Kun päivä oli zen

 

Eilen, Tapahtumien yönä, päätin pitää rauhallisen päivän ihan itsekseni. Ajattelin käydä paikoissa, joissa voin vaipua ajatuksiini, olla jopa hartaasti hiljaa ja kutsun sitä sen vuoksi zen-päiväksi. Ihan ensimmäiseksi menin uimahalliin, vesijumppailin, istuin hierovassa porealtaassa ja saunassa pitkiä aikoja. En varsinaisesti tykkää nykyään isoista löylyistä, joten hakeuduin aina viileämpään saunaan ja toivoin, ettei joku riehakas löylyttelijä osu samaan aikaan paikalle.

Uimahallista lähtiessä käväisin hetken mielijohteesta Aleksanterin kirkossa, jossa isovanhempani vihittiin lokakuussa 1935.

Istuin kirkossa hetken. Illan konserttia varten siellä oli kuitenkin sen verran hälinää, että lähdin aika pian pois. Hyppäsin viereiseltä bussipysäkiltä bussiin ja ajelin eteenpäin. Olin lukenut jo viime vuonna jostakin uudesta teehuoneesta, johon en kuitenkaan viime vuonna päässyt ja tänä vuonna olin jo vähän unohtanut koko paikan, kunnes alkuviikosta ajoin bussilla sen ohi ja nyt aioin suunnata kulkuni sinne.

Kyseessä on The Hidden, joka sijaitsee osoitteessa Hatanpään valtatie 6B, joka tarkoittaa kutakuinkin Koskikeskusta vastapäätä, talon kulmauksessa. Avoinna ma-pe klo 11-19, la klo 12-18 ja su klo 12-17.

Tee tuotiin kannussa ja lasi oli hauskasti kaksipuolinen! Päätin juoda pienemmästä osiosta, joka osoittautuikin hyväksi päätökseksi, koska tee oli kuumaa ja näin pystyin pitämään lasista hyvin kiinni ja tee myös jäähtyi sopivaksi nopeammin. Tänne ei kannata tulla kiireisenä!

Fiilistelin paikkaa ihan kunnolla. Pidin sen rauhallisesta ja yksinkertaisesta värimaailmasta; pääosin vaaleaa puuta ja mattavalkoista.

Miten ihanaa, että Tampereella on taas kunnon teekauppa! Täällä voi nuuhkutella esillä olevia näytteitä ja lukea menusta teelajien kuvauksia. Itse tilasin Kiinalaista pehmeän makuista Lao Bai Cha-teetä.

Paikassa oli runsaasti tilaa teen (ja kahvinkin!) ystäville, mutta paikka oli silti teehuone, intiimi ja pienehkö tila. Missään suuressa hallissa tämä ei toimisikaan, sillä jotenkin minusta fiiliksen pitää olla rauhallinen. Palvelu oli myös erittäin ystävällistä!

Pidän valtavasti sellaisesta raffista keramiikasta, joka on vähän kuin ’1600-luvun kippo, joka on löytynyt jostain ladon alta’. Paksua, kömpelöä, epätasaista lasitetta… oikeastaan harmi, että teetä ei voinut nauttia sellaisesta kupista!

Pöydillä oli viuhkoja, joita luulin ensin koristeiksi, mutta taisivat ne olla käyttöä varten. Ainakin itse vähän huiskuttelin ilmavirtaa kasvoilleni, kun hiki nousi kämmenselkiin teetä hörppiessä.

Ihailin myös siellä täällä olevia teekannuja, mutta kuulemma ne eivät olleet myynnissä. Sitä vastoin myynnissä oli kyllä valkoista kaunista keramiikkaa. Ja teetä, teehen liityvine tuotteineen totta kai. (Kolmannessa kuvassa tästä paikasta.)

Sanoisin, että täällä oli zen ja harmonia! Silmät lepäsivät ilmeisen tarkkaan harkitussa sisustuksessa!

Huvtuin, kun huomasin, että ikkunanäkymäkin oli vähän samassa linjassa tämän sisätilan kanssa. Vaikkakin kulmikkaampana.

Tästä seuraava rauhallinen kohde on ihan lähellä sijaitseva Ortodoksikirkko.

Hassua kyllä, olen käynyt täällä ehkä vain kaksi tai kolme kertaa aikaisemmin, vaikka se on ollut reittieni varrella melkein 30 vuotta.

Ortodoksikirkko otti myös osaa Tapahtumien yöhön nimellä ’tuohusten yö’.

Jos olisin ihan järjellä ajatellut, niin ehkä tämä ei olisi ollut se vuoden rauhallisin hetki mennä hiljentymään tähän kirkkoon. Mutta ainahan se on hyvin vaikuttava!

Kaikki täällä on niin huumaavan kaunista!

Jopa arkkitehtoniset yksityiskohdat avattavine ikkunaruutuineen!

Tällä kertaa en sytyttänyt tuohusta, mutta kirkossa oli paljon muita ihmisiä, jotka sytyttivät. Mehiläisvahatuohusten tuoksu sekoittuu kirkossa suitsukkeen tuoksuun ja sekin on jo yksi suuri elämys.

Täällä oli hiukan liikaa meteliä, vaikka minusta kirkko ja kirjasto ovat hiljaisia paikkoja, joissa pitää kuiskata, joten lähdin pienen tuokion jälkeen vielä yhden tapahtuman äärelle.

Päivän viimeinen tapahtuma oli Sorsapuiston laiturilla esitettävä Teeseremonia.

Teeseremonian esitti Suomen Chado Urasenke Tankokai-yhdistys Ry:n Tampereen opintoryhmä.

Olin valtavan kiinnostunut aiheesta! Olenhan lukenut jopa kokonaisen kirjan, jossa japanilainen nainen kertoo hänen teeseremonia-opinnoistaan.

Teeseremonia on kaunis, kunnioittava ja erittäin pikkutarkasti säädelty tilaisuus. Jokainen liike on säädelty ja jokaisella vuodenajalla esimerkiksi on erilainen teeseremonia, johon kuuluvat maljakkoon asetellut kukat, seinällä oleva kirjoituskäärö, astiat… kaikki vaihtuvat ajankohdan mukaan.

Tämän vuoden Tapahtumien yön tarjonnasta tämä oli se, jonka tahdoin aivan ehdottomasti kokea! Ja kokemus olikin upea. Jotenkin en löydä sille edes sanoja. Päivä oli ihana!

Raukeita loppukesän päiviä

Olen elämystellyt ja kokenut hektisesti hitaita asioita viime päivinä. Ei varsinaisesti mitään isoa tekemistä, mutta löytänyt kiinnostavia paikkoja ja tilanteita enemmän kuin yleensä näin lyhyessä ajassa.

Se tuntuu unenomaiselta, inspiroivalta ja kauniilta. Eikä se ole päättynyt tähän, vaan tuleva viikonloppu ja ensi viikkokin on samaa. Usein on se tilanne, ettei ole rahaa mihinkään, vaikka aikaa olisikin, taikka on rahaa, mutta ei aikaa. Nämä päivät ei ole olleet juurikaan riippuvaisia rahasta ja aikaahan nyt on. Jäsentelen hieman ja kerron kaiken kuvien kera tulevina päivinä. Toisaalta on hyvin kesäinen tunnelma, vaikka aamuisin onkin kosteaa ja tuoksuu syksyltä. Onneksi, koska jos sataisi, mitään tällaista ei olisi ollut.

 

Taloja, teatteria, taidetta

 

Loppukesän lämpimät päivät! Olen haahuillut pitkin Tamperetta, Petsamossa, Käpylässä, Teatterikesässä ja Tampereen Kulkutautisairaalan tontilla eli Kaakinmaan avoimen taidepihan sokkeloissa. Viimeinen kuva on taidepihan viereen rakennetusta uudesta päiväkoti/koulurakennuksesta.

Teatterikesän näytelmä oli ’Joitakin keskusteluja merkityksestä’, josta odotin erilaista, mutta loppujen lopuksi nauroin sille aivan hulluna. Näin siinä itseni niin monessa kohdassa! Juuri tuollainen ihminen on pöljimmillään. Ja olihan siinä loistonäyttelijät, Tommi Korpela, Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka. Minähän notkuisin kaikissa näytelmissä, mutta budjetti oli hyvin rajallinen ja siksi vain tämä yksi.

Käsikirra ja muuta sekoilua

 

Tänään oli sitten se aika käsikirralle, jota oon odottanut kuin kuuta nousevaa ja ainaki viimesen kymmenen päivän ajan laskenu öitä, että ’enää neljä yötä, pian pääsen sinne’! Noh, nyt on jollain tavalla hölmistynyt olo. Kuvittelin, että lääkäri olis ollu perehtynyt tapaukseeni etukäteen edes päällisin puolin. ’Ai sä oot ollu  ultrassa?…Se ei näy tässä lähetteessä…’ Niin no, eipä tietenkään, kun lähetteen teki syöpälääkäri juhannusviikon tiistaina ja ultran TK-lääkäri saman viikon perjantaina. No löysi hän ne tiedot sieltä kannasta sitten kuitenkin pienellä penkomisella. ’Ei tää nyt kovin pahalta näytä, ei ainakaan leikkausta tarvita!’ Tässä kohtaa huokaisin helpotuksesta, sillä olin onnistunut eilen löytämään netistä jonkun lääketieteellisen julkaisun, jossa mainittiin, että käsileikkauksissa täytyy aivan erityisesti varoa jotain tiettyä hermoa, koska jos se vaurioituu, voi tuloksena olla krooninen loppuelämän kestävä erittäin kova kipu, jolloin potilas ei voi pitää edes pitkähihaista paitaa ja on tapauksia, joissa tämä on aiheuttanut jopa itsemurhia. Ja minähän näin jo itseni tepastelemassa junan alle. Melkein jo huusin ’eeeeiii, mä en haluu itsemurhaa…!!’

Tiivistän tähän nyt vain, että mulle laitettiin lähete magneettikuvaan. Se on joskus kuukauden sisällä ja onnistuin stressaantumaan siitäkin jo aika lailla. Hoitaja huomasi sen ja päätti, että antavat mulle rauhoittavaa ennen sitä. ’Tuu hakeen se täältä, kun me ei voida antaa sitä sulle kotiin’ - juu ei tietenkään; mähän olisin heti myymässä sitä pilleriä Hämeenkadulla jollekin mukavannäköiselle ihan tavalliselle siistille nuorukaiselle! Eikös ne sellaisia nykyään ole, jotka näitä nappeja vetää? Koetin psyykata itseäni jo mennessäni kirralle, että tämä ei ole niin vakavaa kuin syöpä, tässä ei ole kysymys kuolemasta - vain kivusta! Ja tämän tuubin kohdalla ei ole kyse edes kivusta, vaan henkisestä psyykkautumisesta. Olen kerran ollut siinä puolen tunnin tuubi-kuvauksessa ja pidin silmiä kiinni visusti koko ajan. Kuvittelin olevani rannalla, koska koneesta tuli tuulenvirettä kasvoille. Se auttoi.

Tänään lääkäri totesi, että ei tämä nyt ihan selkeä juttu ole. Napsusormioiretta tuntui kuulemma muidenkin sormien kuin peukalon tyvinivelissä - niin; mähän oon jo kuukausia jankuttanu lääkäreille, että kaikkien sormien liikahdus tuo kipua! Laskin aamulla, että olen valittanut tästä puolen vuoden aikana kymmenelle eri lääkärille ja vain kolmesti on otettu tosissaan. Se voi olla aika lailla se prosentti, kun on tyytyväinen lääkärikäyntiin muutenkin. Sorge nyt vaan lääkärit, teihinkin pätee tämä, että kun yks ryssii, niin koko jengi saa epäluulon osakseen. Ei voi mitään.

Lääkärin jälkeen piti mennä fyssarille. Taikka niin mä luulin ja kysyin, että mihin mä nyt sitten meen tönöttään. Mut ohjattiin kasikerroksesta, jossa lääkäri oli, seiskaan. Siellä onneks menin infoon ilmottaan itsestäni ja kun istuin odottamassa, niin infohenkilö tuli sanoon, että et sää kuule oo menossa fyssarille, vaan toimintaterapeutille! No missä se on? Se on kasikerroksessa! Elikkä takasin sinne mistä tulin. Siellä sitten se terapeutti tuli ihmetteleen mulle jo odotusaulassa, että mitä sulle oikeen pitää tehdä? No mistä hitosta mä sen voin tietää??? Hän sitten soitti lääkärille, joka oli tässä välissä ehtinyt poukata jo syömään, ja päätti, että ei tehdä mitään, kun ei tiedä tarkalleen mikä on vialla ja miksi! Että jos sitä kättä nyt treenaa väärin, voi tilanne mennä pahemmaksi. Että tässä tilanteessa ollaan nyt ja en oikein tiedä oonko hullua hurskaampi. No ainakin tarkempi kuvantaminen on tulossa, eli sikäli asiat meni hiukan eteenpäin.

Ja elämä soljuu

 

Sana ’soljua’ on vähän epämääräinen, se antaa kuvan, että kaikki menee eteenpäin melko vaivattomasti. Että päivä seuraa toistaan hiukan uneliaasti ja enemmän valoisasti kuin tummien pilvien alla. Mietin eilen blogien kirjoittamista ylipäätään, sen eroa muuhun someen, joka on melko lailla hektisempää ja räyhäkkäämpääkin usein. Tänä vuonna testaan, pystynkö kirjoittamaan blogiin jokaisena vuoden päivänä. Sekin on siis aika hektistä, omalla tavallaan.

Mietin sitä, onko blogin kirjoittaminen itsekästä, oman navan ympärille kiertyvää touhotusta ja pelkkää omaa ajatuskulkua. Sitä se kyllä on, aika usein. Mutta jos se on kirjoitettu päiväkirjan tavoin itselle muistoksi, eikä haittaa, vaikka joku muukin kiinnostuu lukemaan niitä samoja asioita, niin onko se silloin itsekästä? Välillä se on tiedon jakamista, vinkkejä, kokemuksia, elämyksiä, joita haluaa esitellä muillekin. Onko sen kaltainen itsekkyys siis edes pahasta?

Huolestuin hiukan ajatuksissani, mutta päädyin silti siihen lopputulokseen, että jatkan samaan malliin. Väitetään, että somessa jotkut ihmiset esittelevät elämäänsä aurinkoisena kulissina, jota ei oikeasti ole olemassakaan. Toisaalta sanotaan, että likapyykki pestään kotona, eli kaikkea ei pidä huudella turuille ja toreille. En seuraa somea lainkaan, ellei blogimaailmaa lasketa, joten en oikein tiedä. Silloin kun olin facessa, ystäväpiirini oli hyvin tiukasti rajattu.

Jokainen ymmärtää, ettei kenenkään elämä ole kuin ruusunnuppu. Aina sattuu ja tapahtuu. Ja sehän juuri elämässä on kiinnostavaa! Riippuu henkilöstä, haluaako salata pahan olon vai haluaako jakaa huonotkin hetket. Minä olen ihminen, joka ei kykenisi hautaamaan sisälleen huonoa oloa. On pakko kertoa edes jollekulle, jotta pystyy elämään! Elämässäni oli kauan sitten ajanjakso, jolloin en voinut kertoa asioista kenellekään ja se oli hirveää. Tein kerran jälkeenpäin netissä testin, jonka mukaan silloin minäni olisi tarvinnut välitöntä sairaalahoitoa. Mieleni oli hyvin ahdistunut muutamia kuukausia. Lopulta kerroin yhdelle ihmiselle kaiken ja hän ravisteli minut hereille. Pelastuin!

Mitä mielen päällä liikkuu tänään? Käsi on koko ajan kipeämpi. Myös yöllä. Siinä on varmaan joku muutos, koska tilanne on tosiaan hyvin hankala! Huomenna pääsen käsikirralle ja se on erittäin helpottavaa! Jos käsi ei parane, se estää työnteon ja suuren osan elämää muutenkin. Jos unohdetaan fyysiset murheet, niin mielessä liikkuu ne murhat. Tyypillistä minua; pohdin asiaa, joka alkaa kiinnostaa erittäin paljon, ’hypätään heti syvään päätyyn’ niin sanoakseni. Kunnes se laantuu ja tilalle tulee jotakin muuta. Kun saan murhista selville enemmän, kerron niistä lisää myös tänne.

Laukkuja, osa 64

 

Ja tässä tulee viimeinen laukku, järkyttävän pitkässä laukku-sarjassa! Pakko myöntää, että itse olen hämmentynein tästä määrästä. No, mutta näillä mennään.

Tämä laukku on uusin hankinta, jonka ostin Helsingin Redistä second hand-kaupasta tänä keväänä. Laukku tuli sillä hetkellä todelliseen tarpeeseen! Laukun merkki on GlobeHope, materiaali nahkaa, metallia ja kangasta.

Pähkäilin laukun väriä liikkeessä jonkin aikaa (tämä oli siis käyttämätön ja näitä oli liikkeessä aika kokoelma eri väreissä) ja päädyin tummanpunaiseen. Laukun koko on iso ja siihen tablettinikin sujahtaa helposti kaiken muun kaman sekaan.

Avausmekanismi on helppo, koska olkalaukku usein avataan yhdellä kädellä. Hihna on myös pituudeltaan käytännöllinen ja kestävän oloinen. Laukku on muuten tarkoitettu tällä tavalla kaksin kerroin, sillä metallinen merkki on ikään kuin ”nurin päin” jos laukkua pitää yksinkerroin.

Takana laukussa on yksi tilava tasku, mutta sisällä ei ole lainkaan taskuja. Ehkä kaipaisin sisälle yhtä taskua, jos oikein viilataan. Joka tapauksessa tämä on ollut jo pari kolme kertaa käytössä ja olen tykästynyt tähän laukkuun kovasti!

Murhia mielessä

 

Sen jälkeen kun tulin lapsuudenkodista, mielessä on yötä päivää ollu murha tai pari. Ei sillai, että tässä suunnittelisin mitään sellaisia, vaan mielessä on murhat, jotka on tapahtuneet liki 200 vuotta sitten.

En oikeestaan ole aikaisemmin tutkinu niitä murhia (ja toisesta en edes tiennyt ennen eilistä) mitenkää. Nyt voin sanoa, että suku-Marple heräsi taas henkiin, ihan ku herätyskello olis soinu ku viimestä päivää. Hieron tässä juuri käsiä yhteen ja mietin, että tämä pitää selvittää! Perimätiedon mukaan talon vanha isäntä murhataan, mutta kiinni joutuu väärä mies. Mutta ei siinä vielä kaikki, muutamien vuosien jälkeen samassa perhepiirissä tapahtuu toinen murha! Tällä kertaa kohteena on nuori isäntä. Hieman mielenkiintoa herättävää! Hieman!!

Elovena

 

Tässä Elovena-paketin muutos 2000-luvulla. Vasemmanpuoleinen paketeista on ’parasta ennen 19.1.2021’ ja uudempi malli on ’parasta ennen 16.4.2021’, josta voidaan päätellä, että muutos on tapahtunut kevättalvella 2021. Ostin paketit ihan vaan nykyajan käännekohtien dokumentointia varten. Ehdotin eräälle museollekin näiden pakettien hankkimista tuolloin, mutta siellä tutkijoita ei kiinnostanut koko asia. Jonain päivänä kuitenkin jotakuta kiinnostaa, että koska ja miten tämä paketin ulkoasun muutos on tapahtunut ja senpä vuoksi laitan nämä nyt tähän esille.

Minusta tässä ei ole kyse vain jonkun joutavanpäiväisen paketin ulkoasusta, vaan laajemmasta yhteiskunnan murroksesta. Siitä, miten erinäisten pakettien ulkoasuja vaihdetaan ja nimiä muutetaan. Kuten esimerkiksi Uncle Ben’s-riisipakettien ja Eskimo-jäätelöpuikkojen. Nämä kaikki tapahtuivat saman yhteiskunnallisen keskustelun lumivyörynkaltaisen ajanjakson aikana, kun ryhdyttiin vaatimaan, että liikennemerkkien nais- ja mieshahmot muutetaan tikku-ukoiksi, kun wc:t vaihdettiin monessa paikassa unisex-vessoiksi. Kun ryhdyttiin puhumaan tietyistä nimistä ja nimikkeistä, että mitä saa käyttää ja mikä ei ole enää korrektia. N-sana oli jo kauan sitten haudattu, mutta nyt alettiin laajentaa ajatusta.

Tuo Elovenapaketti herättää itsessä ristiriitaisia tunteita. Vanhassa paketissa on kaunis kansallispukuasu, uudemmassa nykyaikainen hyvin pelkistetty tanttu. Vai paitako se mahtaa olla… liian olettavaa, että nainen käyttäisi mekkoa? Jos kysytte mun omaa henkilökohtaista mielipidettä, niin tämä näyttäytyy samantapaiselta, kuin Kiinan Maopukuihin siirtyminen ja Neukkulan kansanryhmien häivyttäminen. Ne oli hyviä asioita, eikö vaan? No ei oikeesti. Miten nämä Suomen sekoilut rinnastuu edellisiin esimerkkeihin? No, täällä ylhäältäpäin annetaan ne raamit, joita on noudatettava. Täällä ei sanota, että waude, meillä on lisää sukupuoli-identiteettejä, annetaan niille oma paikka. Ei, vaan täällä päätetään, että häivytetään se monimuotoinen vanha. Eipä ihme, että monet ihmiset on vähän nokkiintuneita tästä kaikesta. Sen sijaan, että laajennettaisiin kuvitusta, sanoitusta, käsitteistöä, niin lakaistaan maton alle ja teeskennellään, että nyt kaikki on hyvin ja kaikilla on kaikkea. No onko?

Lapsuudenkodissa

 

Singahdin lapsuuden maisemiin. Tällä kertaa tutustumista kaukaisempiin sukulaisiin, valokuvien tunnistusta, kylän talojen hahmottamista ja historian penkomista.

Mahtava fiilis, kun saa jotain uutta selville. Ja kun voi luoda uusia kytköksiä ja verkostoja. Tämmöisessä minä olen omimmillani.