, luteet, syyhy ja kaikki vastaava kuului 1800-luvulle. Ihmisiä tappavat virukset oli menneisyyttä, ei tulevaisuutta. Uskottiin, että kehitys kehittyy lineaarisesti vain hyvään suuntaan. Oltiin huolissamme luonnosta, mutta kaupoissa ei myyty muuta kuin ponnekaasudödöjä, eikä ollu olemassa mitään vaihtoehtoista kosmetiikkaa. Televisiokanavia oli yksi,  kaksi, kolme tai neljä, riippuen miten antiikkinen telkku kotona oli. Televisiosta näkyi pelkkää mustavalkoista kuvaa, jos se oli oikein antiikkinen. Kukaan ollu koskaan kuullutkaan sellasia termejä ku kehorauha, kehopositiivisuus, ADHD, introvertti, hiilijalanjälki, inkluusio tai biomuovi. Pankeissa sai palvelua, huoltoasemilla sai palvelua (ja tarroja), kaupoissa sai palvelua. Opettajia kunnioitettiin, ainakin jos ne ei olleet aivan kusipäitä.


Entä lapsuus? Lapsuuteni 1970-luvulla oli varsin toisesta maailmasta, kuin mitä nykyään on olemassa. Mummalla oli vain ulkohuussi (eikä mumma asunu missään pohjan perukoilla). Meillä ei ollu autoa. (Eikä me asuttu missään keskustassa ratikkalinjan juurella.) Eikä puhelinta (soittamaan mentiin naapuriin). Ei ollu olemassa muuta kalaa ku silakkapihvejä, joita paistettiin voissa valurautapannulla, valovirtaliedellä. Kaupassa herra kauppias ei ollu kuullutkaan eineksistä. Jogurtti hiipi kauppaan siinä mun lapsuuden aikana. Verokalenteria luettiin ku raamattua (siinä suhteessa mikään ei oo muuttunu…). Lapset vietti aikaa vähintään yhtä paljon sisällä ja ulkona. Paljo kellää ei ollu edes ovikelloa; oveen koputettiin ja vanhemman avatessa kysyttiin kohteliaasti onko Tiina kotona. Edistyksellinen äiti antoi lapselle talvella usein appelsiinia ja vitol-tippoja, koska ei ollu olemassa kiiwiä tai inkivääriä tai avocadoa. Kaikilla oli tekokarvainen häntälakki ja jokainen luki Aku Ankkaa. Radiossa taisi olla kaksi tai kolme kanavaa, eikä yhtään turhannaurajia. Jos joku puhui televisiossa, hän artikuloi selkeästi, vaikka olis ollu humalassa. Koulussa viitattiin jos haluttiin vastata ja noustiin seisomaan, jos saatiin lupa vastata. Keittäjälle piti sanoa joko ”kiitos vähän” tai ”kiitos paljon” sen mukaan paljonko halusi lautaselleen lätkäistävän ruokaa. Kaikki piti sitten syödä. Oikeastaan kellään ei ollu erityisharrastuksia, paitti lukeminen tai joku vastaava. Varhaisia elämänohjeita oli: ”varo namusetiä” jota lapsen mieli mietti ”…ai hä?!” Kukaan ei puheessa käyttäny joka toisena sanana vittua tai ”niinku” tai aloittanu joka lausetta jenkkityylisellä ”Aaaaammm…” Ei kukaan!


Että kun koko aikuisikänsä, eli yli 30 vuotta on elänyt tuollaisissa toisenlaisissa maailmoissa, luullen koko ajan olevansa pirun fiksu ja edistyksen ja suvaitsevaisuuden kärkikaartissa, niin on aika raju kolaus yhtäkkiä herätä eräänä aamuna aikaan, jota ei käsitä ollenkaan. Ensinnäkään ei kuule mitä ihmiset puhuu, kun kaikilla on tapana sössöttää tosi epäselvästi, jopa elokuvissa. Ja jos kuulee, niin ei ymmärrä kuulemaansa, kun joka lauseessa on joku tuntematon sana. Jos yrittää olla hirveen mukava ja ymmärtäväinen ja koettaa ilmentää älykkyyttään virittämällä kriittisiä tai pohdiskelevia keskusteluja, niin saakin kuulla olevansa urpo, joka on niin menneisyydestä. (No helvetti; mistä vitusta sitä muuta vois olla? Tuskin nyt ainakaan tulevaisuudesta!) On kieltämättä vähän vaikeaa, kun vaaditaan yhtäkkiä muuttamaan ajatusmallia ja käytöstä aika lailla toiseksi, kuin se on oman aikuisikänsä (35 vuotta) ollu. Ei se oo niin helppoa kuulkaas. Etenkin, kun tähän ikään mennessä on jo oppinu, että aina välillä tulee uus aikakausi, joka kumoaa edellisen. Että maksaako vaivan opetella jotain, minkä kumoaa ne, jotka syntyy osapuilleen nyt. Että sinänsä ymmärrän niin hyvin 90-vuotiaita, jotka on aivan koko ajan että häh, kun maailma vilisee outoutta niin visuaalisessa, fyysisessä kuin henkisessäkin mielessä. Että on se hevoskyyti vaihtunu sähköautoon tai melkein jo vetyautoon. Kaivosta haettu vesi onkin bisfenoli A-rikastettua kraanavettä, kun taloyhtiön putkisto on sukitettu uudelleen. Ja hoitokodin ihmisistä ei tiedä onko ne naisia vai miehiä ja jos kysyy, niin on tosi loukkaava, eikä edes voi käsittää että miten niin. No, nyt mennään jo pari askelta eteenpäin, jos mietitään 90-vuotiaita, sillä onhan sinne vielä lähes 40 vuotta matkaa meikäläisellä. Mutta vihjaan vaan siihen, että joku päivä ne nykypäivän 30-vuotiaat on 90-vuotiaita ja maailma on myllertynyt vähintään yhtä paljo ku kuuskytluvun alusta nykypäivään. Voiko sitä käsittää? Ei voi, etukäteen, mutta sittenpä se tulee eteen. Että vähän suvaitsevaisuutta tännekin päin, koska aivot on menneet solmuun jo ajat sitten ja jokapäiväinen elämä on käynyt henkisesti(kin) vähän haastavaksi. Eikä ehkä niin vähää, vaan ihan hemmetin paljon. Että jos ei osaa, muista, käsitä, niin ei se ole pelkkää ilkeyttä. Se on fysiikan laki. Meinaan jos sitä ryhtyy vaan hymyilemään ja nyökyttelemään, niin sekin on huono, kun pitäisi osata keskustella. Miten, kun siihen ei ole palikoita? Vai ruvetaankos puhumaan vaikka pellavan häkilöinnistä, nuorisolaiset? 
 


6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi mahdoton Thilda mitä sanallista ilotulitusta taas Sinulta. Henkeä pidätellen ja nautiskellen on luettu tekstiäsi. Kuinka kukaan voi olla noin luova ? Tsemppiä edelleen t. Double-P

Thilda kirjoitti...

Double-P; 😄 Jaa-a, niinkös? Tämän tekstin pohja syntyi yöllä klo 5, kun janooni join hotellissa energiajuoman keskellä yötä, eikä uni enää tullut. Taas näitä yö-tekstejä siis. 😄 Tosin yöllä muistiin kirjoitettuna se olis ollut paljon värikkäämpi.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvin olet elämää pohtinut. Voin samaistua ajatuksiisi, vaikka taidan olla lähes kymmenen vuotta vanhempi kuin sinä. Kiitos sinulle blogistasi, jota rupesin seuraamaan siinä vaiheessa kun aloit kertoa sairaudestasi. Olet urhea sairautesi kanssa. T. Anjuska

Anni kirjoitti...

Hei. Olen ruvennut seuraamaan blogiasi vasta viime aikoina ja voi miten herkullista oli tämäkin luettava. Sinulla tosiaan on sana hallussa. Niin osuvasti kirjoitit tästäkin maailman menosta,olen kanssasi samaa mieltä.
Toivottavasti jatkat kirjoittamista,tuot iloa ja hyvää mieltä tähän marraskuuhun.
Hyvää vointia ja joulun alusaikaa sinulle

Thilda kirjoitti...

Anjuska; Kiitos kun kommentoit. 😊 Ja kiva että seuraat. 🥰 Lämmittäviä sanoja!

Thilda kirjoitti...

Anni; Tervetuloa blogia seuraamaan lämpimästi! Menen ihan mykäksi näistä sanoista! 😊 Tarkoitus on toki jatkaa, koska olen pitänyt blogia yli 10 vuotta jo muutenkin. Aina riittää jotain sanomista! 😄
Kiitos, samoin! 🥰