Isoon tien varrelta

 

Mun lapsuudessa siinä meidän pikitien taikka isoon tien, niinku kaikki sitä tietä kutsuu, varrella vaikutti kaikenlaista persoonaa. Ennen sanottiin jopa ehkä hulluja, mutta nykyään sanotaan korrektisti se kylä- siihen alkuun. Se tekee siitä niin ku taiteellisemman ja hyväksytymmän, ei yhtään että tässä sitä ollaan piirin kamaa. Ykski nainen, jonka täyty olla siihen aikaa varmaan kuusissa kymmenissä taikka yli, tapas kävellä takaperin. Ihan sujuvasti, kilometrikaupalla, vaikkei sillon viä ollu mitää kevyenliikenteenväyliä, ellei sitä laskettu, ku tien reunan valkosten viivojen ja ojassa kasvavan viidakon väliin jäi ehkä 10cm pyöräilijöitä ja kävelijöitä varten. Sanoisin, että kokeilkaas ite kävellä reipasta vauhtia ja sujuvasti takaperin! Etenki niin pienellä tien soirolla. Kyllä mä luulen, että mä ainaki törmäisin ens töikseni linkkapysäkin tolppaan ja mätkähtäisin turvalleni siihen tielle. Ja mun tuurilla paikalle osuis saman tien lakasukone, jonka kuljettaja ei ollenkaan huomais tämmöstä isompaa roskaa. Lähe siitä sitte kohti kyläkauppaa, niin ku mitää ei ois tapahtunu! Taatusti joka mökin ikkunassa olis väentungos ja ihan voit olla varma, että siä ulvottais naurusta!

Sitten oli tietysti Selema, mukava mummo, joka asui yksin satavuotiaassa mökissään koulun mettässä. No Selema oli ihan täyspäinen, mutta muuten siihen liittyy tarinoita. Seleman radio meni kerran rikki ja se harmistui, kun onhan se radio aika tärkee laite; kuulee Kekkosen puheet ja jumalanpalveluksen ja salaa voi kuunnella vaikka Tapio Rautavaaraa. No, Selema vei radion korjattavaksi… varmaanki se tapahtui näin; Selema kaappas radion kainaloonsa ja hyppäs linjavaunuun ja körötteli keskustaan korjaajan pakeille. Korjaajaa tietysti vähä nauratti, ku eihän siinä Seleman radios varsinaasesti mitää vikaa ollu, mutta hiiri oli vaan tehny pesänsä sinne sisälle ja jyrsiny langan poikki. Lanka oli heleppo korjata ja Selema oli tyytyväinen. Voi kyllä olla, että Selema vähä sääli hiiriperhettä. Kerran Selema anto mulle sellasen muovisen papukaijakoristeen. Minä sain tietysti heti kotiin päästyäni kuningasidean ja kaiversin papukaijan silmän irti ja tungin sen korvaani. Ei siitä ilman lääkärikäyntiä selvitty. Ku Selema muutti vanhainkotiin joskus 70-luvun loppupuolella, me käytiin aina välillä sitä kattomassa. Siihen aikaan sellaset 1800-luvulla syntyneet ihmiset pukeutu aina mustiin. Ja mun mielestä Selema näytti yhtäkkiä tosi pelottavalta, kun se oli aivan taatusti pukeutunu sellaseen mustaan kaapuun! Siis herran pieksut, eihän kukaan muu pukeudu mustaan kaapuun, paitsi noidat! Onneksi selvisin hengissä niistä vierailuista.

Seleman äiti se vasta kova luu olikin. Mun isän lapsuusmuistojen mukaan Lyyti oli kova puhumaan, äänekäs ja rivosuinen. Ei uskois, mutta niin vaan oli. Aina ku isä ja mumma oli Lyytin luona kyläs (Selema tais olla tyttäristä ainut naimaton, joka oli jääny kotimökkiin asumaan), niin Selema ei saanu sanoa mitään. Jos Selema yritti jotain sanoa, niin Lyyti karjasi, että oo sinä hiliaa, ku vanhemmat puhuu! Ja Selemahan oli mun mummaa melkein 10 vuotta vanhempi, elikkä siihen aikaan Selema oli noin 40-vuotias. Lyyti myös käytti puuteria ja hajuvettä. Siihen aikaan mökin akalle hyvinki ennenkuulumatonta! Jopa niin erikoista, että se linja-autopysäkki, joka on siinä koulun kohdalla edelleen, sai nimekseen ”puuterin pysäkki”. Minäkin käytän sitä nimitystä yhä ja sanon bussikuskille, että jään pois siinä puuterin pysäkillä. Eihän ne tajua, vaan aina pitää selittää asiat auki. On se kummallista.

Ja sitte oli vaikkapa Niku, joka asui sellasen punasen talon alakerras ja sen sisko yläkerras. Kävin kerran trullittamas sielä, mutta vaikka se Niku ei ollu varautunu asiaan, niin ystävällisesti se kaivo lompakostaan kaikki hilut mun kaffipannuun. Se sisko siä yläkerras oli mukava mumma. Aattelin sillon, että se on varmaan 80, mutta ny oon hoksannu (sukututkijana) että sehän oli korkeintaan 65. Eihän se oo ikä eikä mikää! Ja Niku oli noin 60. Nuorukainen lähes! Nikulla oli hevonen ja joskus se ajeli meidänki ohitte jollaki kärryyllä taikka reellä. Nykyään kellää ei oo hevosia, kukaa vanhus ei pukeudu mustiin, (paitti gootit sitte joskus vanhana), Seleman talon tilalla on rivitaloja, pienen kyläkaupan tilalla on järjettömän kokonen kauppa, vaikkaki nykymittapuulla pieni ku mikä! Isoo tiekin on nykyään pieni kaikkeen muuhun verrattuna. Ja nämä kaikki henkilöt on levänny hautausmaalla jo aikapäiviä. 

Muistakko ku aurinko tippu?

 

Melko rapsakkaa on ollu viime aikoina, mutta en mää olis mää, ellen muistelis 70-lukua sääasioissakin. Muistatteko niitä outoja television säätiedotuksia? Kun joku television sekatyömies oli nikkaroinu sellasen äänestyskopin tapasen pahvipömpelin, johon varmaan se ankee televisiosta tuttu piirtelijämummo oli väsänny Suomen kartan? Sit paikalle astu joku paksuihin televisioruudun kokosiin laseihin ja ruskeeseen slipooveriin puettu partajeeveli, joka alko höpiseen sateesta ja auringonpaisteesta samalla, kun haparoiden yritti kiinnittää siihen pahvipömpelin Suomeen irrallisia pilviä taikka aurinkoja. Mä luulen, että niissä irtoauringoissa ja pilvissä oli sinitarraa takana, joilla ne tarttu siihen taustaan, mutta lapsen mielenkiinto tietty kohdistu siihen jännittävään asiaan, että pysyykö aurinko paikallaan vai tippuuko se? Nimittäin välillä ne tippu lattialle ja sitten sen slipooverityypin piti kumartua ja koettaa pyydystää aurinko lattialta takas hyppysiinsä ja kiinnittää se uudestaan oikeeseen kohtaan. Aatelkaa miten se on rukoillu, että kunpa aurinko pysyis nyt kiinni ja välillä kironnu mielessään, että saatanan aurinko, pysy nyt perkele! Eikä oo silmä rävähtäny Kekkoslasien takana.

Ja sit se on alkanu jännittää seuraavaa lähetystä ja pyytäny jotain juoksulikkaa ostamaan lisää sinitarraa ja alkanu käydä iltarukouksissa kauppaa jumalan kanssa, että jos nyt aurinko ei pysy paikoillaan, niin mä ryyppään itteni hengiltä, taikka jos sittenki pysyy, niin en enää ota saunakaljaakaan, enkä lisäks kiikaroi naapurimökin Pirkkoa koko kesänä. Ja se on varmana uhkaillu television muita työntekijöitä, että keksikää ny jumalauta joku konsti, jolla aurinko ei putoo alas! Se ei vaan tajunnu, että se aurinko loi ainutkertaisen kokemusmaailman 70-luvun lasten mieliin. Että vielä 2020-luvullakin sitä keski-ikäinen kattoo Pekka Poutaa ja miettii, että naurapa jätkä sitte, kun auringot lepattaa pitkin lattioita, että hyvä se on siinä nyt riekkua, kun atk hoitaa kaiken. Että kyllä se Pekka Poudankin hymy hyytyis, kun sääkuviot lennähtelis pitkin maita ja mantuja ja jos sen koira vielä söis koko auringon. Ja sinitarran. Aikuisella sitä on tässä hirmu paljon tylsempää, kuin lapsena oli, kun joutuu pelkäämään vaan, että jäätyykö putket ja kauanko sitä pakkasta oikeen taas kestää. Googlailee villahousukauppoja ja pohtimaan onko nyt oikee hetki vetää päälle se Maija-vainaan minkkiturkki ja että miten se rimmaa yhteen isän susilakin kans. Ei kyllä mitenkää, hemmetti vie.

Entisten lasten 70-luvun sääklassikko Villahousupakko!

Paluu 70-luvulle

Lapsena ihailin yli kaiken isosiskoni piirustustaitoa. Se ehkä myös innosti myöhemmin harjoittelemaan ahkerasti ja piirtäminen oli yksi lempiharrastuksiani pitkän aikaa. Lopulta totesin olevani kuitenkin vain keskinkertainen piirtelijä, jonka ei kannata haaveilla taiteesta itselleen ammattia.

Mutta sen verran käden ja silmän yhteistyö sujuu, että olen ainakin kolmessa eri työpaikassa käyttänyt taitoani työtehtävissä. Joihinkin virallisiin asiakirjoihinkin piirustuksiani on tallentunut. Joskus kiinnostaisi kokeilla, miten kynä tanssii paperilla nykyään. Ehkä sen aika vielä tulee.

Sisareni on myös liimaillut kuvia 70-luvun alun muodista isoon vihkoon. Minäkin tein oman versioni muotivihoista, kirjoittaen sinne joukkoon myös laulun sanoja. Muotikuvia leikkelin tätini 60-luvun muotilehdistä. Nyt harmittaa aivan vietävästi, että menin tuhoamaan ison pinon upeita lehtiä, etenkin kun askartelemani vihotkin on päätyneet roskiin ajat sitten.

Tämmöisten aikamatkojen merkeissä olen viettänyt viime päivät.