Eilen Sukuni Salat-ohjelmassa Juha Tapio luonnehti musta tosi hyvin suomalaista kansanluonnetta, että meidän elämässä on vähän sellasta jupinaa ja kaihoa, eli vähän pientä murinaa, urputusta ja kuitenkin kaihomielistä kauneutta. Allekirjotan kyllä täysin tämän! Mulla on tapana jupista tänne blogiin enemmän tai vähemmän ja se on mun keino pysyä kasassa, päästellä höyryjä. Joskus se on tuohtumusta, joskus mustaa huumoria, joskus ihan Hoo moilasena kaiken ihmettelyä taikka sitten kaikkea tätä sikin sokin. Lukija ei välttämättä aina hahmota, että koska siinä on enemmän huumoria kuin tympäännystä ja siksi kommenttikenttä on hyvä paikka lisäkeskusteluille. Tässä syöpävuoden aikana oon jupissu enemmän ja tiuhemmin kuin ikinä ennen, mutta syystäkin (ainakin omasta mielestä). Siksi sattuikin sisuksiin aika vihlaisevasti, kun eräs kaveri otti mun tekstit kirjaimellisesti, suostumatta kuuntelemaan mitä on tekstin takana. Ja samaan hengenvetoon totesi, että sä oot liian negatiivinen, sun pitäis vähän relata, vaikka tiesi kyllä syöpädiagnoosista.
Se sai mut rehellisesti sanottuna tyrmistymään ja synkistymään. Että jos syövän aiheuttama moninainen pelko ja kuoleman ajattelu ei ole syy ihmisen negatiivisuudelle, niin mikä sitten? Mä tiesin, että jos mä selviän, niin mä pääsen kyllä jaloilleni. Mut on keitetty sellaisissa vesissä, että pääsen lähestulkoon aina jaloilleni. Mutta hetkittäin on ollu aika rankkaa. Tästä tapahtumasta on kulunut jo aikaa, mutta en ole pystynyt vieläkään hahmottamaan, mitä sellaisen ihmisen mielessä oikein pyörii. Että elämä pitää ottaa kevyesti? Että hui hai, tuli mitä tuli? Että syöpä paranee kun vaan ajattelee niin? (Entä ne kaikki, jotka ajattelee ihan helvetisti, ja ovat positiivisia hampaat irvessä, mutta eivät siitä huolimatta parane??) Tätä mä aina välillä mietin. Ja opin taas, että kylläpä meitä onkin moneksi täällä metsien uumenissa.
Tänään mulle kuuluu sillä tavalla hyvää, että ollaan menossa vihdoinkin mökille viikonlopuksi ja pääsen mökin alkukantaiseen rauhalliseen elämään hetkeksi ja että tuo remppahuone etenee ja mä näen jo sieluni silmin, miten huonekalut asettuu uusille paikoilleen ja mitä kaikkea mä sinne pistän esille. Hiukan poistoja teen myös, kunhan pääsen näitä kaikkia laatikoita, jotka on sysätty pinoihin olkkariin ja ruokailuhuoneeseen ja keittiöön, vapaasti penkomaan! Sekin on mukavaa ja tuo lisäenergiaa. Niistä kuitenkin enemmän joku toinen päivä.
6 kommenttia:
Olen itsekin saanut osani näiltä besserwissereiltä, jotka ovat aina tietävinään paremmin kuin asianosaiset ja oikeat asiantuntijat. Todella rasittava ihmistyyppi! Luulen, että kun on kyse sairauksista tai kuolemasta, tällaiset ihmiset ovat niin kuolemanpelkoisia, että haluavat jotenkin maagisesti uskoa, että kaikenlaiset uskomukset ja huuhaa-näkemykset ovat heidän omaa ”lahjakkuuttaan”, jonka avulla he itse välttyvät pahoilta asioilta. Sitten näitä ”neuvoja” jaetaan omahyväisesti muille. 😒
Ihana kuva sinulla postauksessasi! Vanhat puutuolit ovat hienoja (mieltymys näkyy minunkin viimeisessä kuvassani 😄).
Mukavaa viikonloppua! 🎃
Joululainen; Se mahtaa olla suht yleinen tyyppi. 🤔 Ja toinen asia, joka on satuttanut tässä syöpäkurimuksessa on, että tullaan sanomaan, että syöpä on itseaiheutettua. Jotenkin hyvin loukkaavaa ja niin harhaista.
Kiitos! Tuolit on mun heikkous… tuo ei ole kylläkään oma tuoli, vaan kuvattu Tallipihalla, mutta silti. 😊
Kiitos samoin sinulle!!
Nämä ihmiset ovat syöpiä itse.
Outoa, mutta mulla on ollut syöpänä pitkään oma äitini, joka elää edelleen. Itse olen 67. Sairasti muuten suolistosyövän 10 vuotta sitten. Minulle povasi teini-iästä asti syöpää. Olen katkaissut yhteyteni häneen erään episodin vuoksi.
Hän jaksoi arvostella olemisiani ja tekemisiäni tietämättä niistä mitään. Ei ollut kiinnostunut edes kuulemaan, koska tiesi jo kaiken. En enää jaksanut. Viimeksi kun hänet näin, nipisteli minua. Oli niskassani jatkuvasti mm puhelinsoitoin. En enää moneen vuoteen kertonut mitään itsestäni, kerroin vain lapsistani jotain ja pääasiassa kuuntelin hänen motkotustaan milloin mistäkin. Yritin ohjata johonkin kerhoon tietämään kaiken kaikesta. Syövästään ei kuitenkaan puhunut. Se oli kai niin kova isku, että en saanut mennä sairaalaan tervehtimäänkään. Tiedän että odotti vastaavia uutisia minulta. Aina pelkän puhelinsoiton jälkeen noin kolme päivää ahdisti.
Yhteyden katkaiseminen oli iso teko, mutta en tehnyt sitä kiukuspäissäni. Sellaiseksi se kuitenkin peilautuu, sen tiedän. Olen liiankin herkkävaistoinen ihminen ja luen paljon ihmisiä.
Sulle mä toivon kirkkaita syyspäiviä, ymmärrystä muiden taholta ja voimia tehdä joskus koviakin ratkaisuja. Olet mielessäni, vaikka emme tunnekaan.
Lasiaz; Voi olipas rankkoja asioita! Ei kenenkään äidin pitäisi olla pahantahtoinen! Kukaan äiti ei liene täydellinen, mutta tuo on jo uskomatonta. Taisit tehdä ihan oikein, kun otit kylmästi kunnon etäisyyden! 💪
Iso kiitos! Se lämmittää. 🥰
Voi perse, mikä tyyppi. Minusta syöpää sairastavien ensimmäinen oikeus on murmuttaa ja kiukutella ja raivota ja surra ja valittaa. Ei sitä tautia ole itse itselleen hankkinut! Tai jotain MS-tautia vaikka! Elämä on epäreilua paskaa ja todellakaan kaikkea ei tarvitse käydä läpi positiivipiilareiden läpi katsellen.
Susanna; Oi miten ihanan raivokas kommentti! 😃😍 Niinpä! Maailmassa on sikana kaikkia todella epäreiluja sairauksia (ehkä nuha ei ole epäreilu, mutta suunnilleen kaikki muu on!) ja äh… saatana! KENENKÄÄN ei pitäis joutua miettimään, että kuolenko mä kohta (kituen kenties vielä) tai kuoleeko joku rakas!
Lähetä kommentti