Tuntuu kuin olisi edelleen uuden äärellä

 

Mieli osaa huijata itseään loistavasti. Jotenkin ajattelin koko viime vuoden loppupuoliskon, että kunhan toivun leikkauksista ja sytoista, niin palaan entiseen itseeni ja loikin ympäriinsä kuin jänis. En tiennyt, että olotila asettuu aaltomaiseksi. Toissaviikolla peukalon inhottava aristus alkoi hävitä ja kerkesin jo ajatella, että nonni, kyllä se tästä. Viime viikolla jossain vaiheessa kipu palasi isompana kuin ennen ja laajempana kuin ennen. Nyt jokainen väärä käden taivutus sai kiljaisemaan kivusta, joka vihloi peukalon juuresta kohti kyynärpäätä. Kaivoin esiin rannetuen, joka oli ties mistä syystä jemmattu talteen. Pidin sitä yhden illan ja yön, ja se tuntuikin auttavan ja käsi rauhoittui. Seuraava askel olisikin ollut lääkearsenaalin kartoitus. Mielenkiintoista on, että vaimeaa aristusta tuntuu ajoittain toisessakin kädessä, oikeassa olkapäässä, aristuksen kaltaista voimattomuutta lonkissa ja polvissa. On hidas kiivetä portaita, lähteä ylipäätään liikkeelle. On hankala avata pulloja ja purkkeja, vaikka ne olisi miten kevyesti kiinni. Ihmeellistä miten kaiken tekeminen on hankalaa, jos yksi pieni osa kropasta menee lakkoon.

Luin hiukan viikonloppuna artikkelia jostain syöpää sairastavasta lapsesta. Heti tuli tosi huono omatunto, että tässä sitä vaan valitetaan ihan pienestä, kun vastaavassa tilanteessa joku lapsi on niin reipas! Ärsyttävää huomata miten araksi ja pelokkaaksi sitä on itse muuttunut. Sillä ei voi kieltää, etteikö ”syöpä” herättäisi mielessä hirvittävää kauhua etenkin nyt. Eniten pelottaa kituminen ja hidas kuolema, joka joskus on syövän kohdalla todellisuutta. Olen itse nähnyt, miten ihminen kituu elinvoimaisesta kohti kuolemaa muutamassa viikossa. En tajua miksi meillä Suomessa ei ole jo eutanasiaa! Ymmärrän hyvin, että kristilliset ei hyväksy sitä, enkä minä sitä heille vaatisikaan, mutta mikä oikeus heillä on määrätä meitä muita? Esimerkiksi jehovantodistajat eivät salli verensiirtoa, mutta en ole koskaan kuullut, että he vaatisivat, että joka ikinen suomalainen noudattaisi samaa tapaa. Fiksuuspiste siitä heille.

Olen myös mietiskellyt, että miten käy, jos en ole ollenkaan valmis töihin tämän vuoden aikana? Töihinpaluu on siirtynyt koko ajan ja tuntuu edelleen mahdottomalta. Käsittääkseni jossain vaiheessa kelaan pitää tehdä uusi hakemus, jos tilanne vain jatkuu ja jatkuu. Ensi viikolla pääsen syöpälääkärille ja voin jutella tästä kaikesta. Toivottavasti se on hyvä lääkäri. Enkä haluaisi taas kuulla saarnaa siitä, miten veriarvojen testaaminen ei pidennä tutkitusti elinikää yhtään. Jotenkin väittäisin ihan pikkuisen vastaan tässä asiassa; ainakin omat veriarvoni kesällä saivat lääkäreiden töppösiin vipinää ja jos niitä ei olisi tutkittu, voi olla että olisin melko lähellä viimeisiä päiviä parhaillaan. Että sikäli en ymmärrä tuota väitettä.

Ja nykyään on olemassa myös syöpäkoiria, eli sellaisia hauveleita, jotka haistaa ihmisen hengityksestä syövän. Minäkin haluisin päästä sellaiseen hauvatestiin! En usko, että koira pyytää niin paljon palkkaa kuin joku muu tutkija ja uskon sen olevan myös aika erehtymätön. Mikä tässä yhteiskunnassa on, kun niin moni asia tuntuu siirapissa tarpomiselta?