Olen jakanut sukuni osioihin, jäsentämisen helpottamiseksi. On siis isän puolelta paapan suku ja mumman suku ja äidin puolelta papan suku ja mamman suku. Eniten olen tutkinut papan sukua ja toiseksi eniten paapan sukua. Molemmissa taitaa vilahdella porukkaa vähän laidasta laitaan, torppareista aatelisiin. Nyt kun olen vihdoin päättänyt tilata sen DNA-testin, selviää onko tutkimus mennyt oikein.
Kaikkein vähiten olen tutkinut mamman sukua. Ensinnäkin heihin on pidetty melko vähän yhteyttä ja he ovat asuneet kaukana. Mamma ei ollut myöskään kovin puhelias, enkä muista hänen koskaan sanoneen sanaakaan suvustaan. Yksi todella kultainen isotäti siinä suvussa kuitenkin oli ja haluan joka tapauksessa penkoa nekin juuret. Mammalle on varmasti ollut aikamoista asua ensimmäiset 20 vuottaan Viipurissa, Suomen kulttuuripääkaupungissa, ja muuttaa 1920-luvulla maalle, vanhempien juurille Joutsaan.
Noin kymmenen maalaisvuoden jälkeen mamma muutti yhtäkkiä Tampereelle ja tapasi papan ja kaikki oli sitä myöten selvää. Syntyi rautatieläisperhe, joka muutti ensimmäiset 12 vuotta isän työn perässä ympäri Suomea. Kankaanpäähän, Sortavalaan, Hammaslahteen... Hammaslahdessa äitini kävi jo koulua. Tietääkseni äiti ei koskaan palannut Hammaslahtea katsomaan aikuisella iällään. Minä siis päätin kerran mennä kurkkaamaan millainen paikka se oikein on!
Löysin rautatien ja Hammaslahden aseman. Löysin monia rautatieläisrakennuksia aseman kupeesta. Vähän surullisin fiiliksin katselin niiden kohtaloa. Täällä äiti on taapertanut joitakin vuosia elämästään 1940-luvulla. Tuota samaa rataa katsellut ja varonut junia. Tuota samaa asemaa katsellut ja kävellyt näitä pieniä maalaisteitä. Pieni tyttö leikkinyt täällä sisartensa kanssa. Täällä mamma on paimentanut laumaansa niinkuin kanaemo. Kulkenut topakasti kori käsivarrellaan ja suu supussa. Ehkä tiennyt, että tämäkin on vain välivaihe perheen elämässä?
Kotiin palattua yritin turhaa ottaa yhteyttä Hammaslahtelaisiin. Olisi ollut mukava nähdä joku vanha luokkakuva, jossa äitinikin on mukana. Perheen albumit katosivat sodan aikana monissa muutoissa. Nyt minä yritän kursia kasaan tarinaa, johon on hyvin vähän aineksia valmiina. Koetan tehdä salapoliisintyötä ja hahmottaa melkein sadan vuoden takaisia asioita. Eikä siitä niin kauan ole! Mamman nuoruus oli sata vuotta sitten. Tuntuu kuin voisi ottaa kädestä sadan vuoden takaisia aikoja. Usein minua hirvittää katsella miten ihmiset marittavat innoissaan kaiken "turhan" pois. Miten siellä menee paljon suvun vaiheita suoraan kaatopaikalle. Tuskin kovin moni vaivautuu etsimään uuden omistajan niille muistoille. Jonkun tulevan tutkijan on aloitettava taas nollasta.
