Kohtaamisia

Eilen aamulla lähdin kartanolta ratikkapysäkille. Kartanon puistotiellä käveli edelläni vanha mies. Ihan reippaasti, ilman keppiä, hiukan vain kumarassa. Jossain vaiheessa lähdin harppomaan hänen ohitseen, mutta kohdalla tuli sellainen olo, että sanonpa hänelle jotain. Sanoin ”Kaunis aamu!” Ja seuraavaksi huomasinkin jo juttelevani hänen kanssaan vilkkaasti. Hidastin vähän askeliani, koska ajattelin, että minä kyllä ehdin menoihini, vaikka tässä pikkuisen aikaa hidastaisinkin ja juttelisin tämän tervaskannon kanssa. Hän kertoi olevansa 85-vuotias, eikä vielä käytä lääkkeitä ollenkaan! Kertoi tekevänsä kilometrien kävelylenkkejä aamuisin. (Hän ei noussut ratikkaan, vaan lähti kävellen kohti keskustaa.) Hän muisteli lapsuuttaan; Pispalan poikia oli ja Lielahtikin on tuttu jo sieltä saakka, vaikkei tehtaan alueelle silloin vapaasti päässytkään, koska koko alue oli aidattu. Hän naurahteli, että kyllä tämä on erilaista tämä nykyaika! Ihmisetkin olivat ennen niin erilaisia. Pispalassakin (joka oli tunnettu juoppoporukoista ja köyhyydestä ja rähjäämisestä) oli miesten kesken sellainen meininki, että naisten annetaan olla rauhassa, vaikka keskenään tapeltaisiinkin. (Voi vaan kysyä missä nykyään on sellainen meininki?) Sen miehen sanat jäivät kaikumaan päähäni koko päiväksi.

Kävin asioilla ja ajattelin mennä käväisemään Galleria Saskiassa. Keskustassa sain kuitenkin päähäni, että poikkean Lukulaarissa katsomassa olisiko Miki Liukkosen kirjoja yhtään hyllyssä. Tepastelin Näsilinnankatua kohti Puutarhakatua, kunnes siinä kauppakadun jugend-säästöpankin kulmilla käännyin vahingossa ajatuksissani kohti Hämeenpuistoa, vaikka piti mennä korttelin verran vielä suoraa. Havahduin Galleria Nykyajan kohdalla, että mitäs hittoa minä tässä kävelen ja olinkin juuri tekemässä uukkaria, kun gallerian ständi osui silmiin; Marja Pirilän näyttely ja ikkunoissa camera obscura-teoksia… sehän veti minut sisään galleriaan kuin magneetti. Ja mikäs siellä odottikaan; mikäs muu kuin Nottbeckien vanhoja kuvia käsiteltynä taiteen keinoin! Siis Nottbeckit, jotka myös asuivat kartanolla, jossa minäkin nyt hengaan. Aivan ihana näyttely! Gallerian kellarikaupassa kävin myös. Otin käteeni yhden runoteoksen, avasin sen ja sen ensimmäiset silmiini osuneet sanat olivat ”…Pelko on hävinnyt, niin kuin moni muukin asia…”