Oravat raivopäät

 

Kun ostimme meidän talon vuonna 2008, edellinen omistaja sanoi, että saatte talon sillä ehdolla, että jatkatte oravien ruokkimista. No, ilomielin! Aluksi pihassa oli sellainen puinen pieni hirsimökin näköinen lintulauta, johon laitoimme oraville pähkinöitä. Vuosien saatossa se lahosi rikki, joten oli aika keksiä jotakin uutta. Eräänä jouluna annoimme jälkikasvulle lahjaksi kortit, joissa luki ”Tänä vuonna olemme käyttäneet lahjarahanne oravien hyväksi” ja konkreettisena oravien lahjana oli miehen tekemät kaksi ruokintapönttöä. Oravat oppivat pienellä treenauksella avaamaan pönttöjen katot otsallaan, jotta pääsivät käsiksi pähkinöihin. No eipä siinä, hieno homma. Paitsi että ne pienet raivopäät alkoivat vähitellen repiä pönttöjä riekaleiksi.

Muutenkin pönttöihin tarvittiin kehittelyä. Mies korjaili pönttöjä joitakin kertoja ja lopuksi ostimme kaupasta uudet pöntöt. Eli nuo, jotka on kuvassa nyt riekaleina. Niitä piti yllätys yllätys myös korjailla moneen kertaan. Kangassaranat vaihdettiin pieniin rosterisaranoihin, sillä kangas jäätyi tönköksi ja pöntön avaaminen kävi pienille harteille liian työlääksi. Etukulmia revittiin niin, että lopuksi ne piti sahata uudelleen ja ruuvata niihin metallivahvikkeet. No, lopullinen niitti oli se, että joku keksi syödä pleksiin oravan mentävän aukon. Kätevää, paitsi että samalla myös linnut pääsivät nyt oravien apajille ja pönttöön mahtui yhä vähemmän pähkinöitä mitä isommaksi pleksin aukko järsittiin. Voi rousk rousk!

Nyt on sitten vaihdettu nämä rikotut pöntöt taas uusiin. Metallikatto on kevyt avata, mutta toisaalta liukas. Olemme nähneet jo muutamia jumppaliikkeitä ja maahan mätkähtämisiä, riippuen oravan luonteesta, että onko hätä ja kiire vai voiko syömään mennä hitaammalla tempolla. Pleksin yläreunassa on metallipuikko, joka estää järsimisen. Kai? Itse pähkinäsäiliö on pienempi ja istumalevy on myös kuvasta huolimatta (koska kuva vääristää) pienempi. Etureunoihin tulee vielä ne metallivahvikkeet. Voisi olettaa, että nämä versiot kestää ajan hammasta, mutta veikkaanpa, että orava-velikullan hammas on vahvempi ja joku raivopäinen yksilö keksii kyllä keinon mistä murtautua pähkinöiden luo, vaikka avaaminen olisi tietysti se helpoin keino. Kaikki yksilöt ei vaan ole oravissakaan sitä penaalin terävintä kärkeä, voimalla on mentävä ja kaikki on rikottava! Kumman inhimillisiä otuksia muuten…

P.S. Linnuille on omat ruokintasysteeminsä, vaikka kyllähän ne vähän ristiin rastiin yrittää toisiltaan varastaa.

Auringonkukkakuume ja pikkueläimet

Olen ihastellut tänä vuonna todella monessa paikassa maaseudulla auringonkukkia! Tuntuu, että peltojen reunamilla on yhdellä jos toisella pieni auringonkukkasarka ja onpa joillakin jopa kokonainen peltokin keltaisenaan! Miten ihanan piristävää. Puhumattakaan niistä kauniista kukkapelloista, joita niin moneen kuntaan on kylvetty viime vuosina.

Oravat juoksentelevat seinällämme ihan päivittäin. Ne ressut eivät vain aina osaa varoa maalattua lautapintaa, johon kynnet uppoavat huonommin ja todistinkin äskettäin järkyttyneenä oravan tippumista kolmesta metristä suoraan maahan. Se ei onneksi loukkaantunut, vaan jatkoi matkaa saman tien, mutta katastrofi oli noin 15cm:n päässä meidän kiviportaiden reunan muodossa. Eikä se suinkaan pudonnut jaloilleen, niin kuin kissa, vaan selälleen, melkein päälleen. Auts!

Mökkiterassilla törmäsin lumikkoon. Kun se huomasi, että en ole vaarallinen, se jäi katselemaan minua pitemmäksi aikaa. Se jopa haukotteli! Onko mitään söpömpää kuin pienen eläimen haukotus?! Mietin olisiko se helppo kesyttää. Jos asuisin mökillä vakituisesti, voisin kokeilla.

Myöskin lepakkoja elelee jossakin mökkitonttimme liepeillä. Iltahämärissä voi nähdä mustia vilahduksia kaartelevan edestakaisin pihan poikki. Niiden taidokkaat lentoradat ovat ihastuttavia! Harmi vain, että niitä on vaikea nähdä tarkemmin.

 

Taimiostoksilla 1

Singahdin eilen vihdoin paikallisen sekatavarakaupan pihaan ostamaan taimia, jotka tsekkasin ohimennen jo viikonloppuna pyöräretkellä. Olin ajatellut ostaa pari kolme erilaista hortensiaa, mutta päädyinkin ihan toisenlaiseen satsiin. Semmoisiin, joita en ollenkaan aavistanut ostavani. Jotenkin nuo taimikärryt vaan sekoittaa pään, niin etten itsekään tiedä mitä teen. Mutta kykenen kyllä salamannopeisiin päätöksiin ja näen kasvit pihallamme kyllä.

Tassuun tarttui siis kolme kasvia, joista vain yksi oli hortensia. Sellainen vaaleanpunainen terassihortensia. Minulla oli sellainen viime vuonnakin, ja sain sen talvetettua kylmässä huoneessa ikkunan ääressä. Nyt se jo vähän kukkii.

Toinen kasveista on köynnösmuratti. Semmoinen kaksivärinen. Pidän, hassua kyllä, aina kaksivärisistä kasveista enemmän kuin tavallisista. En ole vielä varma vienkö muratin muiden köynnösten kaveriksi rakentamaan kasvihuoneenrungosta vihertaloa, vai sijoitanko sen sittenkin parvekkeelle...

Kolmanneksi käpälään jäi alppiruusu, mutta ei suinkaan mikään tavallinen! Se onkin Rhodorendron obtusum 'Little red', joka on pikkuruinen, lähes ollenkaan alppiruusua muistuttava ruukkukasvi. Lehdet ovat melkein puolukanlehden kokoiset ja kukat pienet ja tosi tiuhassa. Ja niin suloinen! Kysyin kassalla, voiko sen istuttaa puutarhaan, vai onko kyseessä kesän ruukkukasvi, jota voi talvettaa varastossa. "Ei mitään hajua!" vastasi myyjä. Ahaa, no otanpa sitten itse selvää.

Googlettelin minialppiruusuja ja totesin, että sitä voi tosiaan yrittää istuttaa puutarhaan ja se saattaa selvitä talvesta. En vielä tiedä kumpaa teen, vai käynkö ostamassa toisenkin ja sitten istutan toisen ja talvetan toisen jossakin hyvin kylmässä sisätilassa... Toisaalta ei ole mitään takeita siitä, että kumpikaan selviäisi. 

Mutta tämmöistä puutarhanhoito on! Vanhempanikin olivat joka vuosi täynnä uusia suunnitelmia ja he tekivät innolla hankintoja. Heiltä olen varmaan perinyt erikoisuuksien kokeiluhaluni. Muistan miten jo 70-luvulla pihassamme ollutta pensasmustikkaa ihmeteltiin suuresti. Kukaan ei ollut kuullutkaan siitä vielä silloin. En tiedä mistä vanhempani sen saivat, mutta ne kaksi pensasta muistan hyvin lapsuudesta. Mustikat olivat ISOJA, eivätkä värjänneet suuta ja makukin oli herkullinen! Sitten vanhempani siirsivät pensaat toiselle puolelle pihaa ja se oli niiden menoa.

Toinen erikoisuus, joka on jäänyt 70-luvulta mieleen selvästi, oli pirunkeppi eli piikkiaralia. En ole ihan varma onko se vielä pihassa... ei kai. Mutta se oli kyllä omituinen kasvi ja erikoisinta oli, että sillä kasvuvyöhykkeellä (IV) he saivat selviämään mitä kummallisimpia kasveja. Jotenkin siinä paikassa varmaan oli hyvä mikroilmasto. Ehkä he nyt katselevat olkani takaa minun hankintojani hymyssä suin.