Jos ei voi muuttaa olosuhteita, täytyy muuttaa omaa suhtautumista olosuhteisiin.
Tuo on yks mun elämänohjeita. Mä pysähdyn aina hankalan paikan tullen keksimään, että mitä voisin tehdä. Mikä auttaisi. Millä pääsisin eteenpäin. Mikä piristäisi. Niin tapahtuu nytkin.
Fakta on se, että seuraavat 3,5 vuotta mulla on käytettävissä vähemmän rahaa kuin ehkä ikinä. Ja se johtuu tietenkin siitä, että mä aion mennä sinne terapiaan, maksoi mitä maksoi! Mä oon pohtinu tän tilanteen monelta kantilta; nyt jos koskaan on vihdoin mentävä psykoterapiaan, jossa voidaan läpikäydä kaikki syöpään liittyvä, sekä ihmissuhteet, sekä jännitys ja elämän ajalla tulleet muut isot asiat. Mä odotan sitä tosi paljon ja olen siitä hyvin onnellinen!
Mutta sen takia mun pitää nyt miettiä tarkasti, mikä kaikki on mulle tärkeää arjessa. Seuraavat kolme ja puoli vuotta! (Ai miks 3,5v? No koska terapia alkaa joskus ens kesänä ja kestää sen kolme vuotta.) Mä oon sellanen ihminen, joka tykkää esim vähentää jotain asiaa asteittain. Muistatteko mun energiajuomat? Mä vähensin niiden juomista pikku hiljaa. Se pätee kaikkeen. En usko ollenkaan sellaiseen kerrasta poikki -mentaliteettiin, eikä se ainakaan ole mun juttu. Siis yhtään. Siksi en myöskään usko siihen, että kun nyt tulee olemaan tiukkaa, niin vaan alan syödä kaurapuuroa ja näkkileipää ja jätän kaiken muun. Ei. Se vaan ankeuttaa entisestään. Mun kaava on tää; mä listaan mitä ihania asioita haluan arjessa jatkaa ja sitten keksin keinot jatkamiselle. Sellaisia listoja oon pyöritelly päässäni ja paperilla tässä viikon pari. Voin kertoa yhden. Se on cappuccino! Mä niin haluan juoda sitä jatkossakin, mutta miten sen pystyis tekeen mahdollisimman halvalla?! No, sit mä keksin, että ostan maidonvaahdottimen (jotka maksaa halvimmillaan alle 5€) ja niin mä pystyn tekeen cappuccinoa vaikka joka päivä, maksamatta muusta kuin murukahvista ja maidosta! Win-win. Pystyn siis juomaan sitä enemmän kuin koskaan. Ja varmaan lihon… heh heh. (Siis ihan nerokas keksintö!)
Toinen asia, josta haluan taas puhua, on se, että yks asia lohduttaa mua ankeissa hetkissä aika tavalla. Se on historia! Luen parhaillaan Jaakko Ilkan elämästä. Hän oli mun esi-isä, joka syntyi ja eli Ilmajoella, on tunnettu yhtenä nuijasodan päälliköistä 1590-luvulla. Hän oli nimismies (tehtävä jonka sai luotettu mies), maakauppias (ei myynyt maata, vaan teki kauppaa maaseudulla, aikana jolloin kauppaa sai käydä vain kaupungeissa), laivanvarustaja (jotta pääsi ostamaan tuotteita omalla laivalla Tukholmasta), ison maalaistalon isäntä ja lopulta nousi epäreilua esivaltaa vastaan kapinallisena ja oli johtohahmona nuijasodassa. Hän joutui Turun Linnaan vankilaan, mutta pakeni. Hän kuoli noin alle 50-vuotiaana (hänen tarkkaa syntymävuottaan ei tiedetä) teloitettuna Kontsaansaaressa lähellä Isonkyrön vanhaa kirkkoa. Tämä kaikki johdantona siihen, että mä ajattelen monesti hankalina hetkinä sitä, miten raskasta meidän omilla esivanhemmilla on ollut ja se lohduttaa mua, koska voin ajatella, että eihän tämä nyt vielä mitään, kun mietin omaa tilannettani. Toki toivoisin, että heillä olisi ollut paremmin. Mutta historia tuo eittämättä perspektiiviä asioihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti