Tiedostan varsin hyvin, että tässä on suuri haasteen paikka! Opetella kärsivällisyyttä. Perusluonteeltani olen rauhallinen ja vetäytyvä, siis ylipäätään mallikelpoinen introvertti maustettuna herkkyydellä.
Yksinhuoltajana pienen lapsen äitinä minusta kuoriutui esiin pää punaisena karjuva olio. Siis niihin aikoihin, kun uhmaikä alkoi olla jokapäiväistä kauraa. No, te yksinhuoltajat tiedätte ehkä tämän olion etäisesti? Voi olla, että jollain muullakin kuin yksinhuoltajalla, on aavistus sellaisesta…
Että juuri kun olet koko teini-iän päättänyt hammasta purren, että minä en toimi kuten edellinen polvi, niin yhtäkkiä huomaat olevasi paljon pahempi. Huutavasi pää punaisena henkeä vetämättä, yhtä kyytiä vuoden pari. Semmosta se vaan on. Tai oli meillä. Kateellisena kattelen niitä Supernanny-ohjelmia, joissa kaikki aina ratkee niin fiksusti ja ne ärsyttävät kakarat on yhtäkkiä suloisia ja hyväkäytöksisiä. Ei auta ku kääntää syyttävä katseensa omaan itseensä.
No toki tästä pää punaisena huutamisesta (edes ajoittain) on jo huikeesti aikaa. Nyt ollaan muissa sfääreissä. Hahmotan kyllä, että kiroilen paljon, siis Paaaaljon! En hoe sitä vittua joka toisena sanana, (koska en ole enää nuorisolainen) mutta kun vähänkin ärsyyntyy, niin jo sitä ryydittää sanojaan mielellään parilla perkeleellä. Pohdin tässä vuoden mittaan, että pitäiskö mun himmata sitä ärsyyntymistä. Ihan sillee opetella olemaan vaan yksinkertasesti lepoverisemmin. Se vois olla hieno juttu.
Mutta siinä sitä sitte vasta onkin haastetta. No, olen pinnistellyt, enkä ole räjähtänyt, vaikka erityisesti tänä vuonna on ollut aihetta, siis ihan tosi monta kertaa, tasaiseen tappavaan tahtiin. Joku entinen minäni olis jo huutanu suorat sanat moneen kertaan. Minä vedän henkeä, muutun kylmäkiskoiseksi ja äärimmäisen asialliseksi. Helppohan sitä olis olla vaan lunkisti, jos kukaan ei haasta. Täytyy sanoa, että edistystä on tapahtunut.
Mutta kärsivällisyyttä tarvitaan muissakin tilanteissa kuin niissä, joissa meinaa oitis kuristaa jonkun ääliön. Ja se on se yks haaste, jota tässä vielä opiskelen. Että maltan vaan rauhassa odotella, jos joku tilanne venähtää. En hypi seinille ja revi hiuksia. Semmosen opiskelu on kesken, mutta oon tosi tyytyväinen, että ylipäätään keksin, että tässä kohtaa olis korjattavaa.
Sitä paitti mä luulen aika vankasti, että tämmönen ominaisuus taikka taipumus on sekin geeneissä. Kuulun isäni puolelta aika tuliseen pohjalaiseen sukuun, jossa hermo repee nanosekunnissa. Että sikälikin tässä on haastetta, taistella sitä omaa geenikoodistoa vastaan. Ja minähän piru vie aion olla voittaja.
