Dorset Steam Fair - yöllä

Viimesenä iltana ajateltiin jäädä koko illaksi paikalle, jotta nähtäis paikka pimeellä koko valaistuksessaan. Viimenen bussi lähti hiukan vaille 23 ja sitä edellinen seitsemän maissa.

Kaikenlaisten onnettomien sattumien vuoksi olimme vielä kaukana pysäkistä, kun viimenen bussi kaasutti tiehensä. Aluksi ajattelimme että ei hätää - kysytään apua portti-mieheltä tai vartijoilta taksin hankkimisessa tai vaikka liftataan se 40 km (pilkkopimeällä ja kapealla tiellä, jossa autot kaahaa "väärää puolta")...

Meitä oli kaksi pariskuntaa, joista sitten me tytöt jossain vaiheessa ryhdyttiin liftaamaan. Miesparat luuli että me oltais kaksin pyyhkästy kaupunkiin ja jätetty ne oman onnensa nojaan. Mutta eikös leffoissakin naiset aina liftaa, kunnes auto pysähtyy ja korsto hypähtää puskasta mukaan? Ei vaan tärpänny meiän liftaus, taitaa olla -parasta ennen- päiväys ummessa...

Portinvartijakin mieluummin söi eväitään, kun autto auliisti meitä, no lainas toki puhelinta ja anto taksien numeroita. Mutta taksit ei suostunu ajatteleenkaan että ne ois ajanu tänne maalle! Vartijat vaan puisteli päätään eikä osannu sanoo muuta ku että soittakaa taksi. Kai me pari tuntia ravattiin paniikin noustessa ympäri alueen sisääntuloväylää ja etittiin jotakuta joka vois auttaa. Ajateltiin että ok, pitää joko kallistaa ittensä ruohikolle tai sitten kävellä täälä siksakkia aamuun asti. Hotellin peti vaan kummasti kutsu uupuneita seikkailijoita.

Lopulta joku sattumalta pysäytetty vartija tokasi että miks ette mee ton toisen portin taksitolpalle?

Häh? Minkä TOISEN portin? Taksitolpalle!! Kaikki oli unohtaneet mainita meille, että alueella on oma taksitolppa! Melkein ilosta itkien rynnättiin sinne ja tilattiin taksi. Ok, puol tuntii - sano se vaan ja lähti Salisburystä meitä hakeen.

Päästiin sittenki oikeitten lakanoitten väliin yöksi! Ihanaa!!

Vaan pikkusen närkästyin enkkujen suhtautumista meihin. Aattelin että jos jossain vastaavassa paikassa täälä meillä pyöris hätääntyneitä viimesen bussin missanneita turisteja apua anoen, niin me joko kuskattas niitä tai soitettas joku tuttu heittään ne kaupunkiin, tai jos ei muuta niin vietäs meille yöksi. Pieni kolhu tästä tuli mun mielikuvaan Englantilaisista...

Dorset Steam Fair - päivällä

Helena Snachenberg - Lady Gorges

Yllättäen löysin Salisburyn katedraalista Ruotsalaisnaisen haudan.

Kukapa tietää, mitä kytköksiä hänellä ehkä oli Suomeen...

Ties vaikka olisi kaukainen sukulainen!

"Sir Thomas and Lady Gorges

Helena Snachenberg came from Sweden in 1565, aged 15,

to be a Maid of Honour to Queen Elizabeth I.

She married first the Marquess of Northampton and after his death Sir Thomas Gorges. When she died aged 86, she left 98 descendants. The tomb was erected in 1635."

Salisburyn puutarhat

Paljo tykkään Englantilaisista puutarhoista!

Rivitalotkin on tosi sieviä.

Glamour

Ihastuttava Glamour-näyttely Suomen elokuvan kultakauden näyttelijöistä viime talvena Finskun vanhassa kuusfooninkisessa. Näen Glamouria kyllä myös siinä ympäristössä, niissä vanhoissa rakennuksissa; tehtaissa ja palatseissa.

Tämän päivän Glamouria;

aamupäivällä tutustuminen uuteen Hämeenkadun Kulma-nimiseen kahvilaan,

(Työkaveri oli kuitenkin lukenut nimen ensin väärin; Kalma! - miten hauskan sopivaa meidän työporukalle!)

joka oli hyvä, maukas, monipuolinen, viihtyisä ja huokea paikka. 

Ja illalla Glamour-annoksen tarjosi Diana-elokuva, josta olen vieläkin niin fiiliksissä, etten halua sanoa siitä mitään. Liian aikaista! Elokuvia pitää ensin maiskutella kaikessa rauhassa.

Ja sen jälkeen kävely tuulisella kalliolla Näsilinnan ympäri.

Koska sillä hetkellä tuntui juuri siltä.

Koska sielu kaipasi sitä kauneutta.

Yllättäen kohtaaminen jäniksen kanssa siinä palatsin kulmalla.

Kaukana kuohuva kaupunki, siellä kalliolla puolipimeässä palatsi, minä ja jänis.

Kartanon perijätär?

Kaikkihan tietää että muilla on aina parempaa tietoa susta, kuin sulla itelläsi!

Musta tiedetään että oon kartanon perijätär. Että synnyinkoti oikein tursuaa antiikkia ja vanhemmat on rikkaita. Ja että mun ja mieheni kodissa antiikit on lajiteltu aikakausittain kokonaisuuksiksi. Teemahuoneiksi.

Ite kuulin tämän totena kiertävän tiedon muutama vuosi sitte. Siihen mennessä mulla ei ollu aavistustakaan itteni tai suvun rikkauksista. Tai kartanoista! Naurattihan se.  Ja hitsi vieköön;

Olisinkin perijätär!!

Siltä varalta, että joku aamu asia olis toisin, tässä muutama kelvollinen kämppä jonka haluaisin periä:

Kaksi ylempää kuvaa on rautatieläistalosta, jossa äidinisäni asui pikkupoikana.

Kartanon sijasta yks pieni luukku tästä talosta kelpais hyvin!

Tässä kartanossa samaisen isoisän äidin äiti kasvatettiin. Rakennus on kyllä jo vaihtunut ajan saatossa,

mutta puutarha on sama, jossa Matilda käyskenteli. Erittäin kelvollinen perintökohde!

Tässä rusthollissa Matilda puolestaan syntyi. Hän olikin viimeinen sukupolvi joka täällä asui meikäläisistä.

Että tovi siitäkin jo on... noin 150 vuotta. Tämä toisi tullessaan mittavan rempan, romahtava kiinteistö kun sattuu olemaan. Silti olisin kaikkein onnellisin jos saisin tässä asua.

Matildan jälkeen suvussa ei oo juuri ollu tietoa rustholleista tai kartanoista. Rautatieläisten vahtituvista ja rintamamiestaloista kylläkin. Mutta tyytyväistä koheltavaa sakkia ollaan. Ja toivotaan, ettei kukaan oo kateellinen meiän 'kartanoista ja teemahuoneista kokoelminemme'! 

Runollista

Jotenkin tämän puuromaisen tahmean marraskuun pinnan alla

tapahtuu paljon asioita. Positiivista kuplintaa ja pilkettä ilmassa!

Ällistyttävää kyllä mutta nyt on vähän runollinen olo!

Elämää Suomi-Filmissä?

Eilen valvoin yhteen kun en malttanu irrottautua sukututkimuksesta.

Sompailin näilläkin seuduilla menneitten henkilöitten perässä.

Ei ehkä oo ollu mitään Suomi-filmiä niitten elämä, mutta tuskin tässä pitäjässä aivan kurjimpaa kurjuuttakaan.

Nyt on yksi Maria Fredrika vielä löytämättä, 

täytyypä pikaisesti koettaa onneensa ennenku kiikutan lyhykäisen sukuotteen lahjaksi.

Nää ei varsinaisesti oo mun sukua, vaan papan veljen vaimon juuria.

Mutta tää tutkiminen on niin koukuttavaa puuhaa, ettei oo väliä kenen juuria tutkin,

kunhan saan tutkia!

Suolla

Viikonloppuna kävin myös yhessä kansallispuistossa pitkospuita kulkemassa.

Että mää sitten tykkään sellasista maisemista!

Vaikka pitkospuut oliki kyllästettyä höylälankkua... pieni miinus siitä.

Toivoin että nähtäis joku eläin. Jotaki muuta ku lintuja.

Mutta mitähän siitäkin sitte ois tullu jos vaikka karhu olis ilmestyny mutkan takaa vastaan?

Olisin saanu aivan varmasti sydänhalvauksen siinä paikassa!

Vähä niinku kerran ku meidän piti kulkea tuntemattoman laitumen läpi.

Sähköaidat ja kaikki. Vähän epäluulosena lähin sinne aitauksen sisäpuolelle,

mutta rauhottelin itteeni että eihän sielä nyt mitään voi olla kun siinä on polku ja siitä kehotetaan kulkemaan.

Ei ainakaan mitään vaarallista, niinku härkiä.

Kävelin polkua eteenpäin, silmät tiukasti GPS:n ruudulla,

kun etuoikeelta alko kuulua hegitystä.

Just olin mielessäni kuvitellu 7 veljestä kiven päällä päiväkausia kitumassa.

Siinä se nyt sitte oli! Kuoleman paikka! Ylämaannautoja kolme kappaletta!

Valahdin niin paniikkiin ku vaan ihminen voi! Ei voisi hullu murhaaja enempää pelästyttää!!

Ne tuijotti muutaman metrin päästä otsatukkiensa alta.

Niin pahaenteistä, niin kammottavaa!

Olin jo valmis juoksemaan henkeni edestä ja raadeltumaan siihen sähköaitaan hyppäämällä sen yli,

tai vaikka juoksemalla läpi, sillä noitten hirviöitten en antaisi itteeni survoa mössöksi ja tappaa!

Vissiin viime hetkellä mies sai musta kiinni ja piteli paikoillaan sen aikaa, että ehti takoa kallooni yhen lauseen;

"Ei ne hyökkää, rauhallisesti nyt eteenpäin vaan!"

Mistä tiedät, ootko varma, mitäs jos kuitenkin?! - ja sitä rataa,

kunnes värisevin polvin olin seuraavan portin luona ja turvassa.

Mutta takasi en samaa reittiä palaisi, vaikka pitäis suolammen läpi uida!

Eikä onneksi tarvinnu palata.

Jälestäpäin kuulin että ne on varmaan maailman rauhallisimpia otuksia,

mutta mistäs mä sen voin tietää, en mä oo mikään maatalon tytär!

Sitä paitsi ne ylämaannaudat on ulkomaalasia, kuka niitten ajatuksista niin varmasti voi vielä tietää?!

Eikä siinä kuoleman kynnyksellä varmaan auta niille huutaa että hei määkin oon skotti juuriltani!

Määkin oon highlanderi!

(Ja nauta!) 

Harmaa ankee marraskuu

Vähän harmaita fiilinkejä tää marraskuu tuo tullessaan.

Vuoden pimein, mustin ja märin kuukausi edessä, uuh!

Ystävä koetti lohduttaa että älä ajattele noin, vaan ajattele että nyt alkaa joulun suunnittelu!

Ite haluisin vaan käpertyä sohvalle ja katella leffoja loputtomiin.

Ei huvittais mennä ees postilaatikolle.

Inhoon sadetta niinku kissa.

Puistattaa!

Vaan viikonloppuna löysin junataivaan!

Törmäsin ihan sattumalta pajalle, jossa miehet korjaili vanhoja höyryjunia!

Oli ihan pakko kysyä että saako vähän kattella... ja kertoa että isoisä oli rautateillä ja sen isä oli veturinkuljettaja ja monet muutkin suvun sukupolvet on olleet rautatieläisiä -

johon yksi miehistä tokaisi että "no sittenhän se on geeneissä!"

No niin tottavie on!

Ihastelin, nuuhkin ja koskettelin tippa silmässä vanhoja rakkaita junia.

Bongasinpa seinältä vielä vanhoja Suomi-filmien mainosjulisteitakin.

Voiko parempaa toivoa?

Thildan taivas...

Tai toivoin mää salaa että joku niistä olis huikannu että tuu kyytiin,

kun ne sahaili siinä edestakasi eri junilla niitä raiteita sinne tänne.

Muttei ne huikannu, enkä mää kehannu tuppautua.

Ens kesänä meen kyllä höyryjuna-ajelulle!