Eilen Sukuni Salat-ohjelmassa Juha Tapio luonnehti musta tosi hyvin suomalaista kansanluonnetta, että meidän elämässä on vähän sellasta jupinaa ja kaihoa, eli vähän pientä murinaa, urputusta ja kuitenkin kaihomielistä kauneutta. Allekirjotan kyllä täysin tämän! Mulla on tapana jupista tänne blogiin enemmän tai vähemmän ja se on mun keino pysyä kasassa, päästellä höyryjä. Joskus se on tuohtumusta, joskus mustaa huumoria, joskus ihan Hoo moilasena kaiken ihmettelyä taikka sitten kaikkea tätä sikin sokin. Lukija ei välttämättä aina hahmota, että koska siinä on enemmän huumoria kuin tympäännystä ja siksi kommenttikenttä on hyvä paikka lisäkeskusteluille. Tässä syöpävuoden aikana oon jupissu enemmän ja tiuhemmin kuin ikinä ennen, mutta syystäkin (ainakin omasta mielestä). Siksi sattuikin sisuksiin aika vihlaisevasti, kun eräs kaveri otti mun tekstit kirjaimellisesti, suostumatta kuuntelemaan mitä on tekstin takana. Ja samaan hengenvetoon totesi, että sä oot liian negatiivinen, sun pitäis vähän relata, vaikka tiesi kyllä syöpädiagnoosista.
Se sai mut rehellisesti sanottuna tyrmistymään ja synkistymään. Että jos syövän aiheuttama moninainen pelko ja kuoleman ajattelu ei ole syy ihmisen negatiivisuudelle, niin mikä sitten? Mä tiesin, että jos mä selviän, niin mä pääsen kyllä jaloilleni. Mut on keitetty sellaisissa vesissä, että pääsen lähestulkoon aina jaloilleni. Mutta hetkittäin on ollu aika rankkaa. Tästä tapahtumasta on kulunut jo aikaa, mutta en ole pystynyt vieläkään hahmottamaan, mitä sellaisen ihmisen mielessä oikein pyörii. Että elämä pitää ottaa kevyesti? Että hui hai, tuli mitä tuli? Että syöpä paranee kun vaan ajattelee niin? (Entä ne kaikki, jotka ajattelee ihan helvetisti, ja ovat positiivisia hampaat irvessä, mutta eivät siitä huolimatta parane??) Tätä mä aina välillä mietin. Ja opin taas, että kylläpä meitä onkin moneksi täällä metsien uumenissa.
Tänään mulle kuuluu sillä tavalla hyvää, että ollaan menossa vihdoinkin mökille viikonlopuksi ja pääsen mökin alkukantaiseen rauhalliseen elämään hetkeksi ja että tuo remppahuone etenee ja mä näen jo sieluni silmin, miten huonekalut asettuu uusille paikoilleen ja mitä kaikkea mä sinne pistän esille. Hiukan poistoja teen myös, kunhan pääsen näitä kaikkia laatikoita, jotka on sysätty pinoihin olkkariin ja ruokailuhuoneeseen ja keittiöön, vapaasti penkomaan! Sekin on mukavaa ja tuo lisäenergiaa. Niistä kuitenkin enemmän joku toinen päivä.
